”Ne, jotka tietävät, eivät puhu. Ne, jotka puhuvat, eivät tiedä.” Näin sanoo Daodejingin kirjoittaja yli kahdentuhannen vuoden takaa.
Taolaisuuden ajatuksiin kuuluu elämän oivaltaminen välittömästi, ilman käsitteellistämistä. Se on mahdotonta, ellei ole hiljaisuutta.
Taolaisuuden ja zeniläisyyden perinteissä on tavallista, että edistyneet harjoittajat eivät vastaa sanallisesti. Hiljaisuus vastaa paljon tehokkaammin.
Japanilainen zenmestari Hakuin valaistui neljänkymmenen vuoden iässä. Hän näki selvästi ikään kuin kämmenellään, että ihmisen osa on myötätunto ja sitoutuminen kaikkien elollisten olentojen auttamiseen.
Joskus haluaisin välittää ymmärrykseni jostain hyvin hallitsemastani asiasta sanattomasti. En puhu, koska tiedän. En opeta, koska oppineita ovat vain itseoppineet. En sano mitään, koska pitäisihän muidenkin ymmärtää.
Mutta kun huomaan, että puhumattomuuden, hiljaisuuden, kautta välittämäni sanoma ei mene perille, olen tyytymätön. Minut valtaa ärtymys. Hiljaisuus kaikkoaa sisältäni. Tekisi mieleni huutaa: ettekö ymmärrä!
Silloin menetän kosketukseni sisäiseen hiljaisuuteeni. Vaikka näennäisesti olen hiljaa, suistun keskelle meteliä ja ahdistusta, oman minäni äänekkäitä ristiriitoja.
Hiljaisuus palaa vasta paljon myöhemmin.
*
Jumala puhuu hiljaisuuden kautta. Minulta kysyttiin eräässä haastattelussa, mihin uskon. Koetin kertoa, ja vastaus tuntui kömpelöltä ja epäonnistuneelta.
En ole ateisti enkä agnostikko, eikä minulla ole tunnustuksellista suhdetta minkään institutionaalistuneen uskonnon opinkappaleisiin. Minulle kysymys ei ole uskomisesta vaan kokemuksesta.
Uskonko leipään ja kalaan, uskonko linnunlauluun ja Linnunrataan, uskonko siihen että hengitän tällä hetkellä sisään ja ulos? Tarpeettomia kysymyksiä.
Jumala on tautologinen käsite: hän on koko universumi ja suuri hiljaisuus sen takana.
Pohjoisessa luterilaisuudessamme hiljentymisen kausi sijoittuu kevääseen, ennen pääsiäistä. En voi sietää sitä, että joulunajasta on tullut niin meluisa. Monet läheiseni ovat huomanneet, että tunnen jouluahdistusta. Minä olen onneksi huomannut, että on monia kaltaisiani, joilla on yhtä suuri kaipuu hiljaisuuteen.
Voisiko olla joulu ilman kulkusia, ilman tavarataloja, ilman musakkia, ilman kaikkea kohtuuttomuutta ja räikeän äänen krääsää. Lumen kietoma hiljaisuus.
*
Joihinkin elämäntilanteisiin hiljaisuus kuuluu luonnostaan. Se voi olla jopa toteutumisen edellytys.
Kun ryhdymme nukkumaan, haluamme hiljaisuuden. Opettaja käskee koululuokan hiljentymään ennen kuin aloittaa puhumisen. Kun kunnioitamme äskettäin kuolleen muistoa, seisomme minuutin hiljaa. Kirjastoissa oli minun lapsuudessani lainaustiskillä kyltti, jossa luki: ”Hiljaisuus.”
Intiimi kohtaaminen voi olla elämän tärkeimpiä asioita, ja siihenkin haluamme hiljaisuutta. Olen ehkä rakastunut tähän erityiseen ihmiseen ja olen kahden hänen kanssaan. Katson häntä, ja minut valtaa syvä tunne, jota en tohdi sanoilla ilmaista. Olen hiljaisuudessa.
Ja jos voimme jakaa tuon äänettömyyden, välillämme ei ole hiukkaakaan kiusaantuneisuutta, vain merkitystä täynnä oleva hiljaisuus.
Seksuaalisen kiihkon laannuttua sisimmän valtaa täyttymys, jonka haluaisi jakaa kumppanin kanssa. Ollaan sentään ison mysteerin äärellä.
Ja kuitenkin suusta lipsahtaa latteita lauseita:
”Saitsä?”
”Mä meen suihkuun.”
”Otatko lisää viiniä?”
Mitä jos antaisi hiljaisuuden puhua.
*
Kirjailijantyössäni viime vuodet ovat ajaneet minut turhauttavaan tilanteeseen. Kirjoitan paljon enemmän kuin saan julkaistua. Laatisin mielelläni lehtiartikkeleja minua kiinnostavista aiheista mutta en jaksa taittaa peistä toimitussihteerien kanssa. Julkaisisin mielelläni romaaneja, novelli- ja runokokoelmia, mutta se ei olekaan enää niin yksinkertaista.
Kirjallista turhautumista purkaakseni olen ryhtynyt jooga- ja meditaatio-ohjaajaksi, ja pyöritän Porvoossa omaa salia nimeltään Joogaullakko. Monet tuntevat jo paikan, ja ylpeänä vaalin sen hiljaista tunnelmaa.
Yllättäen minua ympäröi lämmin, sydämellinen vuorovaikutus monien, monien ihmisten kanssa. He tulevat salilleni avoimin kasvoin, odotuksensa mukanaan, ja lähtevät harjoitukselle antautuneina ja itselleen jotain tärkeää saaneina. Minulle sali suo mahdollisuuden teeskentelemättömään, vapaaseen, luontevaan kanssakäymiseen, joka palkitsee sisimpiä tarpeitani.
Ja mistä uudessa elinkeinossani on oikeastaan kysymys? Hiljaisuudesta.
Sekä joogassa että meditaatiossa ohjaan ihmisiä hiljaisuuden äärelle. En auta heitä eristäytymään hälinästä vaan annan heidän kulkea kohti sitä hiljaisuutta, joka heillä on jo sisimmässään odottamassa löytämistä.
Minä en oikeastaan opeta mitään. Olen se, joka soittaa kelloa, jotta hiljaisuus tulisi kuultavaksi.
*
Lopulta ei ole muita hiljaisuuksia kuin vain yksi: minun sisäinen hiljaisuuteni. On aivan samantekevää, onko ympärillä äänetöntä vai hälyisää. Sisäinen tilani määrittää sen, onko minulla hiljaisuutta vai ei.
Runoudella on minulle erityinen merkitys siksi, että runoissa tulee mukana hiljaisuus. Tietenkin runoutta on monenlaista: laulunloilotusta, puheenpölötystä, sanojen röykkiöintiä, deklamaatiota ja julmettua julistusta. Mutta minä palaan aina uudestaan kirjoittamaan sellaisia runoja, joiden sanat kantavat hiljaisuutta.
Äskettäin syntyi sikermä Maanpakolaisen kirjeitä. Lainaan siitä runon Unessa sinä olitkin täällä. Siinä on koko minun hiljaisuuteni – tällä erää.
Unessa sinä olitkin täällä, lähellä,
ja painauduit vieläkin lähemmäksi.
Minä hengitin sinun tuoksuasi
ja antauduin sinun silmiesi hämärään.
Joskus uni tuntuu niin todelliselta,
että luulen herääväni houreeseen.
Minä asetin kädet sinun uumallesi,
ja kämmenissä virtasi puhdas rakkaus.
En haluaisi luopua unikuvasta,
ja käsissä tuntuu yhä lämmin syke
aivan kuin ne edelleen janoaisivat
vyötärön muotoa, pehmeyttä, ihoa.
Ehkä sinäkin olet uneksinut minusta,
ehkä olen tietämättäni käynyt luonasi.
Nousen sijaltani jäykin jäsenin, nivelin,
ja ryhdyn yksin keittämään teetä.
*
Essee on julkaistu alun perin yksiosaisena Kirjailija-lehdessä 4/2016.
