Sanat, hiljaisuus, sanat – osa I

Olen persoonallisuudeltani herkkä ja introvertti ja monia elämän koettelemuksia olen etukäteen pelännyt. Olen ollut lähes varma, että romahdan, etten kestä ja että epäonnistun. Vain vaivoin olen pystynyt haasteet kohtaamaan.

Vaikeuksien keskellä ja niiden ohi mentyä olen huomannut, että olenkin selviytynyt. Oikeastaan aika hyvin. Olen löytänyt itsestäni sisäistä voimaa yli kaikkien odotusten. Ja kun tilanne on seestynyt, olen miettinyt, mistä olen taas löytänyt tuon lujuuden.

Vastaus on lyhyt: minulla on sisimmässäni hiljaisuus.

*

Amerikkalainen säveltäjä John Cage on sanonut haastattelussa: ”Nykyaika on niin meluisa, ettei meidän pitäisi etsiä mielenrauhaa vain hiljaisuudesta. Meidän tulisi löytää mielenrauha myös metelissä.”

Näin on minunkin mielestäni.

Maailman hälinässä voi helposti käydä niin, että menetän yhteyden sisäiseen hiljaisuuteeni. Jokapäiväisessä arjessa on niin paljon hoppua, että mielen ydintä ei enää tunne. Tai jokin tehtävä tuntuu niin tärkeältä, että sitä kohden on pyrittävä loputtomalla tarmolla.

Ja silloin hiljaisuus unohtuu.

Mutta jos vain pystyn pysymään tiedostavana ja rauhallisena, kuulen alituisesti sisimmän hiljaisuuteni. Kuulen sen, vaikka ympärillä olisi kiivas hyörinä ja hälinä. Palaan hiljaisuuteeni, olen aloillani, katselen rauhassa ympärilleni ja annan otsani silottua.

Jokaisessa ylitseni vyöryvässä äänessä on mukana hiljaisuus, joka saapuu, jos sitä malttaa odottaa.

*

Matkustan junassa ja linja-autossa mieluiten siten, etten järjestä itselleni mitään ajankulua. En varaa lehtiä tai kirjoja, en kuuntele musiikkia tai podcasteja. En tee töitä, vaikka monet kirjailijat ja toimittajat käyttävät tällaisen joutoajan hyödykseen.

Istun yksin hiljaa. Seuraan ikkunan takana vaihtuvia maisemia. Katselen ajoneuvoon nousevia ja kyydistä laskeutuvia matkustajia. Eläydyn linja-auto- tai rautatieasemalla näkemääni draamaan: kaikki ne kohtaamiset ja erot. Halaukset, kättelyt, katseet. Sanat, jotka lausutaan ja joita en kuule.

Istun hiljaa.

Jokainen hetki, jokainen paikka jonka ohitan tuntuu liian arvokkaalta, että uppoutuisin johonkin muuhun todellisuuteen. Matkustaminen merkitsee sitä, että aika ja paikka kulkevat minun hiljaisuuteni lävitse.

Ne jättävät jäljen hiljaisuuteen.

*

Olen hyvä kuuntelija. Nuorena, kun tunsin itseni ujoksi, luulin olevani puutteellinen sikäli, etten uskaltanut lähestyä ihmisiä. En ymmärtänyt, että minulla on sisimmässäni hiljaisuus.

Iän myötä olen oppinut olemaan hiljaisuudessa enkä pelkää ihmisten kohtaamista – sanattomasti tai sanojen kera. Samalla olen huomannut, miten helppoa on kuunnella muita kun tekee sen hiljaisuudesta käsin.

Todellinen vuorovaikutus ihmisten välillä jää toteutumatta, ellei kuunnella. Ja kuunteleminen ei onnistu, ellei löydä sisimmästään hiljaisuutta.

Joissakin ihmissuhteissa olen joutunut kärsimään, kun toinen ei ole huomannut lopettaa puhumista ja olla hiljaa. Olen kuunnellut ja kuunnellut, ja kuuntelemisen malja sisälläni on täyttynyt ja valunut ylitse.

Kun olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa, haluankin sanoa jotain. Haluan keskeyttää. Haluan puhua ja hymyillä, hakea katseella vuorovaikutusta.

Ja silloin ehkä tuo toinenkin löytää hiljaisuutensa. Katseemme kohtaavat.

*

Hiljaisuus tekee äänet kuuluviksi. Ei voimakkuuden lisääminen.

Jos istun ja meditoin, kuulen hengitykseni ja talon rakenteiden rasahdukset. Jos kävelen metsässä, kuulen syksyn tuulen kuusikon latvustossa tai talvella lumen putoamisen oksalta.

Ja tähän liittyy myös paradoksi: äänet tekevät hiljaisuuden kuuluvaksi.

Vuonna 2011 vietin joulun Luumukylässä Etelä-Ranskassa. Se on vietnaminbuddhalainen meditaatiokeskus, jossa maallikot voivat munkkien kanssa osallistua harjoituksiin ja vetäytyä jopa kolmeksi kuukaudeksi perinteiselle talviretriitille.

Vietnamissa perinteellä on vuoden kiertoon liittyvä merkitys. Sadekauden aikana on luontevaa vetäytyä arkisista toimista, koska monet käytännön tehtävät tulevat mahdottomiksi. Sadekausi rajoittaa liikkumista, ja silloin on parasta asettua aloilleen.

Luumukylässä istuin paljon hiljaisuudessa. Kaikki muutkin istuivat vieressäni hiljaa, viisikymmentä munkkia ja maallikkoa samassa salissa.

Kun kello illalla soi meditaatioon, lakkasimme puhumasta. Sen jälkeen jatkui iltahiljaisuus. Aamulla varhain ei puhuttu mitään matkalla aamumeditaatioon. Aamiaiselle ryhdyttiin hiljaisuuden vallitessa. Syötiin äänettömästi puuroa ja juotiin teetä.

Vasta aamiaisen lopulla kello soi merkiksi siitä, että oli mahdollisuus jutella. Vilkas sorina täytti ruokasalin. Oli aivan samantekevää, istuiko vastapäätäni englantilainen Charles, ranskalainen Frédéric tai amerikkalainen William, minulla oli hänelle tähdellistä asiaa. Minulla oli mielessäni jotain, jonka olin juuri tajunnut, ja halusin kertoa sen heti.

Oivallus oli syntynyt hiljaisuudessa.

*

Essee on julkaistu alun perin yksiosaisena Kirjailija-lehdessä 4/2016.

 

Kuinka jaksaa eteenpäin

Vesa Haapalan romaanissa sykkii pidäkkeetön energiakeskittymä, joka sinkoaa ympärilleen vihaa ja väkivaltaa. Hillittyä taustaa vasten kontrasti käy rajusti silmille.

Vantaalaisen akateemisen köyhän perheen muut jäsenet ovat tottuneet sovittelevaan ja vähään tyytyvään elämäntapaan, mutta murrosikään varttuva poika räjähtelee ja saa raivokohtauksia.

Perheen isä on kirjastonhoitaja ja äiti opettaja, ja taloudellisesti ollaan niin tiukoilla, että auton rikkoutuminen merkitsee käytännössä katastrofia. Poika ei halua käsittää realiteetteja. Hän esittää vanhemmilleen kohtuuttomia vaatimuksia rahankäytön suhteen ja aiheuttaa ehdoin tahdoin hankaluuksia.

Perheen Lasse-isän tehtävänä on ottaa vastaan pojan absurdit hyökkäykset, ja hän tekee sen loputtomalla kärsivällisyydellä. Psykiatrilla käydään keskustelemassa käytöshäiriöistä. Lääkkeistä mainitaan neuroleptit ja Risperidon. On siis kysymys raskaan sarjan ongelmista.

Perheen syvin toivomus olisi kohtuullinen: saada elää tavallista arkista elämää, jossa pienet tyttäret voisivat kokea turvallisuutta ja harmonisuutta. Kovin usein vanhemmat vain joutuvat kohtaamaan erityisopetuksen, sosiaalitoimen ja lapsipsykiatrian todellisuuden – ja niiden rajalliset resurssit.

Karhunkivi-nimi viittaa metsäiseen mökkitonttiin, jonka Lasse on hankkinut henkireiäkseen ja josta hän koettaa rakentaa itselleen ja perheelleen rauhan tyyssijan. Työ edistyy kovin hitaasti. Mutta ainakin hän saa aika ajoin tovin hengähtää ja uudistaa voimansa jatkaa eteenpäin.

Haapalan kerronta välttää kaikkinaisia korostuksia. Havainnollisesti, levollisesti ja empaattisesti hän tuo henkilönsä lähelle asettumatta tuomitsemaan ketään. Tarina hengittää luonnon ja vuodenaikojen vaihtumisen rytmissä.

Vesa Haapala: Karhunkivi. 234 sivua. Otava.

Kun vastakohdat katoavat

Sinikka Vuolan ensimmäinen romaani Replika edustaa haarautuvaa ja kertautuvaa kerrontaa. Taustalla lienee musiikillinen käsitys teoksen tematiikasta: jokainen toisto merkitsee jotain uutta.

Samalla romaani luo oman surrealistisen maailmansa.

Surrealismi ei oikeastaan tarkoita outoja kohtauksia ja tapahtumakulkuja, vaikka tällainen vaikutelma voi ensi silmäyksellä syntyä. Surrealistiset kuvat ovat todellisia, tajunnan syviä ja vahvoja kuvia, ja siitä tulee niiden vaikuttavuus.

André Breton hahmotteli surrealismin manifestissaan, että mielen tietyssä pisteessä elämä ja kuolema, todellinen ja kuviteltu, menneisyys ja tulevaisuus menettävät vastakohtaisuutensa. Ja se on täysin luonnollista psyyken toiminnalle.

Replikan tapahtumapaikka on meikäläisittäin vieraanoloinen nimetön pieni kylä ja myöhemmin kaupunki. Myös kaikki henkilöt jäävät nimettömiksi, he edustavat vain rooliaan: Leipuri, Lääkäri, Vanhus, Opettajatar.

Näin ollen romaanin maailma vaikuttaakin olevan ennen muuta sisäisen todellisuuden kuva. Se piste, jossa vastakohdat katoavat, on jo tavoitettu, ja siitä käsin tarinaa eletään.

Romaanin keskeisessä jaksossa kuvataan pitkään päähenkilön äidin kuolemaa, ja jopa henkilöiden erillisyys menettää merkityksensä.

Minä olen nyt kuoleman iässä, sillä vastakohdat, joista elämä muodostui, ovat kadonneet. Olen esittänyt osani loppuun ja saan nyt mennä. Kivut ovat luitteni ytimessä, kaikkeuden uumenessa, tavoittamattomissa. Olen maa jota kynnetään tuhansilla partaveitsenterävillä auroilla, jokainen vako pulppuaa verta. Minä olen kuoleman iässä ja makaan vuoteessä keskellä huonetta: vuoteessa jossa olen saanut alkuni, vuoteessa jossa olen syntynyt, vuoteessa jossa olen synnyttänyt, vuoteessa jossa kohtaan loppuni.

Sinikka Vuola on aiemmin tullut tunnetuksi runoilijana. Myös hänen kerronnassaan tuntuu kielellinen terä, joka ylläpitää tuoreutta ja valppautta.

Sinikka Vuola: Replika. 197 sivua. Tammi.

Onnellisten saari

Pauliina Haasjoki on kirjoittanut huikaisevan runoelman Maa-planeetasta ja tarkastelee sen ystävällisiä äidinkasvoja eri perspektiiveistä, läheltä ja kaukaa. Astronautti Buzz Aldrin katseli aikoinaan kotiplaneettaamme Kuusta käsin ja kuvaili sitä ”kirkkaaksi jalokiveksi mustalla samettitaivaalla”.

Haasjoen runoelmassa planeetta pyörii ja kiertää vuosittaisella radallaan. Vuorovedet vaihtuvat, gravitaatio kietoo Kuun mukaan kosmiseen tanssiin. Kaukaa vuoristo näyttää ruohikolta. Tyyni valtameri huokuu laajasti. Planeetan pinta järisee. Tulivuoret seisovat rinnakkain kuin isoäidit. Ja lähestyttäessä alkavat erottua vuonot, saaret, kukkulat, hiekkarannat.

Ei ihme, jos voimakkaat liikkeet ja näkymien vaihtelu aiheuttavat hieman huimausta. Runomaisemien tarkastelija liikkuu niin suvereenisti ja sukkelaan. Ja lopulta hän sukeltaa planeetan elollisiin pinnanmuotoihin, näkee linnut, delfiinit, köynnökset ja orkideat, tuntee sateen ja tuulen.

Planeetta-runoelmassa ihmisillä ei ole kovin suurta roolia, he ovat lähinnä todistamassa. Näkyy joku tyttö, tai runominä kulkee ja katselee Tyynen valtameren rantamilla.

Tämä on tervehdyttävä ajatustapa. Jospa ihminen voisikin olla yksi muiden elollisten joukossa.

Kirjan lopulla nousee esiin toistuvana motiivina vanhan kelttiläisen tarinan ”onnellisten saari”. Ihmisellä on unelma paikasta, jossa hän voisi elää kauniina, onnellisena ja iättömänä. Hän jättää tutun maailman ja siirtyy uuteen paikkaan.

Mutta runojen puhuja ei halua luopua siitä, mikä hänellä on jo käsillä. Ihmettelyn ja haltioitumisen vallassa hänelle planeetta Maa on jo tuo myyttinen onnellisten saari.

Pauliina Haasjoki: Planeetta. 77 sivua. Otava.planeetta

Voiko kärsimystä vähentää

Porvoon vanhassakaupungissa sijaitsee muuan ravintola, jossa käyn usein lounaalla. Poikkeuksellisen laadukkaan ruoan lisäksi minua miellyttää paikassa se, että omistajat ovat hyvin tietoisia liiketoiminnan eettisyydestä.

Ravintolan käyttämät raaka-aineet ovat ensiluokkaisia, paljolti luomua ja pieniltä lähiseudun tuottajilta, ja moninaiset ruokavalion rajoitukset otetaan auliisti huomioon. Kahvi valmistetaan reilun kaupan luomukahvista, eli sertifiointijärjestelmien kautta taataan, että kahvinviljelijät saavat kunnon palkkaa ja voivat elää ihmisarvoista elämää.

Kahvin suomalaiset maahantuojat jopa tuntevat perulaiset viljelijät henkilökohtaisesti.

Buddhalaisilla on elämänohjeiden kokonaisuus nimeltään ”jalo kahdeksanosainen polku”. Henkilökohtaisten syventymisohjeiden lisäksi siihen sisältyy selkeitä eettisiä toimintaohjeita, joista yksi on ”oikea elinkeino”.

Kahdeksanosaisen polun tarkoitus on pyrkiä sellaiseen toimintaan, että kärsimys maailmassa vähenee. Se voi tapahtua yksityisten ongelmiemme ratkeamisella, mutta tärkeää on myös se, miten menettelemme suhteessa ympäristöön eli muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon ja maailmaan ekologisena kokonaisuutena.

Siddhartha Gautaman nimiin merkityissä ohjeissa kehotetaan luopumaan sellaisista elinkeinoista, jotka aiheuttavat kärsimystä. Kartettaviksi todetaan esimerkiksi elollisten olentojen, myrkkyjen ja päihdyttävien aineiden sekä aseiden kauppaaminen.

Jos haluaisimme soveltaa buddhalaisia periaatteita nykypäivään, voisimme todeta, että vältettäviä elinkeinoja ovat esimerkiksi ihmiskauppa, lihantuotanto, ympäristöä tärvelevä kaivostoiminta, viinan tislaaminen ja asekauppa sotaakäyviin maihin. Osa näistä elinkeinoista on täysin laillisia, joten eettisyys täytyy määritellä jollain muulla tavoin.

Kun S-ryhmä ilmoitti, että Sokos-ketju luopuu aitojen turkisten ja turkissomisteiden myynnistä, ilahduin tavattomasti. Ymmärrän, että suurten konsernien on paljon vaikeampi huolehtia toimintansa eettisyydestä kuin pienyritysten, ja siksikin tuo päätös näytti olevan rohkea askel kohti ”oikeaa elinkeinoa”.

Petyin pian, kun MTK:n ja Keskustan painostuksen vuoksi S-ryhmän johto vesitti koko päätöksen.

Oikean elinkeinon näkökulmasta tarkasteltuna suomalaisessa turkistuotannossa ei ole mitään puolusteltavaa. Turkiseläimet maksavat loputtomalla kärsimyksellään joidenkin harvojen ihmisten turhamaisuudesta. Luulen, että myös monet turkistuottajat kärsivät arkisessa elämässään, kun he ovat vähitellen tajuamassa ammattinsa epäeettisyyden. Siksi Sokos-tapaus herätti tunteenomaisia reaktioita.

Yhteiskunnassamme on kuitenkin kasvava joukko ihmisiä, jotka aktiivisesti tarkkailevat yritysten eettisyyttä ja tekevät valintansa sen mukaisesti. Minä seuraan heitä tällä jalolla polulla ja asioin mieluiten oikeaa elinkeinoa noudattavien yritysten kanssa.