Lapin sodassa kadonnut

Minna Rytisalon esikoisromaani näyttää, mitä sota tekee ihmiselle. Se kiskoo pois kaiken, mitä on ollut aiemmin, ja viskoo tyhjin käsin maantielle tai poltetun kauppalan raunioille.

Sotakirjallisuus jatkaa edelleen ällistyttävän elinvoimaisena. Talvisota ja jatkosota ovat osa suomalaisten isoa kertomusta, ja näköjään uudet kirjailijapolvet tarttuvat niihin aina uudestaan uusin näkemyksin. Myös Lapin sota erityisine ristiriitoineen on noussut esiin viime vuosien romaaneissa, tekijöinä esimerkiksi Katja Kettu, Paula Havaste ja Antti Tuuri.

Lempi-romaanin nimihenkilö on kaunis rovaniemeläinen porvaristyttö, joka lähtee rakkauden vuoksi mökinemännäksi ja jonka mies saa kutsun rintamalle jatkosodan lopussa. Lapin sodan alkaessa nuori perheenäiti katoaa tietymättömiin.

Lempi on kadoksissa koko romaanin ajan. Hän ei esiinny tarinassa muutoin kuin häntä lähellä olleiden ihmisten kertomusten kautta. Vuoron perään häntä muistavat hänen miehensä Viljami, piikansa Elli ja sisarensa Sisko. Ja jokaisen esittämä kuva hänestä on täysin erilainen: onko kysymys edes samasta henkilöstä.

Tässä ilmenee romaanin keskeinen psykologinen oivallus.

Aaro Hellaakoski on kirjoittanut Portit-runossaan, että lakkaamme olemasta vasta sitten, kun kukaan ei meitä muista. Lempi jatkaa elämäänsä Siskon ajatuksissa ja vaiheissa nykypäivään saakka. Lempi on ikään kuin Siskon varjo, ja käy ilmi, että historian pyörteissä ihmisen yksilölliset valinnat voivat heittää hänet minne sattuu.

Rytisalon kaunis ja vivahteikas kerronta ei peitä sitä, että sota on raakaa ja että vain harvat välttyvät sen raaistavalta vaikutukselta. Saksalaisen morsiamena tylyt ja väkivaltaiset vaiheet kokenut Sisko kykenee kuitenkin katsomaan elämää positiivisen kautta, sillä hän on matkan varrella oivaltanut: maailmassa me olemme toinen toisillemme.

Minna Rytisalo: Lempi. 234 sivua. Gummerus.lempi

Kuka minua koskettaa

Jotkut skitsofreenikot ja pikkuaivojen vauriosta kärsivät potilaat eivät pysty erottamaan omaa kosketustaan vieraan kosketuksesta. Heiltä onnistuu esimerkiksi itsensä kutittaminen.

Tällainen on kuitenkin hyvin harvinaista. Tavallisesti me tiedämme hyvin selvästi kuka koskettaa: olenko se minä itse vai joku toinen.

Kosketus on perustava aistijärjestelmä, joka kehittyy kohdussa ennen muita aisteja. Eikä se ole vain yksi aisteista vaan ihmisenä olemisen perusehto. Näin toteaa amerikkalainen neurobiologi David J. Linden kirjassaan Touch (2015).

Romanialaisten lastenkotien lapset elivät 1980–90-luvulla järkyttävissä olosuhteissa hoitavan kosketuksen puutteessa. Heidän kasvunsa hidastui ja he kehittivät neurologisia pakko-oireita, joiden haitat ulottuvat aikuisuuteen asti. Myöhemmin huomattiin, että päivittäinen tunninkin mittainen kosketusta sisältävä hoito saattoi korjata tilanteen.

Aikuiset eivät toki menehdy kosketusvajaukseen. Kysymys on kuitenkin niin perustavasta tarpeesta, että voi hyvin kysyä, onko meillä varaa olla ilman. Elävätkö esimerkiksi yksinäiset vanhukset kosketuksen puuttuessa ihmisarvoista elämää.

Linden kuvaa kirjassaan selkeästi ja seikkaperäisesti tuntoaistin neurologisen perustan. Erityyppiset reseptorit välittävät erilaista tietoa, ja aivoissa aistimukset saavat merkityksen, jota säätelevät monitahoiset emotionaaliset prosessit.

Jos koehenkilö katsoo elokuvaa, jossa rakastavainen pari suutelee ja hyväilee toisiaan, hänen aivokuorellaan aktivoituvat samat alueet kuin silloin, jos hän itse olisi suutelemassa ja hyväilyn kohteena.

On erikoista havahtua tuntoaistin tärkeyteen, kun on elänyt kosketuksista köyhässä suomalaisessa kulttuurissa. Minulle on käynyt sillä tavalla.

Koetan avautua päivältä entistä enemmän ruumiillisten tuntemusten ja toimintojen kautta, ja minulla on melkeinpä sellainen tunne, että ruumis on ihmisen sielu. Siksi siitä tulisi pitää hyvää huolta.

Mutta muutos ei ole yksinkertainen. Koska kosketus on myös sosiaalinen aisti, se edellyttää tilannesidonnaista vuorovaikutusta ja vastapuoli tulee ottaa huomioon hienovaraisesti.

Ei voi vain yksinkertaisesti päättää, että tulevaisuudessa kosketan useammin. Omaa suhdettaan koskettamiseen on hyödyllistä tutkia mielessään ja vaihtuvissa tilanteissa.

Kosketus voi välittää ystävyyttä, myötätuntoa, avunantoa, hoitamista, rohkaisua. Monissa Lindenin selostamissa tutkimuksissa on havaittu arkisen koskettamisen selvät vaikutukset.

Asiakastaan tahdikkaasti koskettava tarjoilija saa paremmat tipit. Potilastaan koskettavaa lääkäriä pidetään myötätuntoisempana ja hänen hoitotuloksensa ovat paremmat kuin sellaisen kollegan, joka ei lainkaan kosketa. Toisilleen runsaasti halauksia ja yläfemmoja jakava koripallojoukkue alkaa menestyä aiempaa paremmin.

Toistensa esineellistäjät

Riku Korhonen on kirjoittanut aidon tragedian. Tarkoitan tällä tarinaa, jolla on tietty rakenne. Jos joku kuvittelee, että tämän romaanin raju teho syntyy väkivaltaisten tapahtumien kuvauksesta, hän on väärässä. Tragedian rakenne luo sen, mikä lukukokemuksessa kirpaisee: kysymyksessä on nämä henkilöt ja koko heidän maailmansa.

Kun tasapaino järkkyy, kaikki se asettuu kyseenalaiseksi.

Emme enää usko pahaan -romaanissa on hyödynnetty kattavasti Aristoteleen mainitsemia tragedian rakenneseikkoja: hamartia, peripetia, anagnorisis. Oikullisten jumalten sijasta huumehörhöt tuovat arvaamattomuuden tapahtumien kulkuun. Pitkitetty kehittelyjakso kattaa 400-sivuisessa romaanissa 250 ensimmäistä sivua.

Ruotsalainen tietokirjailija Johan Norberg on kertonut meille, että ihmiskunnalla menee paremmin kuin koskaan ennen. Riku Korhonen näyttää romaanillaan, miksi se ei tunnu siltä. Suomen Turussa keskiluokkaisen hyvinvoinnin hedelmistä nauttivat ihmiset eivät näe elämäänsä merkityksellisenä.

Mies kuvittelee vaimolleen seksifantasian, jonka hän haluaa toteuttaa tämän iloksi. Hän uskoo, että siten parisuhteen jännite uusiutuu. Jo miehen tulkinta vaimonsa fantasiasta on yliampuva, kunnes sattuma puuttuu peliin. Silloin tulee rumaa jälkeä.

Romaanin ihmissuhteissa näkyy varsin vähän rakkautta ja aitoa kohtaamista. Ennemminkin on kyse yksityisten mielensisältöjen projisoinnista muihin ja heidän esineellistämisestään. Kun kukin toteuttaa omaa projektiaan, jokainen on yksin. Ja pahuus itää yksinäisyydessä.

Aristoteleen tärkeimpiä käsitteitä tragediasta puhuttaessa on katharsis: kauhistuttavien tapahtumien katsoja tuntee sääliä ja kauhua, ja nämä tunteet puhdistuvat hänessä.

Mutta Korhosen romaanin henkilöiden tunteet eivät puhdistu. He järkkyvät, saavat sieluunsa jäljen, lähtemättömän.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. 392 sivua. WSOY.emmeusko

Miksi minä kirjoitan

Otsikko viittaa tietysti Paavo Haavikon näytelmään Sulka, sen ensimmäiseen kohtaukseen. Nils, upseeri, istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa hanhensulalla. Jos et muista hänen sanojaan, kannattaa käydä vaikka kirjastossa tarkistamassa. Minulle ne ovat unohtumattomat.

Syitä kirjoittamiseen voi olla monia. Joku haluaa harjoitella kymmensormijärjestelmää, jotta tulisi sujuvaksi. Toisella vuokranmaksu lähestyy ja hän onnistuu myymään henkilöhaastattelun naistenlehdelle. Hen (sukupuolineutraali henkilö) on rakastunut ja haluaa valloittaa sydämensä valitun ja lähettää tälle kauniin runon. Kaupan kassajonossa tapahtui tänään niin merkittävä episodi, että minun on ihan pakko kertoa siitä Facebookissa.

Ja sitten kirjailijat. Muuan valmistaa kirjan joka syksyksi, koska kustantaja pyytää häneltä sellaisen ja koska hän ei ole tullut muuta ajatelleeksi. Toinen haluaa Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi ja saajaksi ja kirjoittaa aina uudestaan mestariteoksen. Kolmas laatii muistelmansa, jotta kaikille kävisi selväksi, kuinka kaikki tapahtui.

Nuorena opiskelijana luin Väinö Kirstinän teoksen Kirjoittajan työt, joka oli ilmestynyt alkujaan vuonna 1968. Se oli minulle ainut käytännön ammattikoulutus. Muu kaikki on tullut erehdysten ja onnistumisten kautta. Olen toki kiitollinen monille neuvojille matkan varrella.

Kirstinän opas oli ammattimaisesta kirjoittamisesta haaveilevalle nuorelle aarre. Hän oli koonnut teokseen monipuolisen otoksen siitä, miten kirjoittajana voi elättää itsensä, ja antoi jopa käytännön ohjeita, miten lähestyä lehdentoimituksia, kustantamoja tai radion teatteriosastoa. Minulla ei ole kirjaa käsillä, joten kaikki tämä perustuu etäisiin mielikuviini.

Kirstinän teos on tietenkin auttamattomasti vanhentunut. Digitalisaatio, sosiaalinen media ja tiedotusvälineiden kriisi on muuttanut kaiken. Kunpa joku taitava ja kokenut kirjailija-toimittaja päivittäisi oppaan nykyaikaan. Sillä nuoria kirjoittamisesta haaveilevia on yhtä paljon kuin ennenkin.

On kuitenkin myös sellaista kirjoittamista, jolla ei ole mitään välineellistä arvoa. On kirjoittamisen ydin, joka ilmentää kirjoittajan sielua, koska kirjoittaminen aktivoi neurologista järjestelmäämme ja persoonallisuuttamme ainutlaatuisella tavalla.

En kirjoita taloudellisen hyödyn tai maineen vuoksi. En kirjoita siksi, että esimies on siihen käskenyt. En kirjoita virheetöntä sonettia osoittaakseni kultivoituneisuuttani. En kirjoita päiväkirjaa jälkipolville.

Kirjoitan vain siksi, että se ilmentää minun olemassaoloani maailmassa. Kirjoitan näyttääkseni sen, kuka minä olen.

Kaikessa tärkeässä kirjoittamisessa on mukana tämä sisäinen, perimmäinen motivaatio. Vaikka teksti olisi väline jonkin muun saavuttamiseen, kirjoittajasta huokuu aina sisäinen palo.

Räppäri, vastarintamies, runoilija

Runous on tehnyt itsemurhan. Runous syntyy aina uudestaan, koska sen täytyy. Muuten se ei olisi runoutta.

Olen hillittömän iloinen siitä, että Paperi T eli Henri Pulkkinen on löytänyt oman runoutensa ja kirjoittanut sen muidenkin ulottuville. Hän on saanut esikoiskokoelmallaan liikkeelle kosolti epätodennäköisiä runokirjan lukijoita.

Niin tapahtuu harvoin.

Minun täytyy tehdä tunnustus. Pelkäsin ryhtyä lukemaan Paperi T:n kirjaa, koska en halunnut kohdata setämäisyyttäni. En halunnut tuntea keski-ikäistä kaikennähnyttä torjuntaa kohdatessani nuoren räppärin sanamaailman.

Pelko oli aiheeton. Paperi T ottaa paikkansa sydämessäni Pentti Saarikosken ja Arto Mellerin kaltaisten puherunon kirjoittajien joukossa. Ironia ja sarkasmi putoavat kohdalleen.

Suorapuheisen vaikutelman antavat runot ovat hämääviä. Ne saattavat näyttää helpoilta, mutta aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.

Runojen runsaslukuisista aihelmista kiertyy silmiinpistävän usein esiin itsemurha. Katsoisin, että sillä on vertauskuvallinen merkitys: entinen minä täytyy tappaa, jotta uusi pääsee esille.

Leikittelyn ohessa runojen perussävyinä erottuvat negatiivisuus, kriittisyys ja vastahankaisuus. Nuorelle ihmiselle ne ovat positiivisia ominaisuuksia, jotka antavat uskoa siihen, että tulevaisuudessa asiat muuttuvat.

Hauska, rento, lennokas, taitava, kielen ulottuvuuksia oivaltava – sellainen on Paperi T:n post-alfa. Muunlainen graafinen toteutus ei kai olisi tullut kysymykseen: valkoinen teksti mustalla pohjalla sopii vastarintamiehen kirjaan.

Paperi T: post-alfa. 93 sivua. Kosmos.post-alfa