Olenko minä parempi ihminen

Olen kuullut lukuisia kertoja väittämän, että kirjallisuus jalostaa. Mitä enemmän luen kirjoja, sitä kelvollisempi minusta tulee.

Sama koskee teatteria ja oopperaa, taidenäyttelyitä, luonnossa liikkumista, kasvissyöntiä jne. Jos meditoin säännöllisesti, kehityn aivan valtavasti. Mikäli huolehdin fyysisestä harjoittelusta ja käyn joka aamu juoksemassa tai salilla ennen töihinmenoa, edistyn ja muutun kerta kaikkiaan paremmaksi.

Minä en usko näihin väittämiin. Ihmisen hyvyys – tai hyvät teot – kumpuavat paljon syvemmältä. Hän saattaa tehdä eettisesti oikeita ratkaisuja muttei siksi, että harrastukset olisivat kehittäneet häntä siihen.

En pidä kovin ansiokkaana sitä, että joku kuvittelee olevansa parempi kuin nuo muut, jotka eivät toimi näin esikuvallisesti. Itsensä paremmaksi käsittävä voi tuntea ”oikeutettua raivoa” lihansyöjiä, sovinisteja tai rasisteja kohtaan. Tai silloin jos joku äänestää väärin.

Minusta demokratian idean mukaisesti ei koskaan voi äänestää väärin. Äänestäjä valitsee tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Eräs aikamme näkyviä ilmiöitä on se, että itsensä paremmiksi käsittävät ihmiset solvaavat niitä, joilla on vääriä mielipiteitä, jotka äänestävät väärin ja joilla on väärät elämänarvot. Minulla tekee pahaa havaitessani tällaista. Sivistyneistä harrastuksistaan ’jalostuneet’ ihmiset käyttävät vastapuolestaan halveksivia ilmauksia.

En väitä, etteikö maailmassa olisi epäkohtia, jotka vaativat korjaamista mitä pikimmin. Oikeassa oleminen, huutaminen ja herjaaminen eivät vain toimi.

Ei ole olemassa oikeutettua raivoa. On erilaisia tunnetiloja, ja se miten toimimme tunteista käsin tai niistä huolimatta, määrittää tekojemme laadun.

Minulle poliittisilla puolueilla tai ryhmillä ei ole merkitystä. Enemmän merkitsee, onko ihmisellä myötätuntoa, solidaarisuutta ja auttamisenhalua. Niiden avulla rakennetaan parempaa yhteiskuntaa. Niiden kautta annetaan eri tavoin ajatteleville sama arvo kuin itselle.

 

Laila Kinnunen antoi poskisuudelman

Ihmisen muisti on lyhyt. Minulla on sellainen aavistus, että Antti Tuuri ei kirjoita sattumalta suomalaisten Ruotsin-siirtolaisuudesta juuri nyt. Jos emme pysty eläytymään Lähi-idästä saapuvien turvapaikanhakijoiden ahdinkoon, ehkä samastuminen helpottuu, kun luemme tarinaa omien kansalaistemme vaiheista 1960-luvulla Svea-mamman ottolapsina.

Skövdessä ja Göteborgissa oli paljon suomalaisia ”mamuja”, joita kukaan ei ”kotouttanut”. Eikä noita sanoja ollut vielä edes keksitty.

Tuuri ei kuitenkaan sommittele paralleelia nykyaikaan. Kertoja kertoo tarinan; lukija miettii tahollaan, millä tavoin se häntä koskettaa.

Olen tuntenut Tuurin tuotannon likeiseksi hänen varhaisista novelleistaan lähtien. Miehinen järeys ja omanarvontunto ovat hänen henkilöidensä vahvoja ominaisuuksia, ja samalla ne jonkin kerronnan hienovireisen liikautuksen kautta kyseenalaistetaan.

Viimevuotisessa Pitelemättömät– ja uudessa Tangopojat-romaanissa on paljon Tuurin alkutuotannon tuntua. Vaikutelma syntyy varmaankin pelkistämisestä ja yksinkertaisesta, ihmisläheisestä kerronnasta.

Sen sijaan varhaisteoksille ominaiset katsomukselliset perspektiivinavartumiset tai viittaukset esoteriaan puuttuvat. Tangomaailman elämää suuremmat hahmot ovat Eino Grön ja Laila Kinnunen, joka romaanissa kiittää taustamuusikoitaan kädestä pitäen ja antaa orkesterinjohtajalle jopa poskisuudelman.

Romaanin nuorimies Sauli lähtee Ruotsiin löytääkseen sinne kadonneen naisystävänsä Elinan. Tehdastyö tarjoaa toimeentulon ja tango-orkesterissa soittaminen pitää unelmat elossa. Ja aina kun siihen on pienikin mahdollisuus, Sauli koettaa jäljittää Elinaansa.

Etsintä luo juonen jännitteen. Ajankuva ja tanssilavojen miljöö välittyvät Tangopojista aistittavina. Koossa on ainekset viihdyttävään ja liikauttavaan lukukokemukseen.

Antti Tuuri: Tangopojat. 317 sivua. Otava.

Varjot päättyvät pimeään

Aloin pari vuotta sitten kuunnella Sofia Karlssonia. Hän on kaunisääninen ruotsalainen folklaulaja, joka esittää usein runoihin sävellettyjä lauluja. Muuan suosikeistani on ollut Fredmanin epistola n:o 81 Märk hur vår skugga, Carl Michael Bellmanin käsialaa.

Minulla oli tapana kuunnella sitä hieman romanttisessa mielialassa: elämä on katoavaista, otetaan hetkestä kiinni. Näin oli, kunnes laulun merkitys muuttui minulle peruuttamattomasti.

Runo kertoo hautajaisista, ja laulajaminä pyytää ystäväänsä auttamaan kiven raahaamisessa ystävän, ”siskomme”, haudan päälle.

Kun viimeksi autostereoista soivat nuo sävelet, laulun loppuessa olin enteellisesti perillä juuri siellä, minne olin menossa. Parkkeerasin auton, itkin tovin ja lähdin muistotilaisuuteen.

Runon avaussäkeet kuuluvat:

”Märk hur vår skugga, märk, Movitz mon frère, / inom et mörker sig slutar.” Ystävykset seisovat haudan partaalla ja huomaavat, että heidän varjonsa heittyvät haudan pimeyteen.

Muistotilaisuuden tunnelma oli kummallinen. Se oli oudoin inhimillinen kohtaaminen, jossa olen ollut mukana. Laulun sanat seurasivat minua, mutta tuntui siltä kuin kaikki muutkin olisivat tempautuneet samaan tunnelmaan.

Siinä me seisoimme haudan partaalla ja katsoimme, miten varjomme hävisivät monttuun. Ihmisten puheista kuului mittaamaton hämmennys. Olimme kaikki poissa tolaltamme.

Bellmanin laulua en ole sen jälkeen kuunnellut. Tänään aion laittaa sen soimaan illan pimetessä. Sen jälkeen teen kierroksen kotikaupunkini kirkkomaalla ja katselen yötä vasten kohoavaa kynttilämerta.

Muutosten ja rakkauden runot

”Tässä maassa ja ajassa tuntuu siltä kuin kirjoittaisimme kaikki veteen”, lukee Pertti Niemisen postuumissa runossa. Li Pon toistatuhatta vuotta vanhoja säkeitä tulkitessaan hän huomaa kuitenkin, että hallitsijat painuvat unohduksiin mutta runoilla voi olla sellainen onni, että ne säilyvät.

Kuten aina ennenkin Niemisen runoilijahahmo on syrjästä tarkkaileva itsenäisajattelija. Hän kyseenalaistaa vallitsevat katsantokannat ja kuuntelee ennemminkin luonnon ajattomia ääniä linnunlaulussa, sateessa ja päivänpaisteessa, vuodenaikojen vaihtumisessa.

Runot kertovat tavallisen ihmisen iloista ja suruista. Vaikka murheet kulkevat mukana, Niemisen kynänjäljessä tuntuu silloinkin suvereenia kepeyttä ja leikkisyyttä.

Lapsenomaisuus ja vilpittömyys ovat tärkeimpiä arvoja. Lapsia tarkkaillessaan Nieminen tekee olennaisia huomioita siitä, mikä elämässä on tärkeää.

Niemisen valtava Kiinan kirjallisuuden käännöstyö on pysynyt mukanani niin kauan kuin olen lukemista harrastanut. Oman runotuotantonsa hän on jännästi kirjoittanut sen marginaaliin. Hänen kootut runonsa julkaistiin aikoinaan nimellä Luen muutosten kirjaa. Nimi viittaa tietenkin klassiseen ennustuskirjaan I chingiin mutta myös metaforisesti maailman suureen kirjaan. Onko joskus joku kuvitellut, että olisi jotain pysyvää?

Vihreän läpi ei enää näe -kokoelmasta nousee esiin rakkauden teema. Nieminen kirjoittaa rakkaudesta, joka on hellä, lempeä ja uskollinen – rakkaudesta joka kestää läpi elämän ja myös kuoleman tuolle puolen.

Teemaa tähdentää kirjan loppuun liitetty sikermä unkarilaisen Géza Képesin runoja, jotka Pertti Niemisen vaimo Nelli Nieminen on taitavasti kääntänyt. Sikermästä kehkeytyy kaunis hyvästijättö puolisolle ja elämänkumppanille.

vihrean-lapiPertti Nieminen: Vihreän läpi ei enää näe. 79 sivua. Viisas elämä.

Kunpa kaikki olisi täydellistä

Sosiaalisen median virtaani ilmaantui video, joka esitteli perfektionistien arkisia työn tuloksia. Hevi-osaston porkkanat muodostivat säännöllisen tornin, mausteet kohosivat värikkäinä kartioina, kaapelihuoneen johdot kulkivat moitteettomassa järjestyksessä ja kierrätettävät vanhat autonrenkaat oli pinottu siten, että ne muodostivat kauniita palmikoita.

Ja niin edelleen. Esimerkkejä perfektionistien väsymättömästä aherruksesta on loputtomiin.

Ensiksi kuvat herättivät rinnassani levollista mielihyvää. Juuri näin. Aivan niin kuin pitääkin. Mikseivät kaikki voisi tehdä työtään noin huolellisesti.

Mutta seuraavaksi jokin iski paljon syvemmälle. Tuntuikin yhtäkkiä kipeältä ja ristiriitaiselta.

Kuvakavalkadi oli varmaankin koottu sillä mielellä, että perfektionistien suhteettomalle vaivannäölle voi hiukan ilkikurisesti hymyillä. Toisaalta jotkut katsojat ovat itse perfektionisteja, ja heitä näkymät miellyttävät.

Perfektionismi ei ole pelkästään huono ominaisuus, jos se tuottaa hyviä tuloksia. Olen itse joskus hieman ylpeillyt tällä piirteelläni. Rakastan yksityiskohtien hiomista.

Mutta sosiaalisessa elämässä päällimmäiseksi ehkä sittenkin asettuvat perfektionismin kielteiset piirteet. Perfektionistit voivat olla kohtuuttomia kanssaihmisiään kohtaan, ja varmaa on, että itseään he piinaavat säälimättömästi.

Muuan konsulttipalvelujaan kauppaava nettipsykologi määritteli näin: ”Perfektionismi on neuroottinen haluttomuus hyväksyä todellisuus.”

Pakko myöntää, että määritelmä osuu kohdalleen, eikä se tunnu kovin hyvältä. Mutta minkäänlaista erotusdiagnostiikkaa tuon määritelmän pohjalta ei voi johtaa.

Ajatellaanpa nykyistä sananvapautta ja miten se ilmenee. Mielipiteet talouspolitiikasta, maahanmuutosta ja tasa-arvoisesta avioliittolaista repivät kansan rivejä. Sosiaalinen media mahdollistaa kärkevien mielipiteiden välittömän julkituomisen.

Elämme loputtoman kriittisyyden aikaa ja koko kansakunnan on vallannut ”neuroottinen haluttomuus hyväksyä todellisuus”. Siinä ei ole lainkaan kysymys perfektionismista, ainoastaan myötätunnon puutteesta.

Perfektionistina olen todennut: minun ei kannata kehittää kriittisyyttä itsessäni, sillä se on jo sieluni ytimessä. Ennemminkin haluan opetella hyväksymään monenlaisia ihmisiä boheemit koheltajat mukaan lukien, haluan asettua tilanteisiin joiden lopputulosta en voi tietää, ja viime kädessä – haluan hyväksyä elämän.

Olen kysynyt itseltäni: miksi minusta on tullut perfektionisti? Tiedän jo, millä sanoilla vastaus alkaa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten pimeään paikkaan minun on uskaltauduttava.