Pispala, koko maailma

Pentti Saarikoski kirjoitti: ”Toijalan takana ei ole paljon mitään.” Kyllä siellä on: aika saakelin merkittävä kirjallisuuskaupunki.

Kyseiseen Saarikosken runoon on liitetty anekdootti Eino Leinon seuran kirjailijoiden matkasta Tampereelle. Pirkkalaiskirjailijoiden vieraana helsinkiläiset modernistit eivät voineet sietää sitä, miten Väinö Linnaa kumarrettiin. Aikalaiskritiikeissään he suhtautuivat nuivasti Linnan lisäksi myös Lauri Viitaan.

Tampere on minulle temperamentiltaan vieras kaupunki, mutta olen äärettömän kateellinen sen kirjallisesta ilmapiiristä. Pirkkalaiskirjailijoihin kuuluu useita ystäviäni, ja seuraan heidän kauttaan mielestäni ainutlaatuista perinnön vaalimista runo- ja proosatilaisuuksineen. Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokinen on sanonut, että kulttuuri ja kirjallisuus ovat lehden painopistealueita.

Kuinka moni muu päivälehden päätoimittaja sanoo niin?

Luulen, että Tampere on kirjallisuuden miljöönä niin tiivis ja omaleimainen siksi, että kaupunki on paineistettu. Kahden järven solmukohtaan on muodostunut, emeritusprofessori Yrjö Varpion sanoin, ”teknillis-sosiaalinen hiidenkirnu, jota nimitettiin myös tehdaskaupungiksi”.

Elävän kirjallisen kulttuurin edellytyksiä on se, että kirjallisuudesta keskustellaan muutenkin kuin mainoslauseiden kautta, naistenlehtien ’syvähaastatteluissa’ tai kirjamessuilla. Siksi tartuin hanakasti etupäässä tamperelaisten ja turkulaisten kirjallisuudentutkijoiden esseeantologiaan Luojan palikkaleikki.

Voi vain iloita siitä, että juhlavuotenaan Lauri Viita saa tämänkin huomionosoituksen. Moreenista ja Kukunorista lähtien hänen tuotantonsa esitetään elävänä ja puhuttelevana.

Dosentti Olli Löytty vertaa Viitaa kirjailijana Hassam Blasimiin. Molempien kirjailijoiden tuotannossa pienestä paikallisesta kuvauksesta kasvaa kokonainen maailma. Se lienee hyvälle kirjallisuudelle ominaista.

Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta. Toimittanut Olli Löytty. 221 sivua. Teos.palikkaleikki

Syksyn prinssi ja punapää

Kävin katsomassa Syysprinssi-elokuvan. Edesmennyt ystäväni Harri Sirola olisi nauttinut täysin siemauksin tämänkin elokuvan tuomasta huomiosta. Näyttelijä Lauri Tilkasen tulkinnassa on paljon harrimaisuutta, mutta ihminen on tietysti täytynyt kankaalle pelkistää ja litistää ja tyylitellä.

Elokuva perustuu Anja Snellmanin samannimiseen avainromaaniin, taustalla pari muuta avainromaania eli Anjan ja Harrin esikoisteokset. Miksi elämäntarinat ja fiktiot pitää tällä tavoin sekoittaa?

Avainromaanin perusjännite syntyy uteliaisuudesta: jokaista kiinnostaa millaisina todelliset henkilöt esitetään. Kun kirjailija tekee avainromaanin, hän haluaa hyödyntää uteliaisuutta, ja samalla hän myös tietää, että tosielämän reaktiot saattavat johtaa ristiriitoihin.

Mutta kirjailija ei välitä siitä. Hän ehkä jopa nauttii tulevista reaktioista.

Vuonna 1997 Harri julkaisi Anjalle suorasukaisena vastauksena novellikokoelman Syysprinssin kalaretki. Kiihdyksissään Anja otti yhteyttä Harrin kustantajaan. En tiedä, mitä vaatimuksia hän esitti, mutta ainakaan ”syysprinssiä” ei olisi saanut käyttää kirjan nimessä, koska se viittasi suoraan Anjan edellisenä vuonna ilmestyneeseen romaaniin.

Olen tietoinen tästä, koska olin tuolloin Harrin työtoveri ja editori.

Sanoin Harrille: ”Eikö Anja olekin epäreilu. Hänhän oli luvannut, ettei kirjoita sairaalakäynneistä.”

En ikinä unohda Harrin itsetyytyväistä ilmettä. Häntä ei haitannut, vaikka Anja oli pettänyt lupauksensa. Hän nautti tietoisuudesta, että hän oli entiselle rakastetulleen niin tärkeä.

syysprinssiTämän jälkeen viimeistelimme Syysprinssin kalaretki -novellin. Harri kertoi, missä määrin tapahtumat olivat todellisia ja missä määrin keksittyjä.

Harri Sirolan rajoite kirjailijana oli se, että hän ei pystynyt kirjoittamaan pelkän mielikuvituksensa varassa. Lahjakkuudestaan ja monitahoisesta persoonallisuudestaan huolimatta hän ei kyennyt aloittamaan fiktiota ilman todellista tapahtumaa tai muuta koettua kiinnekohtaa.

Hänen piti ensin elää kirjoittamansa todeksi.

Ennen maailman loppumista

Kun asekätkentä paljastui jatkosodan jälkeen, pääministeri Paasikivi ja kenraalieversti Ždanov tiesivät kumpikin yhtä hyvin, että Suomesta olisi löytynyt helposti 35 000 miestä, jotka olisivat tilanteen niin vaatiessa painuneet sisseiksi metsiin. He olisivat sinnitelleet siellä vaikka vuosikausia.

Nyt pari kolme sukupolvea myöhemmin tilanne lienee hieman toinen.

Laura Gustafssonin romaanin nimi Korpisoturi on tietenkin ironinen. Luultavasti tarkoituksellista ironiaa liittyy siihenkin, että kirjan kansiliepeessä kirjailija poseeraa talvisessa kuvassa ns. hempulivehkeissä. Vyötärömittaisessa prätkätakissa pärjää kyllä, jos on matkalla Kallion Rytmi-baariin, mutta luonnossa ja pakkasessa kylmä tulee alle puolen tunnin. Tiedän tämän kokemuksesta, kun olen joskus ulkoillut nuorten henkilöiden kanssa.

Laura Gustafssonin raikkaasta kielestä ja kerronnasta ei voi olla pitämättä. Hänen huumorinsa hakee sydämellistä, inhimillistä pohjaa, vaikka tarina toki poukkoilee paljolti farssimaisesti.

Nuori syrjäytynyt mies ryhtyy omavaraiseksi ja muuttaa Suomen itärajalle erakoksi. Hän ottaa itselleen nimen Ahma, joka kuvastaa hänen asennettaan ja tapaansa selviytyä, kun ilmeinen maailmanloppu lähestyy.

Ahma on saanut oppinsa survival-keskusteluryhmästä ja muualta internetin uumenista. Hänen tietonsa omavaraisesta luonnonmukaisesta elämäntavasta ovat monipuoliset, mutta käytännön toteutusta hän joutuu opettelemaan. Maanviljelys, metsästäminen ja kalastaminen eivät aivan kättelyssä tunnu luonnistuvan.

Ja sitten survivalistien dystopia toteutuu. Tuntemattomien terroristien kyberhyökkäys kaataa ensiksi sähköverkon ja sen jälkeen monet yhteiskunnalle välttämättömät järjestelmät. Puhelimet ja radiot vaikenevat, kaupat ja terveyskeskukset tyhjenevät, ruoan jakelupisteillä syntyy mellakoita.

Ahman asumuksen suojiin lyöttäytyy pari pontevaa naista ja entinen upseeri. Ryöstelevät miesjoukkiot uhkaavat heitä.

Näissä äärimmäisissä olosuhteissa miesten toiminta puhkeaa uhoon ja väkivaltaan, jonka taustalla on taitamattomuutta ja kätkettyä pelkoa. Naiset ovat enemmän kiinni elämän jatkumisen realiteeteissa.

Romaanin loppua kannattaa odottaa. Siellä näyttämölle astuu todellinen korpisoturi ilman mitään ironioita. Enempää en halua spoilata. Lue itse.

Laura Gustafsson: Korpisoturi. 257 sivua. Into.korpisoturi

Syksyn suuri tango

Pikkukaupungin keskustan puutalossa lokakuun lempeä hämärä kerääntyy huoneen nurkkiin. Iäkäs aviopari istuu kahden samassa hiljaisuudessa. Kuulostaa aivan kuin heidän hengityksensä huokuisi samaan tahtiin.

Kaunispiirteinen nainen kirjoittaa nojatuolissa muistikirjaansa, kuivahko mies lukee sohvalla kirjaa. Mies katsoo vaimoaan ihaillen ja toteaa, miten hän rakastaa tuota profiilia, käsien ilmeikkyyttä, leveää, turvallista lantiota ja somia jalkoja. Hänelle tulee vastustamaton halu pidellä tuota ihanaa olentoa sylissään.

Mies nousee sohvalta ja astuu vaimonsa eteen, ottaa molemmista käsistä kiinni ja vetää puolisonsa jalkeille.

”Me emme sitten koskaan opetelleet tanssimaan”, mies sanoo.

”Onko muka nyt liian myöhäistä?” vaimo sanoo.

”Onko koskaan…”

”Voitko laittaa jotain musiikkia.”

Mies valitsee soimaan hitaan tangon ja kääntyy takaisin vaimonsa puoleen. Hän ottaa tämän syleilyynsä, ja oikea käsi luiskahtaa paidan alle vasten paljasta ihoa.

Miehen mieleen nousee muistikuva yöstä vuosikymmeniä sitten. Se oli heidän ensimmäisiä yhteisiä öitään, eikä silloin tapahtunut muuta kuin he nukkuivat lattialla kapealla patjalla kasvot vastakkain. Mies oli kietonut kätensä naisen ympäri ja hänen käsissään oli pohjaton koskettamisen nälkä. Mies piti koko yön käsiään naisen paljasta selkää vasten ja ihmetteli, miten ihmisen iho voikaan olla sileä.

Ja nyt se tango! Tuleeko siitä mitään. Miehen oikean käden alla tutut kohollaan olevat nikamat. Vasempaan käteen laskeutuu vaimon oikea käsi kuin pieni lintu.

Mies ei ole koskaan uskaltanut täysin antautua tanssin rytmille. Miksi sitäkin on pitänyt hävetä. Mutta enää hän ei häpeä. Hän heittäytyy tangon pyörteeseen ja kietoo vaimonsa myös siihen. Miten väkevästi tumma on heidän tanssinsa, syksyn suuri tango.

Kun musiikki taukoaa, he hiukan huohottavat. Molempien rinta kohoilee. Mies painaa suudelman vaimonsa otsalle. Hän on pakahtua tunteesta, jota hän ei tohdi lausua ääneen. Hän huomaa, ettei hänen tarvitse sitä sanoa.

 

Kun rohkeus kaikkoaa

Juha Seppälän kertojankatse etsiytyy kohteeseensa suoraan ja hätkähtämättä: näkyy julma ja ristiriitainen todellisuus, pohjattoman absurdi. Ihminen kohtaa kaikkialla järjettömyyttä ja tarkoituksettomuutta.

Toiset Seppälän kirjoista ovat kietoneet minut mukaansa, toiset ovat repineet sisintäni, mutta yhtään hänen teostaan en ole jättänyt kesken. Tällaista kirjallisuutta voi minusta sanoa aidoksi.

Kuoppakaupunki on monitahoinen romaani miehestä, jonka nainen jättää yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen. Mies joutuu kohtaamaan täysimääräisinä yksinäisyytensä ja kuolevaisuutensa, kaikkinaiset pelot, epävarmuudet ja sisimpänsä varjot. Hän huomaa olleensa rohkea niin kauan kuin hän on luullut olevansa rakastettu.

Romaani koostuu monenkirjavista aineksista siten, että vertauskuvat ja merkitystihentymät eivät koskaan ole tyrkyllä. Sellainen on Seppälän tapa viedä kerrontaa. Lukijan täytyy huomata yksityiskohdat.

Teoksen nimi viittaa Porin historiaan. Vuoden 1852 palon jälkeen Porin nykyisen kuudennen kaupunginosan alueelle muodostui ”Kuoppakaupunki”, jossa köyhät, osattomat ihmiset asuivat sietämättömissä olosuhteissa maakuoppiin kyhätyissä asumuksissa.

Siinä Seppälän vertauskuva ihmisen osasta: eläessään hän kärsii kuopassa, ja kuoltuaan hänet siirretään toiseen kuoppaan.

Romaanin mies on epäpätevä tuntiopettaja ja historiallisten romaanien kirjoittaja. Työssään hän on jo kohdannut umpikujansa, ja parisuhteen kariutuminen johtaa hänet psyykkisen luhistumisen tielle.

Päähenkilönsä kautta Seppälä sivumennen lausuu jotain kulttuurillisen köyhtymisen, köyhdyttämisen ajastamme. Kirjallisuutta myydään pilkkahintaan, rahvasta tyhmistetään. Missään ei näy merkkiäkään ”irlantilaisista munkeista, jotka yrittivät säilyttää kielen, tiedon ja kulttuurin varhaiskeskiajan barbaarien paineissa”.

Ihminen elää kosketuksesta. Epätoivoissaan mies hakee sitä prostituoidulta. Jos kukaan ei kosketa, ihminen muuttuu näkymättömäksi, olemattomaksi.

Juha Seppälä: Kuoppakaupunki. 308 sivua. WSOY.kuoppakaupunki