Kirjallisuuden kulta-aika ja tulevaisuus

François Truffautin tunnetun elokuvan myötä kuvaustermi ”amerikkalainen yö” on tullut yleisesti tunnetuksi. Kameran suotimen ja muiden tekniikoiden avulla yökohtauksia kuvataan päivällä. Siten päivästä voidaan tehdä yö.

Amerikasta on peräisin myös poliittisen korrektiuden käsite, joka lopulta on johtanut siihen, että on pakko olla sympaattinen kaiken aikaa (cult of being nice all the time). Jos haluat menestyä, älä esitä kriittisiä ajatuksia vaan ole myönteinen ja kiva herkeämättä. Luo itsestäsi miellyttävä vaikutelma.

Suomessa kirja-ala on vanhoillinen ja uudistumaton, ja muutosten jarruna näyttää olevan juuri nämä kaksi asiaa. Viestinnässä usein valikoidaan tosiseikkoja ja siten kerrotaan muunnettua totuutta: puhutaan päivä yöksi ja yö päiväksi. Esimerkiksi kirjamyyntien useita vuosia jatkunut syöksykierre on yritetty piilottaa positiiviselta näyttäviin tilastonäpertelyihin.

En tiedä, miksi kirjallisuudesta kirjoittavat lehtitoimittajat eivät ole valpastuneet ja osoittaneet kriittisyyttä. Varmaankin he haluavat olla myönteisiä ja kivoja, jotta on mukavampaa tehdä töitä, kun joka tapauksessa joutuu olemaan tekemisissä kustantajien ja kirjakauppiaiden kanssa.

Kirjailija Tommi Melender aprikoi teoksessaan Onnellisuudesta (2016), että mitään kirjallisuuden kulta-aikaa ei ehkä ole ollutkaan. Törmäsin sattumalta Porvoossa Helsingin Sanomien entiseen kirjallisuustoimittajaan Pekka Tarkkaan ja kysyin hänen mielipidettään asiasta. Tarkka sanoi, että kyllä 1960–luvulta 1980-luvulle oli selvästi suomalaisen kirjallisuuden kulta-aikaa. Kirjoilla on riittävästi yleisöä, kirjallisuutta arvostettiin ja käsiteltiin lehdistössä. Kirjastoilla on kunnon määrärahat.

Vasta 1990-luvun lopulla alkoi pudotus, joka 2000-luvun kuluessa on muuttunut romahdukseksi.

Tässä blogissa tarkoitukseni on aika ajoin peilata sitä, millaista on olla kirjailija nykypäivänä. Jos haluan olla avoin ja rehellinen, en voi aina olla nice.

Keväällä 2016 näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä kertoi haastattelussa, että keski-ikäiset naisnäyttelijät eivät saa työtä. Heistä kukaan ei halua julkisesti valittaa asiasta, jotteivät saisi ikävää leimaa, jolloin viimeisetkin harvat työmahdollisuudet menisivät.

Tiedän monia kirjailijoita, joilla on vaikeuksia saada teoksiaan kustannetuiksi. Eivätkä he halua kertoa ongelmistaan, koska vaarana on aina, että seuraavaa teosta ei sitten tulekaan.

Kirja-alan on pakko muuttua. Maailmassa, jossa autot kulkevat itsestään ja jääkaapit tilaavat ruokaa, kirjallisuus ei voi pysähtyä menneeseen. Maailmassa, jossa media on avoin kenen tahansa kirjoittaa, kirjallisuuden on määriteltävä roolinsa ja tehtävänsä uudelleen.

Ei voida olettaa, että kirjallisuus pelastuu dekkarinimikkeitä loputtomasti lisäämällä tai julkaisemalla nuorten julkkisten elämäkertoja ja värityskirjoja. Kirjallisuuden tulevaisuus on jo alkanut, ja toivoisinpa siltä paljon, paljon enemmän.

 

Mies, ja hänen heikkoutensa

Pirkko Saision uuden romaanin aukeamat näyttävät draamakäsikirjoitukselta. Tekstiin on lyöty ylimääräisiä rivivälejä. Paljon.

Draamakirjailija tietää, mikä tarkoitus riviväleillä on draaman käsikirjoituksessa. Mitä isommat välit, sitä enemmän niihin mahtuu.

Näytelmässä ei tosin ole varsinaisesti sisäistä puhetta. Saision romaani koostuu dialogeista, parenteeseista ja sisäisestä puheesta.

Ja nyt juuri sisäinen puhe tekee draaman.

Mies, ja hänen asiansa kertoo kuusikymppisestä asianajajasta, joka lukee marraskuisena aamuna entisen ystävänsä kuolinilmoituksen. Se saa hänen elämänsä suistumaan normaalilta uraltaan.

Kun mies astuu näyttämölle, missä tahansa, hän on koominen. Se kuuluu hänen olemukseensa. Näin on näytelmässä, romaanissa ja tosielämässä. Jos hän käyttää pukua ja puhuu omituisin sanankääntein, koominen vaikutelma voimistuu. Jos hänellä on misofonia eli raivo maiskutusta kohtaan, hänen olemuksensa ei ole pelkästään hupaisa. Ja kun hän joutuu psykiatrisen yksityissairaalan suljetulle osastolle, pyjamassaan hän vasta onkin koominen.

Kaiken tämän alla kehittyy tarinan viiltävä ulottuvuus. Miehen heikkouksia eivät ole vain koomisuus ja hulluus vaan myös menneisyys, joka seuraa häntä, ja valehtelu – voisi sanoa elämänvalhe. Miehen korvaan kuiskailee hänen sisäinen äänensä: Memento mori. Muista kuolemaa.

Pirkko Saisio on erehtymättömällä kirjallisella näkemyksellä löytänyt erityisen kerrontamuodon. Rytmitys osuu kohdilleen, tyhjät rivit lisäävät merkityksiä. Vangitseva lukukokemus.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa. 403 sivua. Siltala.saisio-mies

Todellisuus pakenee

Viisaat ja tiedostavat ihmiset vievät maailmaa eteenpäin. He havaitsevat ongelman, erittelevät sitä mielessään ja asettavat sen yhteyksiinsä. Sen jälkeen he esittävät ratkaisun.

Näinhän se menee, eikö niin.

Mutta entä jos ihminen on väärässä, voiko silloin tapahtua mitään hyvää? Entä jos käykin niin, että erheellinen näkemys ja väärät käsitykset johtavat hyviin lopputuloksiin.

Ryhdymmekö silloin niuhottamaan: väärin onnistuttu. Vai ajattelemmeko, että lopputulos on kumminkin tärkein.

Tieto lisääntyy ja muuttaa käsityksemme aiemmin tuntemastamme. Tästä on helppo löytää esimerkkejä.

Lenkkeilijät ovat vuosikymmenten ajan venytelleet juoksemisen jälkeen, kun heitä on siihen kehotettu. Uudemman fysiologisen tietämyksen perusteella mitään olennaista elastista venymistä lihaksissa ei tapahdu ja puolen tunnin kuluttua ’venyttelystä’ lihakset ovat palautuneet normaaliin mittaansa. Siten kannattaa kuitenkin tehdä, koska se vaikuttaa suotuisasti elimistön neuromuskulaariseen järjestelmään.

Tai jospa joku osoittaa suunnattomasti myötätuntoa ja laupeutta lähimmäisiään kohtaan kristinuskon pohjalta – huomaamatta, että tämän uskonnon näkemys ihmisestä ja maailmasta on vakavasti ristiriitainen. Haittaako se?

Tieteellisen maailmankuvan yhteydessä puhutaan paradigmanvaihdoksesta. Mekanistinen fysiikka kelpasi pitkään, kunnes tuli suhteellisuusteoria.

Japanilainen zen-opettaja Gudo Nishijima on todennut, että kaikki käsityksemme ovat vääriä. Riippumatta siitä, onko kysymys arkipäiväisistä näkemistavoista tai tieteelliseen maailmankuvaan perustuvista selityksistä, olemme aina väärässä. Koetamme käsitystemme perusteella lausua jotain todellisuudesta, mutta itse todellisuus on jotain muuta.

Todellisuus pakenee.

Nishijima ei kuitenkaan ole pessimisti, nihilisti, skeptikko tai mikään muukaan kieltäjä. Hän sanoo, että ihmiskunta kaiken aikaa edistyy. Kun koetamme selittää todellisuutta – vaikka olemmekin väärässä, vaikka käsityskykymme on rajallinen – me lähestymme koko ajan maailman parempaa ymmärtämistä.

Siksi on tärkeää lausua ääneen myös erheelliset käsitykset. Siksi on arvostettava jokaista, joka uskaltaa olla väärässä.

Sanat hajaantumisen reunalla

On muuan erityinen tehtävä, johon toimittajan ammatillinen kunnianhimoni vielä minua vetäisi. On jotain edelleen kokematta ja näkemättä.

Kuvittelen, että minut pyydettäisiin Harri Nordellin runokokoelman kustannustoimittajaksi. Haluaisin päästä näkemään, mistä kumpuavat nuo ”mustejuovat”, ”kulkevat kalliot”, ”satakielilattiat” jne.

Aina kun luen Nordellia, hiukset päässäni nousevat pystyyn. On kerrassaan fyysinen tapahtuma todistaa kielen syntymää hetki hetkeltä, sana sanalta.

Jos olisin päässyt tämän kirjan kohdalla taittamaan peistä, olisin sanonut, että kokoelma pitää julkaista nimellä Haje – eikä siis Hajo. Yhden foneemin ero. Eri substantiivijohdokset kantavat erilaisia merkityksiä (vrt. nosto ~ noste).

Nordell kirjoittaa: ”Kuka hajon auerta vyyhtii.” Hän tarkoittaa hajoamista, jotain varsin konkreettista, jonka maailman ja elämän tarkkailija väistämättä huomaa. Elävä aines hajoaa, samoin ihmisen käden valmistama.

Sen sijaan haje on kosminen periaate, jota emme suoranaisesti havaitse mutta joka kaiken taustalla vääjäämättä vaikuttaa. Nordellin runokuvien takana kajastaa iätön hajaantumisen kaikkeus. ”Tanssiva lumi” ei näkyisi kirkkaana, ellei sen taustalla olisi ”maailmantyhjyys”, kuten eräässä runossa.

Mutta runoilija tekee työnsä uutterasti. Hän tarttuu hajoavan ja hajaantuvan kielimaailman sanoihin ja kokee liittää ne yhteen kaikella taidollaan, luovuttamatta ja tietäen, ettei tällä Sisyfoksen työllä viime kädessä ole mitään merkitystä. Siksi Nordell ottaa kokoelmansa motoksi tunnetun sitaatin John Cagelta: ”I have nothing to say and I am saying it.”

Nordellia tekee mieli verrata maailmalla tunnettuihin runoilijoihin, vaikkapa Tomas Tranströmeriin, mutta en nyt ryhdy siihen. Totean vain, että Nordell on täysin omaleimainen kielen tiivistäjä äärimmäisyyteen saakka. Se on runoilijan paras taito.

hajo-coverHarri Nordell: Hajo. 66 sivua. WSOY.

Kehittävä harrastus

Julkistus: aktivoidun uudestaan bloginpitäjänä. Samalla siirrän sen tänne omalle sivustolleni. Myös sellainen muutos tulee, että rinnakkaisblogina alan pitää palstaa ”Viikon kirja”. Ajatuksena on nostaa kiinnostavia uutuuskirjoja esille. Yhä jotenkin viehättää ajatus lukemisesta ja kirjoittamisesta. Mikä siinä onkin.

Viime vuosina minulle on tapahtunut kummia. Harrastuksesta on tullut työtä ja työstä harrastus. Että ylipäätään voin olla vielä kirjailija, sen mahdollistaa toimiminen joogasaliyrittäjänä. Mutta 30 vuotta eri tehtävissä suomalaisen kirjallisuuden palveluksessa merkitsee kai sitä, että harrastus on hyvä ja kehittävä. Kuvitellaanpa miltä näyttää, kun ikääntyvä mies harrastaa kirjallisuutta:

Tuossa hän istuu nojatuolissa humisevan takan ääressä. Lattialla vasemman käden tuntumassa makoilee ajokoira alttiina leppoisille rapsutuksille. Miehen kainalossa lepää haulikko, jonka piipulla hän aika ajoin kohentaa tulta. Tuolin oikealla puolella on pikkupöytä, ja sen päälle on mukavasti asettunut pyylevä konjakkipullo ja aromilasi. Havannalaisen sininen savu leijailee miehen ympärillä, sillä hän on sytyttänyt sikarin. Mies pitelee sylissään kirjaa ja kohentaa lukulasejaan. Hän on uppoutunut kiehtovaan tarinaan, ja tälläkin kertaa taitaa mennä aamuyön puolelle, ennen kuin hän hellittää.

Ai, tulikin kirjoitettua fiktiota! Enhän minä polta enkä käytä alkoholia. Ei minulla ole koiraa enkä metsästä. Mutta kirjoja on paljon ja lukulasit.