Päivittäinen harjoitus

Oletko jo tehnyt päivittäisen harjoituksesi? Tiedäthän, sen jota ilman tuntuu kuin jotain puuttuisi. Sen joka iskee kipinän.

Tunnettu japanilainen karateopettaja Masatoshi Nakayama sanoi joskus, että päivittäinen harjoitus on tärkeintä mitä voit tehdä – joka päivä. Jos ajatellaan urheilijan tai muusikon ammattia, tämä ajatus on helppo ymmärtää. Tuloksellinen, menestyksekäs toiminta edellyttää väsymätöntä, määrätietoista harjoittelua. Ja jos haluat edistyä karaten, jousiammunnan tai teenvalmistamisen tiellä, on syytä harjoitella säännöllisesti ja pitkäjänteisesti.

Tämä ehkä koskee elämää ylipäätään. Mikä tahansa onkin alasi tai intohimosi, ei ole arvokkaampaa asiaa kuin harjoitella sitä päivittäin. Shakinpelaaja tekee itsekseen shakkitehtäviä. Kuvataiteilija skissailee lehtiöönsä. Salsaaja harjoittelee kuvioitaan. Nulla dies sine linea.

Minulla on ollut elämässäni vaihe, jolloin päivittäisenä harjoituksena pystyin ainoastaan istumaan paikallani meditaatiossa puoli tuntia. Fyysisten ja psyykkisten esteiden vuoksi oli mahdotonta tehdä jokin sellainen harjoitus, joka olisi vaatinut enemmän ponnistelua ja energiaa.

Mutta tein harjoitukseni. Ja olin siitä tyytyväinen.

Jossakin toisessa vaiheessa mieli on ollut niin hajaantunut, etten ole pystynyt harjoittelemaan ollenkaan. Kaoottinen arki on imaissut minut pyöritykseensä, enkä ole päässyt sitä pakoon. Silloin en ollut tyytyväinen vaan usein turhautunut ja joskus jopa ahdistunut.

Todellinen harjoitus on sellainen, ettei sillä ole tarkoitusta tai päämäärää. Jos käyt ahkerasti lenkillä jaksaaksesi juosta puolimaratonin, toimit järkevästi, mutta jos odotetun juoksutapahtuman jälkeen päivittäinen lenkki ei enää maistukaan, tavoitteellisuus on ristiriidassa itse harjoittelun kanssa. Jos harjoittelet esiintymistaitoasi pystyäksesi työpaikalla vetämään power point -esityksen, et ehkä ole yhtään kiinnostunut puhetaidosta vaan ajattelet lähinnä pomon ja kollegoiden reaktioita.

Päivittäinen harjoitus on sellainen, jonka teet pelkästään itsesi takia, keskittyneesti, ilman pyrkimystä toisaalle. Teet sen sen vuoksi, mitä harjoitus merkitsee sinulle.

Oletko jo tehnyt päivittäisen harjoituksesi? Tänään, tässä hetkessä, tällä paikalla. Se kertoo sinulle, kuka olet ja mitä haluat olla.

 

Sanat, hiljaisuus, sanat – osa II

”Ne, jotka tietävät, eivät puhu. Ne, jotka puhuvat, eivät tiedä.” Näin sanoo Daodejingin kirjoittaja yli kahdentuhannen vuoden takaa.

Taolaisuuden ajatuksiin kuuluu elämän oivaltaminen välittömästi, ilman käsitteellistämistä. Se on mahdotonta, ellei ole hiljaisuutta.

Taolaisuuden ja zeniläisyyden perinteissä on tavallista, että edistyneet harjoittajat eivät vastaa sanallisesti. Hiljaisuus vastaa paljon tehokkaammin.

Japanilainen zenmestari Hakuin valaistui neljänkymmenen vuoden iässä. Hän näki selvästi ikään kuin kämmenellään, että ihmisen osa on myötätunto ja sitoutuminen kaikkien elollisten olentojen auttamiseen.

Joskus haluaisin välittää ymmärrykseni jostain hyvin hallitsemastani asiasta sanattomasti. En puhu, koska tiedän. En opeta, koska oppineita ovat vain itseoppineet. En sano mitään, koska pitäisihän muidenkin ymmärtää.

Mutta kun huomaan, että puhumattomuuden, hiljaisuuden, kautta välittämäni sanoma ei mene perille, olen tyytymätön. Minut valtaa ärtymys. Hiljaisuus kaikkoaa sisältäni. Tekisi mieleni huutaa: ettekö ymmärrä!

Silloin menetän kosketukseni sisäiseen hiljaisuuteeni. Vaikka näennäisesti olen hiljaa, suistun keskelle meteliä ja ahdistusta, oman minäni äänekkäitä ristiriitoja.

Hiljaisuus palaa vasta paljon myöhemmin.

*

Jumala puhuu hiljaisuuden kautta. Minulta kysyttiin eräässä haastattelussa, mihin uskon. Koetin kertoa, ja vastaus tuntui kömpelöltä ja epäonnistuneelta.

En ole ateisti enkä agnostikko, eikä minulla ole tunnustuksellista suhdetta minkään institutionaalistuneen uskonnon opinkappaleisiin. Minulle kysymys ei ole uskomisesta vaan kokemuksesta.

Uskonko leipään ja kalaan, uskonko linnunlauluun ja Linnunrataan, uskonko siihen että hengitän tällä hetkellä sisään ja ulos? Tarpeettomia kysymyksiä.

Jumala on tautologinen käsite: hän on koko universumi ja suuri hiljaisuus sen takana.

Pohjoisessa luterilaisuudessamme hiljentymisen kausi sijoittuu kevääseen, ennen pääsiäistä. En voi sietää sitä, että joulunajasta on tullut niin meluisa. Monet läheiseni ovat huomanneet, että tunnen jouluahdistusta. Minä olen onneksi huomannut, että on monia kaltaisiani, joilla on yhtä suuri kaipuu hiljaisuuteen.

Voisiko olla joulu ilman kulkusia, ilman tavarataloja, ilman musakkia, ilman kaikkea kohtuuttomuutta ja räikeän äänen krääsää. Lumen kietoma hiljaisuus.

*

Joihinkin elämäntilanteisiin hiljaisuus kuuluu luonnostaan. Se voi olla jopa toteutumisen edellytys.

Kun ryhdymme nukkumaan, haluamme hiljaisuuden. Opettaja käskee koululuokan hiljentymään ennen kuin aloittaa puhumisen. Kun kunnioitamme äskettäin kuolleen muistoa, seisomme minuutin hiljaa. Kirjastoissa oli minun lapsuudessani lainaustiskillä kyltti, jossa luki: ”Hiljaisuus.”

Intiimi kohtaaminen voi olla elämän tärkeimpiä asioita, ja siihenkin haluamme hiljaisuutta. Olen ehkä rakastunut tähän erityiseen ihmiseen ja olen kahden hänen kanssaan. Katson häntä, ja minut valtaa syvä tunne, jota en tohdi sanoilla ilmaista. Olen hiljaisuudessa.

Ja jos voimme jakaa tuon äänettömyyden, välillämme ei ole hiukkaakaan kiusaantuneisuutta, vain merkitystä täynnä oleva hiljaisuus.

Seksuaalisen kiihkon laannuttua sisimmän valtaa täyttymys, jonka haluaisi jakaa kumppanin kanssa. Ollaan sentään ison mysteerin äärellä.

Ja kuitenkin suusta lipsahtaa latteita lauseita:

”Saitsä?”

”Mä meen suihkuun.”

”Otatko lisää viiniä?”

Mitä jos antaisi hiljaisuuden puhua.

*

Kirjailijantyössäni viime vuodet ovat ajaneet minut turhauttavaan tilanteeseen. Kirjoitan paljon enemmän kuin saan julkaistua. Laatisin mielelläni lehtiartikkeleja minua kiinnostavista aiheista mutta en jaksa taittaa peistä toimitussihteerien kanssa. Julkaisisin mielelläni romaaneja, novelli- ja runokokoelmia, mutta se ei olekaan enää niin yksinkertaista.

Kirjallista turhautumista purkaakseni olen ryhtynyt jooga- ja meditaatio-ohjaajaksi, ja pyöritän Porvoossa omaa salia nimeltään Joogaullakko. Monet tuntevat jo paikan, ja ylpeänä vaalin sen hiljaista tunnelmaa.

Yllättäen minua ympäröi lämmin, sydämellinen vuorovaikutus monien, monien ihmisten kanssa. He tulevat salilleni avoimin kasvoin, odotuksensa mukanaan, ja lähtevät harjoitukselle antautuneina ja itselleen jotain tärkeää saaneina. Minulle sali suo mahdollisuuden teeskentelemättömään, vapaaseen, luontevaan kanssakäymiseen, joka palkitsee sisimpiä tarpeitani.

Ja mistä uudessa elinkeinossani on oikeastaan kysymys? Hiljaisuudesta.

Sekä joogassa että meditaatiossa ohjaan ihmisiä hiljaisuuden äärelle. En auta heitä eristäytymään hälinästä vaan annan heidän kulkea kohti sitä hiljaisuutta, joka heillä on jo sisimmässään odottamassa löytämistä.

Minä en oikeastaan opeta mitään. Olen se, joka soittaa kelloa, jotta hiljaisuus tulisi kuultavaksi.

*

Lopulta ei ole muita hiljaisuuksia kuin vain yksi: minun sisäinen hiljaisuuteni. On aivan samantekevää, onko ympärillä äänetöntä vai hälyisää. Sisäinen tilani määrittää sen, onko minulla hiljaisuutta vai ei.

Runoudella on minulle erityinen merkitys siksi, että runoissa tulee mukana hiljaisuus. Tietenkin runoutta on monenlaista: laulunloilotusta, puheenpölötystä, sanojen röykkiöintiä, deklamaatiota ja julmettua julistusta. Mutta minä palaan aina uudestaan kirjoittamaan sellaisia runoja, joiden sanat kantavat hiljaisuutta.

Äskettäin syntyi sikermä Maanpakolaisen kirjeitä. Lainaan siitä runon Unessa sinä olitkin täällä. Siinä on koko minun hiljaisuuteni – tällä erää.

 

Unessa sinä olitkin täällä, lähellä,
ja painauduit vieläkin lähemmäksi.
Minä hengitin sinun tuoksuasi
ja antauduin sinun silmiesi hämärään.
Joskus uni tuntuu niin todelliselta,
että luulen herääväni houreeseen.
Minä asetin kädet sinun uumallesi,
ja kämmenissä virtasi puhdas rakkaus.

En haluaisi luopua unikuvasta,
ja käsissä tuntuu yhä lämmin syke
aivan kuin ne edelleen janoaisivat
vyötärön muotoa, pehmeyttä, ihoa.
Ehkä sinäkin olet uneksinut minusta,
ehkä olen tietämättäni käynyt luonasi.
Nousen sijaltani jäykin jäsenin, nivelin,
ja ryhdyn yksin keittämään teetä.

 

 

*

 

Essee on julkaistu alun perin yksiosaisena Kirjailija-lehdessä 4/2016.

 

Kehittävä harrastus

Julkistus: aktivoidun uudestaan bloginpitäjänä. Samalla siirrän sen tänne omalle sivustolleni. Myös sellainen muutos tulee, että rinnakkaisblogina alan pitää palstaa ”Viikon kirja”. Ajatuksena on nostaa kiinnostavia uutuuskirjoja esille. Yhä jotenkin viehättää ajatus lukemisesta ja kirjoittamisesta. Mikä siinä onkin.

Viime vuosina minulle on tapahtunut kummia. Harrastuksesta on tullut työtä ja työstä harrastus. Että ylipäätään voin olla vielä kirjailija, sen mahdollistaa toimiminen joogasaliyrittäjänä. Mutta 30 vuotta eri tehtävissä suomalaisen kirjallisuuden palveluksessa merkitsee kai sitä, että harrastus on hyvä ja kehittävä. Kuvitellaanpa miltä näyttää, kun ikääntyvä mies harrastaa kirjallisuutta:

Tuossa hän istuu nojatuolissa humisevan takan ääressä. Lattialla vasemman käden tuntumassa makoilee ajokoira alttiina leppoisille rapsutuksille. Miehen kainalossa lepää haulikko, jonka piipulla hän aika ajoin kohentaa tulta. Tuolin oikealla puolella on pikkupöytä, ja sen päälle on mukavasti asettunut pyylevä konjakkipullo ja aromilasi. Havannalaisen sininen savu leijailee miehen ympärillä, sillä hän on sytyttänyt sikarin. Mies pitelee sylissään kirjaa ja kohentaa lukulasejaan. Hän on uppoutunut kiehtovaan tarinaan, ja tälläkin kertaa taitaa mennä aamuyön puolelle, ennen kuin hän hellittää.

Ai, tulikin kirjoitettua fiktiota! Enhän minä polta enkä käytä alkoholia. Ei minulla ole koiraa enkä metsästä. Mutta kirjoja on paljon ja lukulasit.

Um tut sut

Aamullisen joogaharjoituksen päätteeksi luen aina mangala-mantran. Koira ymmärtää mitä se merkitsee ja tulee silloin luokseni, koska kesken harjoituksen se ei saa häiritä minua. Ehkä se tuntee myös kosmiset värähtelyt.

Mantran viimeinen säe on hieno: ”Tulkoot kaikki maailmat onnellisiksi.” Mantran sulkee lopullisesti om-tavu, jonka perään jotkut vielä lausuvat hiljaa: tat sat.

Om tat sat. Se on oudon tautologinen mantra. Om edustaa kaikkeutta, tat merkitsee ’kaikki mitä on’, ja sat on ’totuus’.

Kolmelle sanalle, kolmelle tavulle on kerääntynyt maksimaalinen paino.

Om tat sat.

1970-luvun puolimaissa ilmestyi underground-sarjakuvalehti Jymy, parahiksi meidän puberteettisen mielemme täytteeksi. Jokainen numero tuli tarkkaan luetuksi ja välitunnilla yhdessä tutkituksi. Saimme ensimmäisen kosketuksen muiden muassa Robert Crumbin ja Jay Lynchin piirrostaiteeseen.

Lynchin Kaarlo ja Kisu -sarjakuvassa on kohtaus, jossa Kisu uneksii rakastelevansa egyptiläisen prinsessan kanssa. Prinsessa ääntelee mielihyvästä: ”Um tut sut.”

On selvää, että tämän jälkeen um tut sut merkitsi meille sukupuoliyhteyttä ja ehkä täsmällisemmin vielä estottoman naisen nautintoa, josta meillä ei ollut mitään todellista käsitystä, sekä vapaata seksuaalisuuden toteuttamista yhteiskunnallisen kapinan ilmentymänä (underground).

Vuosien ajan olin siinä käsityksessä, että Lynchin sarjakuvan repliikki sisältää ainoastaan merkityksettömiä interjektioita. Näin ajattelin yhä silloinkin, kun Markku Into julkaisi samannimisen runokokoelmansa.

Lopulta koin oivalluksen joogasalilla ja tajusin Lynchin lentävän lauseen alkuperän. Um tut sut. Om tat sat.

Minun on aina ollut vaikea uskoa valaistumiseen jonkinlaisen kohoamisen tai sublimaation merkityksessä. Olen katsonut tarkkaan jokaista ihmistä, joka minulle on esitelty valaistuneena, enkä ole havainnut mitään poikkeuksellista ylimaallista ulottuvuutta.

Maailma tapahtuu tässä ja nyt, oivallukset koskevat tämän maailman ominaisuuksia ja ilmiöitä. Siksi pidän aitona kujeellista oivallustani, joka nousi joogasalin hikilammikoiden, höyryn ja puhinan keskeltä. Hindujen ja buddhalaisten korkea lause tuo aina mieleeni köyrimisen ja hauskan sarjakuvan vuosien takaa.

Joogan ja meditaation ohjaaja liittää kätensä yhteen, taivuttaa päänsä ja lausuu otsa sileänä: om tat sat. Minua hymyilyttää.