Laila Kinnunen antoi poskisuudelman

Ihmisen muisti on lyhyt. Minulla on sellainen aavistus, että Antti Tuuri ei kirjoita sattumalta suomalaisten Ruotsin-siirtolaisuudesta juuri nyt. Jos emme pysty eläytymään Lähi-idästä saapuvien turvapaikanhakijoiden ahdinkoon, ehkä samastuminen helpottuu, kun luemme tarinaa omien kansalaistemme vaiheista 1960-luvulla Svea-mamman ottolapsina.

Skövdessä ja Göteborgissa oli paljon suomalaisia ”mamuja”, joita kukaan ei ”kotouttanut”. Eikä noita sanoja ollut vielä edes keksitty.

Tuuri ei kuitenkaan sommittele paralleelia nykyaikaan. Kertoja kertoo tarinan; lukija miettii tahollaan, millä tavoin se häntä koskettaa.

Olen tuntenut Tuurin tuotannon likeiseksi hänen varhaisista novelleistaan lähtien. Miehinen järeys ja omanarvontunto ovat hänen henkilöidensä vahvoja ominaisuuksia, ja samalla ne jonkin kerronnan hienovireisen liikautuksen kautta kyseenalaistetaan.

Viimevuotisessa Pitelemättömät– ja uudessa Tangopojat-romaanissa on paljon Tuurin alkutuotannon tuntua. Vaikutelma syntyy varmaankin pelkistämisestä ja yksinkertaisesta, ihmisläheisestä kerronnasta.

Sen sijaan varhaisteoksille ominaiset katsomukselliset perspektiivinavartumiset tai viittaukset esoteriaan puuttuvat. Tangomaailman elämää suuremmat hahmot ovat Eino Grön ja Laila Kinnunen, joka romaanissa kiittää taustamuusikoitaan kädestä pitäen ja antaa orkesterinjohtajalle jopa poskisuudelman.

Romaanin nuorimies Sauli lähtee Ruotsiin löytääkseen sinne kadonneen naisystävänsä Elinan. Tehdastyö tarjoaa toimeentulon ja tango-orkesterissa soittaminen pitää unelmat elossa. Ja aina kun siihen on pienikin mahdollisuus, Sauli koettaa jäljittää Elinaansa.

Etsintä luo juonen jännitteen. Ajankuva ja tanssilavojen miljöö välittyvät Tangopojista aistittavina. Koossa on ainekset viihdyttävään ja liikauttavaan lukukokemukseen.

Antti Tuuri: Tangopojat. 317 sivua. Otava.

 

Tähdet 4/5

4stars

 

Syksyn suuri tango

Pikkukaupungin keskustan puutalossa lokakuun lempeä hämärä kerääntyy huoneen nurkkiin. Iäkäs aviopari istuu kahden samassa hiljaisuudessa. Kuulostaa aivan kuin heidän hengityksensä huokuisi samaan tahtiin.

Kaunispiirteinen nainen kirjoittaa nojatuolissa muistikirjaansa, kuivahko mies lukee sohvalla kirjaa. Mies katsoo vaimoaan ihaillen ja toteaa, miten hän rakastaa tuota profiilia, käsien ilmeikkyyttä, leveää, turvallista lantiota ja somia jalkoja. Hänelle tulee vastustamaton halu pidellä tuota ihanaa olentoa sylissään.

Mies nousee sohvalta ja astuu vaimonsa eteen, ottaa molemmista käsistä kiinni ja vetää puolisonsa jalkeille.

”Me emme sitten koskaan opetelleet tanssimaan”, mies sanoo.

”Onko muka nyt liian myöhäistä?” vaimo sanoo.

”Onko koskaan…”

”Voitko laittaa jotain musiikkia.”

Mies valitsee soimaan hitaan tangon ja kääntyy takaisin vaimonsa puoleen. Hän ottaa tämän syleilyynsä, ja oikea käsi luiskahtaa paidan alle vasten paljasta ihoa.

Miehen mieleen nousee muistikuva yöstä vuosikymmeniä sitten. Se oli heidän ensimmäisiä yhteisiä öitään, eikä silloin tapahtunut muuta kuin he nukkuivat lattialla kapealla patjalla kasvot vastakkain. Mies oli kietonut kätensä naisen ympäri ja hänen käsissään oli pohjaton koskettamisen nälkä. Mies piti koko yön käsiään naisen paljasta selkää vasten ja ihmetteli, miten ihmisen iho voikaan olla sileä.

Ja nyt se tango! Tuleeko siitä mitään. Miehen oikean käden alla tutut kohollaan olevat nikamat. Vasempaan käteen laskeutuu vaimon oikea käsi kuin pieni lintu.

Mies ei ole koskaan uskaltanut täysin antautua tanssin rytmille. Miksi sitäkin on pitänyt hävetä. Mutta enää hän ei häpeä. Hän heittäytyy tangon pyörteeseen ja kietoo vaimonsa myös siihen. Miten väkevästi tumma on heidän tanssinsa, syksyn suuri tango.

Kun musiikki taukoaa, he hiukan huohottavat. Molempien rinta kohoilee. Mies painaa suudelman vaimonsa otsalle. Hän on pakahtua tunteesta, jota hän ei tohdi lausua ääneen. Hän huomaa, ettei hänen tarvitse sitä sanoa.