Kotikaupunkini Porvoon ainoassa kinossa käydessäni mietin joka kerta, miten ihmeessä elokuvien näyttäminen voi olla kannattavaa liiketoimintaa. Viime maanantaina olin peräti esityksen ainut katsoja.
Sain siis yksityisnäytännön. Kuinka ylellistä.
Riisuin kengät ja nostin jalat edellisen rivin selkänojalle. Rapistelin karamellipussia mielin määrin. Ja kun elokuvan tanssikohtauksessa tuli Bo Kaspers orkesterin Du och jag, lauloin mukana täysin palkein.
Olen elokuvankatsojana naiivi: haluan yleensä eläytyä johonkuhun tarinan henkilöistä. Jos eläytyminen ei onnistu, en yleensä tykästy näkemääni.
American Beauty -elokuvaa katsoessani putosin suoraan Kevin Spaceyn esittämän Lester Burnhamin rooliin. Elokuvan ilmestyessä olin juuri täyttänyt 40, ja kokemukseni keski-ikäisyyden kohtaamisesta oli samalla tavalla sarkastinen.
The Wrestler -elokuvan painijaksi sujahdin helposti. Avioeron jälkeisessä etä-isyydessä kohtasin alituisesti riittämättömyyteni ja tunsin olevani Mickey Rourken tavoin jykevä kasa piinattua lihaa.
About Schmidt -elokuvan avauskohtauksessa Jack Nicholson esittää miestä, joka on viimeistä päivää töissä ennen eläkkeelle jäämistä. Hän odottaa säntillisesti, kunnes kello tulee tasan viisi, kerää tavaransa ja lähtee. Tajusin, että oravanpyörässä minusta olisi tullut aivan samanlainen.
Huh, se oli lähellä. Onneksi ehdin pelastautua.
Ensi näkemällä Lost in Translation kietoi eläytymisen satumaailmaan. Oli mukava ajatella olevansa keski-ikäinen mies, joka saa jutella ja viettää aikaa nuoren nätin naisen kanssa. Mutta toisella katsomalla Bill Murrayn alkoholistin ja supliikkimiehen ärsyttävä habitus alkoi tulla roolihahmosta lävitse, enkä enää kyennytkään olemaan Bob Harris.
Jostain syystä kotimaisiin elokuviin minun on ollut vaikeampi eläytyä. Mahtavatko niiden henkilöhahmot olla liian lähellä vai ovatko ne vain minulle epäuskottavia.
Maanantaisessa yksityisnäytännössäni meni Kuudes kerta. Lähdin katsomaan elokuvaa sillä mielellä, että saisin käsityksen nykyisestä seurustelukulttuurista, jota en lainkaan tunne.
Mutta eläytyminen oli täysin mahdotonta. En löytänyt elokuvasta ainuttakaan henkilöä, jonka temperamentin olisin tunnistanut itsessäni.
Viime vuonna ilmestyi kotimainen elokuva, joka oli minulle ilahduttava, sykähdyttävä poikkeus. Hymyilevä mies -elokuvan ujonpuoleinen Olli Mäki oli sellainen nuorimies, jonka tunnistin etäisistä muistikuvista. Jarkko Lahden esittämään roolihahmoon eläytyessäni sain tehdä matkan nuoruuteen ja niihin tuoreisiin tunnelmiin, kun ei ollut elämässään vielä kovin monta kertaa rakastunut.