E-kirja: tilastojen valehtelemaa

Olen odottanut, että joku pätevä kulttuuri- tai taloustoimittaja selvittäisi, mitä kirja-alalla todella tapahtuu. Vuosittain tarkasteltuna muutokset eivät ole kovin dramaattisia, joten tilastoista ei voi helposti revitellä otsikoita. Tällaisen jutun tekeminen vaatisi ehkä nykyjournalisteilta liikaa syventymistä.

Markkina supistuu. Minne ostajat menevät? Mitä tekevät nykyään ne, joiden intohimona oli ennen lukeminen?

Tammikuussa Kirjakauppaliitto julkisti 2012 tilastonsa, ja asiaan vihkiytyneet kiinnittivät huomiota, että vuoden myydyimpien e-kirjojen kappalemäärät olivat hämmästyttävän suuria lähtien Leena Lehtolaisen yli 10 000 latauksen ”myynnistä”.

Läpimurto? Mitä ihmettä!

Kukaan alalla toimiva ei kommentoinut näitä lukuja, eikä ainutkaan toimittaja kiinnittänyt niihin huomiota. Järkeenkäypä selitys on, että kylkiäiskampanjat ovat kasvattaneet kappalemääräisiä lukuja. Top-listan euromääräisiä myyntejä ei ole julkistettu.

Helsingin Sanomat uutisoi Kustannusyhdistyksen tilastoihin viitaten, että vuonna 2012 sähkökirjojen myynti kasvoi 123 prosenttia. Tämä luku muodostuu pääasiassa siitä, että sähköisten oppikirjojen myynnissä tapahtui hyppäys. Yleisen kirjallisuuden osalta kasvu oli ainoastaan 36 prosenttia. Samanaikaisesti esimerkiksi tablettitietokoneiden myynti kaksinkertaistui.

Mistä Suomen markkinoilla kiikastaa? Suuressa maailmassahan e-kirjat ovat olleet jo pitkään iso juttu.

Tämänkin käsityksen taustalla on tilastopropaganda. Amazon onnistuu yhä uudestaan saamaan tiedotteensa sellaisenaan mediassa läpi.

Todellisuudessa Amazon ei kerro kirjamyyntinsä liikevaihtoa. Itse asiassa koko Yhdysvaltain kirjamarkkinasta on vaikea saada vertailukelpoisia tilastoja, koska sellaisia ei haluta julkistaa.

Amazonin e-kirjojen lukuja ovat kaiken aikaa vääristäneet ilmaislataukset, nimelliseen 1–3 dollarin hintaan myytävät klassikot ja omakustannekirjailijat. Amazonissa on tällä hetkellä yli miljoona omakustannekirjailijaa, joista valtaosa myy vaatimattomasti ja joista ani harvat menestyvät.

Englanninkielinen markkina on tietenkin maailmanlaajuinen, ja lukuja on vaikea suhteuttaa. Mutta jos arvioidaan, että englantia ensimmäisenä tai toisena kielenä puhuvia on yhteensä vaikkapa 600 miljoonaa, saadaan jokin suhdeluku.

Mitä vaikuttaisi Suomen kirjamarkkinoiden tilastointiin, jos meillä olisi yhtäkkiä muutaman vuoden kuluessa 10 000 omakustannekirjailijaa? Kuvitellaanpa sitä.

Tuoreiden tietojen mukaan e-kirjat vastaavat liikevaihdoltaan Yhdysvalloissa 22 prosenttia markkinoista, ja Iso-Britanniassa 13 prosenttia. En tiedä, miten näitä lukuja tulisi suhteuttaa ja tulkita.

Suomessa sähkökirjamarkkinan suuruus vuonna 2012 oli yleisen kirjallisuuden osalta vain 0,36 prosenttia, ei siis lähelläkään sitä yhden prosentin lukua, jonka alan ammattilaiset ovat heittäneet näppituntumalta. E-kirjamarkkina ei ole käynnistynyt, koska alan toimijat ovat halunneet estää sen syntymisen.

Digitaalinen vallankumous muovaa jo lehdistöä uusiksi ja ulottuu vähitellen vääjäämättä myös kirja-alalle. Maailma muuttuu, Eskoseni, nitisten ja kitisten.

 

Joan Baez palasi Vietnamiin

Joan Baezin laulut ja kuvat 1960-luvulta pysäyttävät minut ja saavat minut tunteelliseksi. Joe Hill kaikuu korvissani. Uskon parempaan maailmaan, kun katson Baezin kulkevan käsikynkkää Martin Luther Kingin kanssa.

Muutama vuosi sitten internetissä alkoi liikkua videoita, joissa hän laulaa Finlandia-hymnin koskettavilla sanoilla: A song of peace for lands afar and mine. Uskon, että väsymätön rauhanaktivisti sai maassamme paljon uusia sydämiä puolelleen.

Äskettäin yhdysvaltalaismediaan levisi tieto, että Joan Baez oli palannut Vietnamin pääkaupunkiin Hanoihin 40 vuoden jälkeen. Hän vieraili samassa bunkkerissa, jossa hän pelkäsi henkensä puolesta joulukuussa 1972 amerikkalaisten massiivisten pommitusten aikana.

Yhdeksän vuorokauden ajan Baez meni hotellistaan joka yö pommisuojaan. Hän sanoo, että loputtomasti tärähtelevässä suojassa ateistitkin alkoivat rukoilla.

Loppuvuodesta 1972 Pariisin rauhanneuvotteluissa oli meneillään kova vääntö. Henry Kissinger sanoi: ”Rauha on käsillä.” Richard Nixon määräsi ennennäkemättömän rajut pommitukset jouluksi.

Pahaksi onneksi Joan Baez oli seurueineen juuri Hanoissa Pohjois-Vietnamin hallituksen kutsusta. Hän palasi hengissä kotimaahansa ja puhui järkyttyneenä laajamittaisesta murhaamisesta.

Uransa alussa Joan Baez oli tavattoman suosittu ja keskeinen folk-musiikin sanansaattaja. Hyvin pian hän alkoi toimia myös poliittisesti. Hän lähti rohkeasti mustien kansalaisoikeusliikkeeseen silloin, kun muut valkoiset esiintyjät halusivat uransa vuoksi tai kaiken varalta pitää rakoa. Vietnamin sodan vastaiseen rauhanliikkeeseen hän osallistui täysillä.

Baezin aktivismin johdonmukaisuus osoittaa poikkeuksellista luonteen voimaa. Hänet on nähty Lähi-idässä, Tšekkoslovakiassa ja Sarajevossa silloin kun tarvittu rauhan ja ihmisoikeuksien puolestapuhujaa. Jopa 9/11 iskujen jälkeen hän jaksoi toivoa USA:lta väkivallattomia ratkaisuja.

Tällaisia taistelijoita aikamme tarvitsee: ihmisiä jotka puolustavat pysyviä arvojaan aikojen kääntyvissä tuulissa. Ilman vihaa, ilman väkivaltaa.

 

Kun Erik Tawaststjerna teki sinunkaupat

Ihmiselämässä on nopeasti ohi vilahtavia tapahtumia, joihin toivoisit voivasi palata takaisin. Sellaisia pieniä episodeja, joista ajattelet: olisinpa osannut tarttua tuohon paremmin. Jos saisin uuden mahdollisuuden, tekisin toisin.

Joskus nuorena lehtimiehenä olin toimituksessa listavuorossa, toisin sanoen huolehdin juttuja seuraavan aamun lehteen. Erik Tawaststjerna tuli tuomaan paperille kirjoitettua arvostelua edellisen illan konsertista.

Otin liuskat, lähetin ne putkipostilla latomoon ja kiittelin Tawaststjernaa. Toimituksessa oli jo varsin hiljaista, ja hän jäi listapöydän tuntumaan seisoskelemaan.

En muista, mistä puhuimme. Lyhyitä lauseita. Taukoja.

Mutta yhden repliikin kuulen vieläkin korvissani. Tawaststjerna sanoi:

”Minä olen Erik.”

Puuhailin jotain siinä samalla, kai minulla oli töitä kesken. Itsekseni ajattelin: mitä hemmettiä. Kyllä minä hyvin tiesin, että hän oli Erik Tawaststjerna, legendaarinen musiikkimies ja kirjoittaja, jonka erikoislaatuisuuden saatoin huomata pelkästään vilkaisemalla hänen laatimaansa tekstiä. Tajusin myös, ettei hänellä ollut pienintäkään aavistusta, kuka minä olin ja mitä yleensä tein.

Keskustelu ei vieläkään virinnyt, ja Tawaststjerna lähti pian toimituksesta. En tavannut häntä enää koskaan.

Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että hän oli halunnut tehdä kanssani sinunkaupat. Painokas lause oli tuntunut absurdilta, koska en käsittänyt, mikä puheakti siihen sisältyi. Minä en ollut tottunut keskustelukulttuuriin, jossa oli tarpeellista tehdä sinunkauppoja. En huomannut hääräillessäni edes katsoa, yrittikö Tawaststjerna samalla tarjota minulle kättään.

Tartu hetkeen, sanotaan. Tosin alun perin Horatius oli ihmiselle sen verran armollisempi, että kehotti ottamaan päivän haltuun.

Mutta kuinka hetkeen voi tarttua, kun sen perimmäinen ominaisuus on sellainen, ettei siitä saa otetta. Vaikka kuinka ajattelet elämän anteliaina tuokioina, että kunpa tämä jatkuisi kauan, se ei koskaan kuitenkaan niin tee.

Tosiasiassa hetki on tarttunut meihin kiinni. Se on meidän olemassaolossamme, se pitää meitä otteessaan hellittämättömästi. Joka ei tätä huomaa, aiheuttaa itselleen tarpeettomia kärsimyksiä.

Yksikään tapahtuma ei palaa. Erik Tawaststjerna ei koskaan toiste tee kanssani sinunkauppoja.

 

Ruben, toimittajat ja Twitter

On paljon puhuttu siitä, että Twitter on tärkeä uuden ajan viestintäympäristö. Se on kuulemma korvaamaton monille ammattilaisille, kuten toimittajille, virkamiehille, poliitikoille, yrittäjille jne.

Asiallisen viestinnän ohessa Twitterissä leikitään sosiaalista näyttäytymisleikkiä. Isot, keskikokoiset ja pienet julkkikset kertovat kavereilleen sisäpiirivitsejä ja muut ihmettelevät ympärillä.

Seurasin lauantai-iltana (13.4.2013) kummallista episodia. Ruben Stiller järjesti Twitter-kansalle hauskan ja hämmentävän performanssiin.

Ruben Stiller ja Tuomas Enbuske ovat Twitterissä jollain tavoin rinnastettavia toimijoita. Julkkistoimittajina he haluavat tuoda korkealla profiililla esiin epäsovinnaisia mielipiteitään.

Kun Ruben ilmaantui Twitteriin, hän vaikutti piristävältä poikkeukselta Enbusken loputtoman napanöyhtä-twiittailun jälkeen. Rubenin anarkistis-räyhäkäs lähestymistapa oikeastaan kyseenalaisti koko viestintävälineen.

Mutta lauantaina tultiin lopulta siihen, että Ruben päätti hauskuuttaa kavereitaan lähettämällä pöljiä tweettejä Paulo Coelholle. Rubenin tweettiseurue koostui pääasiassa tunnetuista suomalaisista toimittajista, ja he kannustivat sankariaan illan kuluessa entistä pöljempiin urotekoihin.

Mieleeni muistuu, miten eräät kymmenvuotiaat pojat 1970-luvun alussa soittelivat pilapuheluita etsimällä puhelinluettelosta hauskankuuloisia sukunimiä. Veikko Huovisen 1987 ilmestyneessä littlejutussa Soittelijapoika esiintyy ”tietoyhteiskunnan perukkalainen” Toivo Nivu, joka ottaa ryyppyjä ja kaukopuheluita tunnetuille henkilöille, kuten Hosni Mubarakille.

Paulo Coelholla on Twitterissä 7,5 miljoonaa seuraajaa, joten on todennäköistä, että hänen tilissään on jonkinlainen suodatin tai että sitä hoitaa sihteeri tai tiedottaja. Viestitulvan täytyy olla hallittavissa. Luultavasti pöljät tweetit eivät koskaan ole päätyneet Coelholle itselleen, mutta mielikuva tästä mahdollisuudesta sai Rubenin seurueen hysteerisen riemun valtaan.

Ruben Stilleriä voi onnitella siitä, että hän on ylittänyt jonkin rajan Twitterin käytössä. Mitä hän vielä ehtiikään…

Kun joku seuraavan kerran sanoo, että Twitter on tärkeä journalistin työkalu, muistan Rubenia, iloista toimittajaseuruetta ja lauantai-iltaa Pohjolan keväässä.

Kuka uskaltaa katsoa pimeään

”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, kirjoitti Eino Leino kaksikymmenvuotiaana. En varmaan ole ainut, jonka herkkiä sydänkieliä nämä säkeet ovat koskettaneet, varmaankin juuri silloin kun itsesoimaus on kirvellyt tuntoa.

Mutta psykologisesti väite on kestämätön. Lähes päivittäin tiedotusvälineissä kohtaamme sellaista inhimillistä pahuutta, jota ei voi mitenkään palauttaa luonteen heikkouteen: kouluampujia, perheen surmaajia, ”erityistä raakuutta” osoittaneita yksilöitä.

Olen päätynyt jokseenkin vastakkaiseen käsitykseen. Pahuus näyttää olevan ihmisyyden ytimessä, ja sieltä se nousee esiin heti kun tarkkaavaisuus ja eettinen läsnäolo hiukankin herpaantuvat.

Ehkä pahuudeksi nimittämämme käyttäytymismallit on koodattu ihmisen perimään, sillä olemassaolon kamppailussa ne antavat etua. Koska kysymys on syvimmistä vieteistä, järjestäytynyt yhteiskunta ei pysty niitä täysin hillitsemään.

Ihailen hollantilaisen dokumenttiohjaajan Coco Schrijberin rohkeutta. Vuonna 2001 ilmestyi hänen Vietnamin amerikkalaisista veteraaneista kertova elokuvansa First Kill, jonka esittämä kuva sodan psykologiasta on häkellyttävän tosi ja ennennäkemätön. Schrijber uskaltaa kysyä vaikeimmatkin kysymykset.

Jotkut veteraaneista kaipaavat takaisin sotaan ja sanovat, että lähtisivät sinne koska tahansa uudestaan. Sodan kiihko on jäänyt heillä veriin. ”Tappaminen on parempaa kuin seksi”, eräs heistä sanoo.

Elokuvan teemat kokoaa ja lausuu ääneen Michael Herr, entinen Vietnamin-kirjeenvaihtaja, joka tunnetaan sotamuistelmastaan Dispatches. Hän on myös elokuvien Full Metal Jacket ja Apocalypse Now käsikirjoittaja.

Hän kuvailee, että sodan ylittämätön tunnekokemus ei ole päästänyt häntä otteestaan ja hän on henkisesti jäänyt kiinni Vietnamiin. Sota on kiehtova, hän sanoo, muutenhan nuoret miehet sukupolvi toisensa perään eivät lähtisi sinne niin innoissaan.

Kokemansa perusteella Herr arvioi, että kuka tahansa meistä saattaisi tehdä saman kuin raaimmat sotilaat. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, he ovat tavoittaneet sotiessaan kauneutta, merkitsevyyden kokemuksia ja mielihyvää.

Ihmiset, jotka pystyvät selkeästi erottamaan hyvän ja pahan, pitävät yllä psykologista suojausta, Herr määrittelee. Mutta se, joka kohtaa todellisuuden ympärillään, voi vain olla hämmentynyt, pohjattoman hämmentynyt.