E-kirja: lukijan oikeudet

Kirja on kokenut monia muodonvaihdoksia: savitaulu, pergamenttikäärö, painettu kirja. Filosofisesti voidaan ajatella, ettei formaatti muuta kirjaa: kirjallinen teos on jotain muuta kuin kaikki sen kappaleet ja laitokset. Mutta historiallisessa jatkumossa kirjan muutokset ovat väistämättä vaikuttaneet sisältöihin ja ilmaisutapoihin.

E-kirja ei ole vielä löytänyt erityisiä ulottuvuuksiaan, mutta sen se tulee varmasti tekemään. Jo nyt voitaisiin hyödyntää yksinkertaisin tavoin sähkökirjan etuja. Tarkoituksenmukaisuuden vuoksi esimerkiksi Jörn Donnerin muistelmat olisi voitu julkaista painettuna kirjana puoleen tiivistettynä, jolloin sähkökirja olisi ollut entusiasteille tarkoitettu director’s cut, tuhatsatasivuinen Mammutti.

Lukijan oikeudet uhkaavat jäädä sähkökirjasta käytävän keskustelun alaviitteeksi. Väitän kuitenkin, että niillä on ratkaiseva merkitys markkinoiden syntymisessä ja lukijoiden sitoutumisessa e-kirjan käyttäjiksi.

Perinteisen kirjan ostajalla on varsin laajat oikeudet. Luettuaan hankkimansa kirjan hän voi lainata sitä niin monelle ystävälleen kuin haluaa. Hän voi myydä sen eteenpäin mihin hintaan vain saa sen kaupaksi. Hän voi sujuvasti kopioida kirjaa omiin tarkoituksiinsa.

Sähkökirjan drm-suojaukset estävät tällaisen toiminnan. Onkin monesti todettu, että oikeastaan e-kirjaa ei osteta vaan sen käyttöoikeus vuokrataan.

Syksyllä otsikoihin levisi norjalaisen Linn-nimisen naisen tapaus, josta ensimmäisenä kertoi hänen ystävänsä Martin Bekkelund. Naisen varsin laaja e-kirjasto katosi ja Amazon sulki hänen tilinsä. Ilman selityksiä.

Ensiksi arveltiin, että Linn olisi ostanut kirjansa väärästä verkkokaupasta ja siten rikkonut käyttöoikeussopimusta. Tällöin kirjojen poistaminen olisi johtunut kustantajien vaatimuksesta. Mutta taustalla olikin monimutkaisempi sekaannus.

E-kirjan käyttäjänä minulle aiheuttaa levottomuutta ajatus siitä, että lukulaitteelta ja pilvestä häviäisivät ostamani kirjat. Käyttöehtojen rikkomisen lisäksi syynä voisi olla yrityskauppa, konkurssi tai palvelun lopettaminen kannattamattomana. Menetyksen tekee vielä vakavammaksi se, että kirjoihin liittämäni muistiinpanot häviäisivät samalla kertaa.

Ongelman ratkaisuksi on olemassa erityisiä ohjelmia (esimerkiksi Calibre), joilla kopiosuojauksen voi poistaa ja joilla voi varmuuskopioida e-kirjastonsa. Mutta tällöin menetetään sähkökirjojen hankkimisen ja käyttämisen vaivattomuus.

Lukijan oikeuksien kannalta minimivaatimukset olisivat laitteista ja ohjelmista riippumattoman e-kirjaformaatin luominen sekä kopiosuojauksesta luopuminen. Puheet piratismista tässä kohtaa ovat tekopyhiä, koska e-kirjamarkkinoilla ei ole vielä nähty aitoa kilpailua. Kaikki osapuolet koettavat vahtia omia etujaan ja pattitilanne jatkuu.

Olen varma, että lukijan oikeuksien kunnioittaminen hyödyttäisi myös kirjailijoita, kustantajia ja jälleenmyyjiä. Kuka uskaltaa ensiksi ryhtyä pelaamaan reilun pelin säännöillä?

 

E-kirja nyt: käyttäjän kokemus

Pädi on muuttanut ratkaisevasti mediankäyttötottumuksiani. Vihdoinkin todellinen lean back -laite: otetaan takanoja ja kaikki on tässä. Ei tarvitse nousta sohvalta, ennen kuin tulee nälkä tai jano. Läppärin avaan vasta silloin, kun ryhdyn tekemään kirjoitustyötä tms.

Laitteet, sovellukset ja sisällöt hakevat muotoaan ja toisiaan – siitähän median murroksessa on kyse. Mutta tablettitietokoneen käyttökokemus on jo riittävän laadukas ja houkutteleva.

Lehtiartikkelit lukisin pelkästään pädiltä, jos se olisi mahdollista. Helsingin Sanomien markkinointi toimi ennen vuodenvaihdetta minusta väärillä argumenteilla korostaessaan maksumuurin rajoituksia. Olisi pitänyt tähdentää digitaalisen tilauksen etuja ja Hesarin iPad-sovelluksen hienoa lukukokemusta.

Sähkökirjojen osalta kehitys laahaa Suomessa pahasti perässä. Jos haluan hankkia englanninkielisen teoksen, tarkistan Amazonista, onko sitä saatavilla e-kirjana. Jos hinta on kohtuullinen, teen tilauksen yhdellä näpäytyksellä ja muutaman sekunnin kuluttua luen kirjaa.

Ja loikoilen yhä edelleen mukavasti sohvalla.

Amazonin Kindle on ehdottomasti paras sovellus, mutta suomenkielistä kirjallisuutta sille ei ole saatavilla. Applen e-kirjakaupassa on tarjolla Otavan ja Teoksen kirjoja sekä tietysti pitkien artikkelien LongPlay. Lukusovelluksena iBooks toimii tyydyttävästi muttei ole aivan Kindlen veroinen.

Suomalainen kirjallisuus on pääosin tarjolla vain Elisa Kirjan palvelussa. Ilahduttavaa on se, että valikoima laajenee koko ajan ja että kustantajat uskaltavat vähitellen luopua drm-suojauksesta. Ostaminenkin sujuu jo kohtalaisen mukavasti, jos olet asioinut aiemmin. Uuden asiakkaan on syytä suhtautua kärsivällisesti.

Elisan näkyvä ongelma ja ilmeinen kirjamyynnin hidaste on tökerösti toteutettu lukusovellus. E-kirjojen graafinen ilme näyttää kömpelöltä. Tausta on liian valkoinen. Tavutus, oikean reunan tasaus ja tekstin välistys tuottavat ylipääsemättömiä ongelmia.

Minun lukukokemukseni nuo virheet pilaavat. Luen pädiltä käsikirjoituksia sekä monenlaisia teksti- ja pdf-tiedostoja ja edellytän, että ostetut kirjat erottuvat niistä laadukkaalla graafisella toteutuksella. Valitettavasti suomalaiset e-kirjat eivät vielä täytä tätä esteettistä kaipuutani.

Viimeksi kuluneen vuoden aikana tablettitietokoneita on myyty Suomessa yli neljännesmiljoona ja niiden määrä on siten kaksinkertaistunut. E-kirjojen menekki ei ole kasvanut samassa tahdissa. Tällä hetkellä pädeillä tehdään enimmäkseen muita asioita kuin luetaan kirjoja.

Kevään kuluessa palaan blogissani e-kirjaan ja koetan seuloa tietoa, uskomuksia ja propagandaa. Pysy kanavalla.

 

Sisäinen avaruus

Joitakin vuosia sitten kotonamme kokoontui viikoittain meditaatioryhmä. Sen vetäjänä toimi buddhalainen opettaja ja kääntäjä Sarvamitra, jonka muistutus mietiskelyn perusteista jäi mieleeni.

Hän oli ollut juhlissa. Jossain vaiheessa iltaa hän halusi tehdä tavanomaisen harjoituksensa ja vetäytyi tyhjään huoneeseen. Joku juhlijoista törmäsi kesken kaiken sisälle ja pyyteli anteeksi: ”Ai, sä oletkin täällä meditoimassa. Me koetetaan olla vähän hiljempaa.”

Sarvamitra vastasi: ”Ei kun olkaa aivan normaalisti.”

Eräässä haastattelussa John Cage selitti nykyajan olevan niin meluisa, ettei kannata etsiä levollisuutta pelkästään hiljaisuudesta.

”Meidän tulisi löytää mielenrauha myös metelissä”, hän sanoi.

Arjen tiimellyksessä koetan noudattaa näitä neuvoja. Joskus onnistun siinä, toisinaan taas en. Kun mittani täyttyy, minun on lähdettävä jonnekin rauhoittumaan.

Koko 1900-luku on länsimaisessa kulttuurissa merkinnyt ekstroverttien voittokulkua. Tarmokkaasti kimmoisat luonteet ovat levittäytyneet yhteiskunnan avainasemiin. Se on johtanut vallitsevaan ideologiaan, että jokaisen on oltava oman itsensä markkinoija ja pr-ihminen.

Tosin vähitellen on havaittavissa heikkoja merkkejä siitä, että introverttien ominaisuuksien edut aletaan tunnistaa. Susan Cainin menestyskirja ilmestyi viime vuonna suomeksi nimellä Hiljaiset.

Kuten muutkin introvertit, olen elämäni aikana kärsinyt monesti yrittäessäni mukautua ekstroverttien maailmaan. Nykyään niin käy enää harvoin.

Introvertti-termin määritelmä ’sisäänpäin kääntynyt’ on harhaanjohtava. Ehkä psykologit käyttävät osuvampia käsitteitä, jotka eivät vain ole sattuneet silmääni.

Tällä viikolla olen vetäytynyt omiin oloihini. Kun hiihdän hiljaisuudessa järven valkoisella jäälakeudella ja katselen näköpiirin reunoilla saaria, salmia, lahtia ja niemiä, en tunne erityistä tarvetta kääntyä sisäänpäin. Annan ennemminkin mieleni avartua maiseman reunoihin saakka.

Introvertin ihmisen psyykessä on paljonkin sellaista, joka ei ole ’sulkeutunutta’. Hän on harkitsevainen, hän prosessoi, hän kuuntelee tarkkaavaisesti, hänellä on empatiakykyä. Kaikki nämä piirteet edellyttävät inhimillistä vuorovaikutusta ja eläytymistä.

Kokemukseni pohjalta voin sanoa, että introverttina kerään alituisesti ympäristön vaikutuksia. Vedän lähes kaiken itseeni, ja jos ympärillä on liian paljon virikkeitä ja nopeatempoista toimintaa, se aiheuttaa sielussani sekaannusta.

Siksi on tarpeen välillä tyhjentää sisäistä tilaa. Hiljaisuus, luminen maisema, kaikki tämä väljyys ilman alla – ne ovat minussa, ja minä olen niissä.

 

Myötätunto kadoksissa

Asun eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa, jonka elinkeinoelämään metropolin läheisyys vaikuttaa suotuisasti. Täällä ystävyys- ja tuttavuussuhteiden verkosto on tiivis, ja lisäksi tunnen monen monta kanssakulkijaa ulkonäöltä.

Vähintään viikoittain törmään ikäiseeni mieheen, jolla on ollut kymmenen vuotta samat vaatteet päällä, jolla on harhaileva katse ja joka on aina yksin. R-kioskin jonossa tuttu alkoholistinainen joutuu jättämään valitsemistaan yhden oluen pois, kun rahat eivät riitä. Kauppakeskuksessa näen nuoren tytön, joka on keskeyttänyt koulun mielenterveysongelmien vuoksi – ei työtä, ei opiskelupaikkaa.

Minun on vaikea käsittää sitä, kuinka jotkut voivat olla näille ihmisille kateellisia. Mutta niin vain on. Saan siihen vahvistuksen istuessani keskustan lounaskahvilassa. Kun naapuripöydän kahvittelijat ovat saaneet päätettyä, ottavatko sacherkakkua vai runebergintortun, kuulen heidän puhuvan sosiaalipummeista, jotka ”nostavat luukulta meidän rahamme”.

Keskellä ennennäkemätöntä hyvinvointia yhteiskunnassamme on yhä rakenteellisia ja sosiaalisia ongelmia, joita muka ratkaistaan syyllistämällä yksilöitä. Laman käydessä voimakkaammin päälle on varmaa, että ongelmat yhä pahenevat, ellei niille tehdä jotain.

Yhteiskunnallinen keskustelu on säälimätöntä. Virkamiehet ja johtajat kurittavat puheissaan palkansaajia. Yt-neuvottelujen ja potkujen ilmapiirissä onnekkaat turtuvat muiden epäonnelle. Ja silloin kun sosiaalisessa mediassa kansalaismielipide pääsee kuuluville, vastakohdat kärjistyvät ja äänenpainot kovenevat.

Myös toisaalla yhteiskunnassamme kuohuu: Pekka Himasen tapaus. Tämä vääryys on korjattava, huudetaan. Vaaditaan päitä vadille.

Kriittinen keskustelu on välttämätöntä akateemisessa tutkimuksessa, hallinnossa ja monella muulla alalla ongelmien korjaamiseksi. Mutta todellinen kriittinen keskustelu käydään määritellyillä foorumeilla, ja kaikilla osapuolilla on silloin yhtäläinen mahdollisuus kertoa näkemyksensä. Himanen ei halua astua julkisuuteen, koska hänet revittäisiin kappaleiksi.

Olen miettinyt: jospa Himanen uskoo itse siihen mitä hän kirjoittaa, jospa hän ajattelee tekevänsä tärkeää työtä. Hän haluaa onnistua ja on valmis ottamaan vastaan myös taloudellisen menestyksen. Siinä tapauksessa: missä hän on toiminut väärin?

Himanen on hupsu filosofi, joka ilmaisee ajatuksiaan kohtuuttoman lennokkaasti. Siispä juotetaan hänelle myrkkyä.

Tämän hetken suomalaisesta yhteiskunnasta puuttuu myötätunto. Solvataan, ilkutaan, uhkaillaan ja lopulta vahingoitetaan. Media ja kansalaismedia toimivat äärettömän julmasti. Poliittiselta vastapuolelta viedään ensiksi sanallisesti ihmisarvo, ja jotkut ovat valmiita jopa rikoksiin. Joukko toimii johdonmukaisesti kuin kanalauma: kun hackkyckling on havaittu, kaikki käyvät sitä nokkimaan.

Kriittinen keskustelu on välttämätöntä ongelmien korjaamiseksi. Mutta vielä kipeämmin tarvitaan sittenkin sydämen lämpöä ja hupsuja sanoja lähimmäiselle.

 

Amerikkalaisten sotarikokset Vietnamissa

Vietnamin sodasta on kirjoitettu kymmeniä tuhansia kirjoja. Miksi palata aiheeseen vielä uudestaan?

Journalisti ja historioitsija Nick Turse sanoo, että amerikkalaisten Vietnamissa tekemien sotarikosten määrä ja järjestelmällisyys on jäänyt suurelta yleisöltä ymmärtämättä.

Vastikään (15.1.2013) ilmestyneessä teoksessaan Kill Anything That Moves Turse pyrkii antamaan kokonaiskuvan Vietnamissa tapahtuneiden sotarikosten anatomiasta. Kysymys ei ollut yksittäisten sotilaiden holtittomista teoista vaan joukko-osastoissa vallitsevista jokapäiväisistä käytännöistä ja sodankäynnin menettelytavoista, jotka tulivat läpi komentohierarkian ja jotka määriteltiin viime kädessä Pentagonissa.

Vietnamilaiset saivat vastaansa koko maailmanhistorian suurimman ja musertavimman sotavoiman. Vietnamiin pudotettujen pommien määrä vastaa yli kolminkertaisesti toisen maailmansodan kaikkia pommituksia. Kukin amerikkalainen sotilas käytti ammuksia 26-kertaisesti sen minkä isät toisessa maailmansodassa.

Tavoitteena amerikkalaisilla oli moderni, rationaalisesti toimiva sotakone. Kun varsinaisia rintamalinjoja ei ollut, sotamenestyksen mittaamiseksi kehitettiin kaatuneiden suhdeluku (kill ratio). Strateginen perusajatus sen taustalla oli, että jos vihollisen sotilaita eliminoidaan nopeammin kuin se ehtii täydentää joukkoja, jossain vaiheessa sen taistelukyky luhistuu.

Taktinen työkalu oli ”etsi ja tuhoa” -partiointi (search and destroy), jossa pienehkö osasto tiedustelee sissien sijainnin, minkä jälkeen havaittu vihollinen tuhotaan massiivisella tykistön, lentokoneiden tai helikopterien tuli-iskulla.

Amerikkalaiset epäonnistuivat lähes kaikissa sotilaallisissa tavoitteissaan. Sissit ja pohjoisvietnamilaiset joukot pitivät läpi sodan aloitteen itsellään. Amerikkalaiset toki tappoivat vihollisiaan suurin joukoin mutta siviilejä monin verroin enemmän.

Normaaliksi tavaksi muodostui kirjata siviiliuhrit kaatuneiksi vihollisiksi (body count), mikä monin paikoin johti siviilien summittaiseen ja laajamittaiseen lahtaamiseen. Search and destroy -käsite tarkoitti lopulta sitä, että tapettiin kaikki mitä kohdattiin, talonpojat ja heidän eläimensä, minkä jälkeen kylät poltettiin.

Sotakoneen tarkoitus oli säästää omia joukkoja ja käyttää säästelemättä aineellista voimaa. Amerikkalaisia kuoli sodassa 58 000 ja vietnamilaisia vähintään 3,8 miljoonaa mutta Tursen mukaan luultavasti paljon enemmän. Kymmenen prosenttia Vietnamin tuonaikaisesta väestöstä menetti henkensä – ja lisäksi olivat kaikki vammautuneet ja traumatisoituneet. Amerikkalaiset tärvelivät tarkoituksellisesti valtavia alueita pommitusten, kasvimyrkkyjen ja katerpillareiden avulla.

Nick Turse on tehnyt lukuisia haastatteluja ja käynyt läpi aiemmin julkistamatonta arkistomateriaalia, muun muassa Pentagonin oman sotarikoskomission aineistoja. Komission tehtävänä oli estää ikävien uutisten päätyminen julkisuuteen.

Vuonna 1972 kaksi Saigonin-kirjeenvaihtajaa oli koonnut vakuuttavan näytön laajamittaisesta ja tarkoituksellisesta siviilien tuhoamisesta, joka kulki nimellä operaatio Speedy Express ja jonka moottorina oli yhdeksännen divisioonan komentaja kenraali Julian Ewell. Newsweek-lehden editorit typistivät ja sensuroivat artikkelin, jottei presidentti Richard Nixon olisi joutunut ”tarpeettoman hyökkäyksen” kohteeksi.

Ennen julkistamaton on myös raportti vuodelta 1967, josta kävi ilmi, että 96 prosenttia Vietnamissa toimivista amerikkalaisista upseereista ei tuntenut riittävästi Geneven sopimusten sisältöä. Sotavankien kidutus oli heidän mielestään ok.

USA pelaa omilla säännöillään. Presidentti Barack Obama ylläpitää edelleen Guantanamon vankileiriä. Hänen lennokkisodassaan Pakistanissa 80 prosenttia uhreista on siviilejä. Hänellä on salainen terroristien ”tappolista”, jollaista hänellä ei edes Yhdysvaltain lakien mukaisesti pitäisi olla.