Havahtumisen ääniä

Syksyn alussa näkyviin ilmaantui tutunomainen hymyilevä hahmo. Hillitty, pehmeä, monimielisesti kihartuva puheääni kaikui eetterissä.

Lienee kysymys henkisen maailman alkemiasta, kun filosofia ja nauru kietoutuvat yhteen. Mutta kumpi niistä on solve ja kumpi coagula? Kumpi hajottaa ja kumpi yhdistää?

Viides syyskuuta oli amerikkalaisen säveltäjän John Cagen syntymän satavuotispäivä. Hetkinen… Miten minusta tuntuu – tehdäkseni kohteelle oikeutta –, että edeltävä lause oli jotenkin huono.

Yritetään uudestaan: ehdonvaraisen todellisuuden inhimillinen muodostelma, jota kutsuttiin nimellä ’John Cage’, olisi täyttänyt vastikään sata vuotta, jos hän yhä eläisi. No hemmetti, taitaa mennä vain huonompaan suuntaan.

John Cage on nuoruuteni idoleita. Ei siksi, että olisin erityisesti kaivannut kuunnella hänen musiikkiaan, vaan ajattelun uudistajana. Hän vapautti itsensä ja tarjosi muillekin sitä vapautta.

Minulla oli kirjoitusalustaan kiinnitettynä Cagen kuuluisa modernin musiikin manifesto vuodelta 1952, joka on julkaistu hänen kirjoituskokoelmassaan Silence ja jossa hän sanoo: teoksen säveltäminen, soittaminen tai kuunteleminen ei saata mitään valmiiksi. ”Korvamme toimivat viimeinkin loistavasti.”

Nykyään työpöydän ääressä katselen kuvaa Kioton tunnetusta kivipuutarhasta. Ilahduin suuresti yhteensattumasta, kun näin televisiodokumentissa valokuvan, jossa Cage istuu syventyneenä samaisen puutarhan laidalla.

Yhä vieläkin on taidemusiikin asiantuntijoita, jotka sanovat, että Cage oli toki kiinnostava ajattelija mutta hänen sävellyksensä eivät ole mistään kotoisin. Niistä kuulemma puuttuu melodia, harmonia ja rytmi. Eivätkä ne asetu traditioon.

Juuri näistä musiikin aspekteista Cage halusikin irtautua. Lisäksi hän teki kaikkein vaikeimman: luopui arvoarvostelmista. Hänelle konsertto tai sonaatti ei ole yhtään arvokkaampi kuin linnunlaulu, oksan pärähdys tai kuorma-auton jylinä.

Aina kun kuulen Cagen musiikkia, havahdun. Tuossa nuo äänet, tässä maailma, tässä minä… Havahtuminen merkitsee sitä, että avautuu nykyhetkeen ja tiedostaa kehkeytyvät tapahtumat.

Cagen filosofiassa on paljon vaikutteita zen-buddhalaisuudesta. Vai pitäisikö sanoa, että se on läpikotaisin zeniä. Mutta hän esitti ajatuksensa sellaisessa muodossa, että niistä puuttuu itämainen eksotiikka. Kaikki on helposti rationaalisen länsimaisen ihmisen omaksuttavissa.

Cagen musiikki ja filosofia tarkastelevat maailmaa, joka ilmentää hetki hetkeltä itsensä. Se on se maailma, jossa me elämme. Se on se ainut, joka meillä on.

 

Niille jotka asuvat lasitalossa

Yritys, joka muuttaa lasitaloon, menee konkurssiin viidessä vuodessa. Näin sanoi eräs kiinalainen feng shui -mestari. Kun Sanomatalo valmistui vuonna 1999, toistelin tätä sitaattia joillekin kohtaamilleni ystäville, mutta kukaan ei tarttunut siihen.

Ja miksi olisikaan? Puhuin leikin päiten ja ilman erityisempää tarkoitusta.

Feng shuin filosofiassa ajatus lasitalosta on mahdoton, koska se ei tarjoa riittävästi suojaa. ’Energiat’ pääsevät kulkemaan lävitse.

Median mullistus on ollut yllättävän nopea ja syvällinen. En kadehdi niitä, jotka yrittävät arvata tulevaisuutta ja koettavat tehdä viisaita päätöksiä.

Sana media on monikkomuoto latinan sanasta medium, joka tarkoittaa keskellä olevaa. Siis ’välittäjä’ tai ’väliaine’. On ajateltu, että radio, televisio ja lehdet välittävät sanoman monelle yhtä aikaa, ja puhutaan tiedotusvälineistä.

Mutta internetin tulon myötä tiedon kulku on muuttunut perusteellisesti. Tiedotusvälineiden rajat ovat kadonneet ja informaatio kulkee edestakaisin sinne tänne. Voisi sanoa, että median, välineiden, sijasta meillä onkin valtava, hahmoton medium. Siitä on tullut rajaton, rannaton, kansainvälinen, mahdoton kenenkään hallita.

Joskus oli aika, jolloin luin aamuisin Helsingin Sanomat ja katsoin iltaisin televisiosta puoli yhdeksän uutiset. Nykyään valikoin kaiken. Tiedonvälityksen tahti on niin kiivas, että paperilehti on ilmestyessään vanha. Ulkomaiset uutisaiheet ovat tuttuja jo silloin, kun ne putkahtavat suomalaisten lehtien nettisivuille.

Olen totutellut käyttämään Flipboardin ja Ziten kaltaisia uutissovelluksia, jotka räätälöivät sisältönsä käyttäjän kiinnostuksen mukaan. Niiden toiminta perustuu median rajattomuuteen. Ne seulovat sisältönsä sähköisistä lehdistä, blogeista, tweeteistä ja mitä moninaisimmilta sivustoilta. Näyttää väistämättömältä, että myös kotimaisen uutistarjonnan täytyy siirtyä tämäntyyppisten sovellusten seulottavaksi. Ziten jälkeen uutisten lukeminen internetselaimella tuntuu jäykältä ja vanhanaikaiselta.

Sanoma Newsin yt-neuvottelut etenevät ja väistämättä heikentävät toimituksellisia sisältöjä. Helsingin Sanomat siirtää nettipalvelunsa maksumuurin taakse ja sanoo, että New York Timesin kokemukset ovat ”rohkaisevia”, vaikka todellisuudessa muuri ei ole tuonut ratkaisua lehden paketoimisen taloudelliseen ongelmaan. Puhutaan myös, että laadukkaasta sisällöstä lukijat ovat valmiita maksamaan. Nykylukijat ovat kuitenkin valtavan vaateliaita, ja laatujournalismi vaatii juuri niitä resursseja, joita ollaan vähentämässä.

On mahdotonta nähdä, millaisessa tilanteessa joukkoviestintä on viiden vuoden päästä. Tällä hetkellä media – vai sanoisinko medium – asustaa lasitalossa, ja energiat pääsevät rajusti virtaamaan.

 

Puista, niiden halaamisesta

”Neitseellinen koivu on lujin puulajeistamme”, kirjoitti Juhani Siljo. Hän katsoi sitä arvostavasti ja liitti siihen ajatuksia puhtaudesta, hyveellisyydestä ja miehuullisuudesta (lat. virtus).

Tuskin voin kuvitella ihanampaa näkyä kuin valoisa, vehreä koivikko. Mutta toisin kuin Siljo, minä liitän siihen feminiinisiä mielikuvia: ilmassa tuntuu tuulahdus raikkautta sekä jotain keveästi hulmuavaa ja lempeästi tuoksuvaa.

Yhtä tärkeänä metsäluonnon tyyppinä minulle näyttäytyy kesäinen mäntykangas. Se on avara temppeli, jossa punakylkiset pylväät kannattelevat taivaan sineä ja jossa pihkan ja varvikon tuoksut kohoavat suitsukkeina sieraimiin ja täyttävät rintakehää.

Lapsesta lähtien minuun on imeytynyt ympäristöstäni puulajien arvoluokitus. Mänty, kuusi ja koivu ovat arvokkaita, koska jälleenrakennuksen Suomessa niillä on ollut suuri taloudellinen merkitys. Leppä, haapa ja pihlaja on nimetty roskapuiksi. Mutta perinteisessä suomalaisessa kulttuurissa kaikilla puulajeilla on ollut käyttötarkoituksensa. Pihlaja on yhä luja tarvekalujen materiaali ja haavasta saa verrattomat saunanlauteet, jos niin halutaan.

Minä rakastan puita, kaikkia puita. Joskus ihmettelen, miksi meillä on niin paljon puiden vihaajia. Juhani Syrjä toteaa kirjassaan Matkalla Ruijassa, että suomalainen metsä on hävinnyt etelästä lähtien Pohjois-Pohjanmaan korkeudelle saakka. Maantienvarret nuorine talousmetsineen ja hakkuuaukeineen ovat masentavaa katsottavaa. Ja kun idyllisen pikkukaupungin historiallinen puisto tahdotaan kunnostaa, kaadetaan ensiksi vanhat lehmukset ja tammet.

Kaipaan erästä ääntä lapsuudestani.

Muuan sukulaiseni oli sitä mieltä, että haapa tukahduttaa ja myrkyttää muut puuntaimet. Hänen kesämökkinsä takana kasvoi kookas emihaapa, joka oli juuristostaan vesonut ympärilleen tiheän haavikon.

Sukulainen hakkasi pienet haavat ja kaatoi lopulta myös emopuun ja sen jälkeen taisteli usean vuoden ajan juurivesoja vastaan kiskomalla ja myrkyttämällä niitä. Lopulta hän onnistui saamaan ehkä tuhat vuotta vanhan juuriston hengiltä.

Aurinko pääsi paistamaan pihamaalle. Mutta haavanlehtien havina oli mökin vaiheilta iäksi mennyttä.

Puiden halaajia on tavattu pitää hupaisina. Olen kuullut puhuttavan puiden halaamisesta lähinnä vain pilkallisesti. Mutta oletko itse kokeillut sitä koskaan?

Jos sinua hävettää jo ajatuskin, varmistu ensiksi, ettei kukaan ole lähistöllä. Varaudu siihen, että voit halata kunnolla ja pitkään.

Syleile puuta antaumuksellisesti. Älä hätiköi pois sen helmasta, sillä ei ole kiirettä. Huomaat, että se on sinua mittavampi elollinen olento, jonka kärsivällisyys ja uskollisuus asettuvat aivan eri asteikolle kuin sinun inhimillisyytesi. Se antaa auliisti sinulle kaiken itsestään.

Puiden halaaminen tuntuu minusta niin hyvältä, että suosittelen sitä paitsi metsänhoitajille ja puisto-osaston miehille myös kaikkien muiden ammattien harjoittajille. Investointipankkiiri, toimitusjohtaja, kauppias, kassanhoitaja, työterveyslääkäri, kansanedustaja, peruskoulunopettaja, autonasentaja, it-insinööri – miten hyvää teille kaikille tekee silloin tällöin halata puita.

Paavo Haavikko sanoi tunnetussa runossaan, ettei ole yhtään hullua puuta. Siltä minustakin tuntuu kun syleilen kookasta ystävääni.

 

 

Kesämökin käyttöohjeet

Sonja Lindénin dokumenttielokuva No Man is an Island kertoo vanhasta miehestä, joka kirjoittaa kesämökin käyttöohjetta. Hän toivoo, että saatuaan sen valmiiksi hän voi jättää mökkinsä jälkipolville levollisin mielin.

Asetelma ehkä kuulostaa hassulta. Voin silti puolestani sanoa, ettei minun ole vaikeaa eläytyä vanhan miehen mielenmaisemaan. Aina mökillä ollessani, kun seurassani on läpiurbaaneja sukulaisia tai ystäviä, huomaan, että mielessä laadin taukoamatta ohjeita siitä, miten tämä tai tuo asia tulisi tehdä.

Näin se onnistuu paremmin. Näin se menee luontevasti.

Tarkasteltaviksi on joskus tullut kovin triviaaleja seikkoja: miten soutuveneeseen lastataan tavarat ja miten siinä sitten tulee liikkua, miten tehdään klapeja, miten puuhellalla olevan kattilan lämpötilaa säädellään. Jos lähdetään liikkeelle näinkin perustavista käytännön taidoista, voi hyvin ymmärtää, että ohjekirja uhkaa paisua valtavaksi.

Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys -romaanin kiehtova taite on se, kun unettomuustauti aiheuttaa Macondossa kollektiivisen muistinmenetyksen. Tämän haitan torjumiseksi ryhdytään kirjoittamaan esineisiin nimilappuja ja ohjeita. Lopulta José Arcadio Buendía päättelee, että kaikki elämän aikana karttuneet tiedot tulee joka päivä käsitellä alusta loppuun. Vain sillä tavoin tiedot ja taidot on mahdollista säilyttää.

Kesämökin käyttöohjeiden laatimisessa lienee kysymys yhtä syvällisestä tallentamisesta. Jos nimitykset unohtuvat, niiden edustamat asiat katoavat ja ihminen menettää siltä osin kosketuksensa todellisuuteen. Sisälläni asuva besserwisser haluaisi kirjoittaa ehkäpä koko elämän käyttöohjeet.

Kun mökillä käytän vaikkapa sanoja ”puikkari”, ”arina” tai ”kahdentoista voltin tasavirta”, käykin niin, ettei urbaani kumppani ymmärrä ilmauksen tarkoitusta. Kysymys on tietenkin tekemisen kulttuurista. Jos hän ei ole tottunut tällaiseen mökkielämään, turhaa kai edellyttää, että hän osaisi sen suoralta kädeltä.

Ilahdun aina tavattomasti, kun kohtaan käytännöllisiä ja monitaitoisia ihmisiä ja näen luovaa neuvokkuutta. Minun on vaikea uskoa, että oikeasti epäkäytännöllisiä ihmisiä olisi edes olemassa. Ehkä urbaanit mökillä pistäytyjät ovat poissaolevia ja ymmällään, koska he ovat ympäröivän luonnon lumoissa.

Mutta kesämökin käyttöohjeiden laatiminen saa jäädä. Työ tekijäänsä opettaa. Itse olen tänä kesänä huomannut, että mökkiaskareista kalan fileointi on liian huonon osaamisen varassa. Sitähän täytyy ruveta tutkimaan.

 

Ihanat naiset rannalla

Toisen ihmisen karvoitus on häkellyttävä. Se herättää hallitsemattomia tunteita.

Muuan ystäväni kertoi, että hän menetti seksuaalisen halunsa ja kavahti inhoten, kun osoittautui, että yhden yön naistuttavuudella oli pitkiä karvoja rinnoissaan. Uimahallin saunassa pysähdyin tuijottamaan, kun näin miehen, joka oli ajellut munakarvansa ja jättänyt vain tupsun peniksenjuureen.

Kulttuurillisena ilmiönä ihmisen karvoitus on saanut liian vähän huomiota, luultavasti siksi että se on keskustelunaiheena jokseenkin kiusallinen. Edes Tuomas Enbuske ei ole tohtinut analysoida sen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Lisäksi aihepiiriin näyttää liittyvän pinttyneitä, kestämättömiä kliseitä, kuten se että miehet ovat karvaisia ja naiset sileitä. Tälläkin virheellisellä uskomuksella on valtavan suuri vaikutus meidän kulttuurissamme.

Kun Readingin yliopiston professori Karín Lesnik-Oberstein kokosi tutkielma-antologiaa naisen ruumiin karvoituksesta, hän ei ollut saada sille kustantajaa. Hänen päätteli, että naisen karvoitus on yhteiskunnassamme tabu. Siitä vaietaan. Sitä ei ole olemassa.

Lesnik-Oberstein kertoo, että hänellä on säärissään tavanomaista voimakkaampi karvankasvu. Nuorena hän koetti mukautua sosiaalisiin paineisiin ja ajeli jalkansa, mutta sen jälkeen ne eivät tuntuneet hänen omilta ruumiinjäseniltään vaan oudosti vierailta.

Tätä minun on vaikea käsittää. Kevään tullen katson ympärilleni ja totean, että vaatteiden alta paljastuu vain sileää ihoa. Ovatko kaikki ajellut sääret, kainalot, ylähuulet ja pimpit omistajilleen vieraita ruumiinosia? Onko ihmisen ruumis vain muiden katseita varten?

Näyttelijä ja ohjaaja Leea Klemola on lausunut painavan sanansa naisen häpykarvoituksen puolesta. Hän on suorastaan tuohtunut itsensä ajelevista naisista.

Vuosikymmenen kuluessa onkin tapahtunut selvä kulttuurillinen muutos: yhä useammat naiset ajelevat alapäänsä kokonaan paljaaksi. Myös miesten alakarvoituksen ajelu on yleistynyt. Selitys lienee yksinkertainen: internetin myötä porno on kaikkien ulottuvilla, ja pornofilmien vallitseva normi on karvattomuus.

Karvoitus välittää syvällisiä kulttuurillisia merkityksiä. Muotia voisi tästä näkökulmasta eritellä pitkään. Merkitykset eivät ole universaaleja vaan kulttuurisidonnaisia. Buddhalaiset munkit ajelevat päänsä, mutta intialaiset sadhut antavat karvojen kasvaa valtoimenaan.

Kulttuurillisten ulottuvuuksien vuoksi olisi kohtuutonta vaatia, että kaikki noudattaisivat samoja normeja. Ja mitä edes tarkoittaa sellainen, että antaa karvojen kasvaa ’luonnollisesti’?

On kuitenkin suuri ero siinä, ajeleeko ja muotoileeko karvoitusta persoonallisuuttaan ilmentääkseen vai tekeekö sen sosiaalisten paineiden vuoksi. Minusta vapaus ja karvat näyttäisivät liittyvän yhteen: vapauden lisääntymisen myötä myös karvoitus lisääntyy.

Odotan kesän ensimmäistä lämpöaaltoa. Silloin menen meren ääreen. Näen siellä ihanat naiset rannalla – karvoineen.