Kategoria: elämä

Amerikkalaisten sotarikokset Vietnamissa

Vietnamin sodasta on kirjoitettu kymmeniä tuhansia kirjoja. Miksi palata aiheeseen vielä uudestaan?

Journalisti ja historioitsija Nick Turse sanoo, että amerikkalaisten Vietnamissa tekemien sotarikosten määrä ja järjestelmällisyys on jäänyt suurelta yleisöltä ymmärtämättä.

Vastikään (15.1.2013) ilmestyneessä teoksessaan Kill Anything That Moves Turse pyrkii antamaan kokonaiskuvan Vietnamissa tapahtuneiden sotarikosten anatomiasta. Kysymys ei ollut yksittäisten sotilaiden holtittomista teoista vaan joukko-osastoissa vallitsevista jokapäiväisistä käytännöistä ja sodankäynnin menettelytavoista, jotka tulivat läpi komentohierarkian ja jotka määriteltiin viime kädessä Pentagonissa.

Vietnamilaiset saivat vastaansa koko maailmanhistorian suurimman ja musertavimman sotavoiman. Vietnamiin pudotettujen pommien määrä vastaa yli kolminkertaisesti toisen maailmansodan kaikkia pommituksia. Kukin amerikkalainen sotilas käytti ammuksia 26-kertaisesti sen minkä isät toisessa maailmansodassa.

Tavoitteena amerikkalaisilla oli moderni, rationaalisesti toimiva sotakone. Kun varsinaisia rintamalinjoja ei ollut, sotamenestyksen mittaamiseksi kehitettiin kaatuneiden suhdeluku (kill ratio). Strateginen perusajatus sen taustalla oli, että jos vihollisen sotilaita eliminoidaan nopeammin kuin se ehtii täydentää joukkoja, jossain vaiheessa sen taistelukyky luhistuu.

Taktinen työkalu oli ”etsi ja tuhoa” -partiointi (search and destroy), jossa pienehkö osasto tiedustelee sissien sijainnin, minkä jälkeen havaittu vihollinen tuhotaan massiivisella tykistön, lentokoneiden tai helikopterien tuli-iskulla.

Amerikkalaiset epäonnistuivat lähes kaikissa sotilaallisissa tavoitteissaan. Sissit ja pohjoisvietnamilaiset joukot pitivät läpi sodan aloitteen itsellään. Amerikkalaiset toki tappoivat vihollisiaan suurin joukoin mutta siviilejä monin verroin enemmän.

Normaaliksi tavaksi muodostui kirjata siviiliuhrit kaatuneiksi vihollisiksi (body count), mikä monin paikoin johti siviilien summittaiseen ja laajamittaiseen lahtaamiseen. Search and destroy -käsite tarkoitti lopulta sitä, että tapettiin kaikki mitä kohdattiin, talonpojat ja heidän eläimensä, minkä jälkeen kylät poltettiin.

Sotakoneen tarkoitus oli säästää omia joukkoja ja käyttää säästelemättä aineellista voimaa. Amerikkalaisia kuoli sodassa 58 000 ja vietnamilaisia vähintään 3,8 miljoonaa mutta Tursen mukaan luultavasti paljon enemmän. Kymmenen prosenttia Vietnamin tuonaikaisesta väestöstä menetti henkensä – ja lisäksi olivat kaikki vammautuneet ja traumatisoituneet. Amerikkalaiset tärvelivät tarkoituksellisesti valtavia alueita pommitusten, kasvimyrkkyjen ja katerpillareiden avulla.

Nick Turse on tehnyt lukuisia haastatteluja ja käynyt läpi aiemmin julkistamatonta arkistomateriaalia, muun muassa Pentagonin oman sotarikoskomission aineistoja. Komission tehtävänä oli estää ikävien uutisten päätyminen julkisuuteen.

Vuonna 1972 kaksi Saigonin-kirjeenvaihtajaa oli koonnut vakuuttavan näytön laajamittaisesta ja tarkoituksellisesta siviilien tuhoamisesta, joka kulki nimellä operaatio Speedy Express ja jonka moottorina oli yhdeksännen divisioonan komentaja kenraali Julian Ewell. Newsweek-lehden editorit typistivät ja sensuroivat artikkelin, jottei presidentti Richard Nixon olisi joutunut ”tarpeettoman hyökkäyksen” kohteeksi.

Ennen julkistamaton on myös raportti vuodelta 1967, josta kävi ilmi, että 96 prosenttia Vietnamissa toimivista amerikkalaisista upseereista ei tuntenut riittävästi Geneven sopimusten sisältöä. Sotavankien kidutus oli heidän mielestään ok.

USA pelaa omilla säännöillään. Presidentti Barack Obama ylläpitää edelleen Guantanamon vankileiriä. Hänen lennokkisodassaan Pakistanissa 80 prosenttia uhreista on siviilejä. Hänellä on salainen terroristien ”tappolista”, jollaista hänellä ei edes Yhdysvaltain lakien mukaisesti pitäisi olla.

 

Miehisyyden viimeinen tyyssija

Olen syntynyt mieheksi ja kasvanut heteroksi. En ole valinnut niitä enkä arvota maailmaa niiden kautta.

Vuonna 1993 olin yliopistolla assistenttina. Kuvittelin, että kriittinen keskustelu on olennainen osa humanistista tutkimusta. Olin väärässä.

Erehdyin parissa lehtikirjoituksessa tarkastelemaan kriittisesti feministisiä aatteita. Akateeminen urani päättyi siihen. Kotimaisen kirjallisuuden professori Auli Viikari kertoi joutuneensa painostuksen kohteeksi. Hän sanoi, että hänelle soitetaan ja kysytään, kuka oikein on tämä mies sinun laitoksellasi.

Viikari poltti päreensä minun kanssani. Ollessani hänen työhuoneessaan puhuteltavana pöydällä lojui teos Model Houses For Model Families. Se oli Kirsi Saarikankaan väitöskirja suomalaisista tyyppitaloista sodanjälkeisenä aikana. Kari Hotakainen ei ollut vielä julkaissut Juoksuhaudantietä ja määritellyt rintamamiestalon merkitystä kansallisessa kollektiivisessa tajunnassa.

Närkästyneenä Viikari sanoi minulle Saarikankaan kirjaa osoittaen: ”Ota siitä. Sehän sopisi sinulle.”

Käsitin sen solvaukseksi. Olin muka niin patriarkaalinen, perhekeskeinen hetero, että minun olisi pitänyt asua tyyppitalossa.

En ole koskaan tavoitellut rintamamiestaloa, se ei ole ollut minun unelmani. On kuitenkin muuan rakennetun ympäristön tila, jota kohti olen kurkottanut ja joka on jäänyt minulta saavuttamatta: autotalli.

Helsingissä asuessani minulla oli kerran puolisen vuotta hallinnassani taloyhtiön pieni autotalli, jonka sain useiden vuosien jonotuksen jälkeen. Samanaikaisesti kuitenkin päädyin avioeroon enkä kyennyt hyödyntämään tallia tai nauttimaan siitä.

Lausuin katkerat hyvästit elämäni ainoalle omalle autotallille.

Autotalli on miehisyyden viimeinen tyyssija. Kadehdin niitä ystäviäni, jotka sellaisen omistavat. Kurkistelen oviaukosta sisään, kyselen mitä he siellä yleensä tekevät.

Siellä on tarkoituksenmukaiset tilat säilyttää työkaluja, maalipurkkeja, tärpättiä, vanhoja sanomalehtiä, makuloinnilta pelastettuja tekijänkappaleita. Seinustalta paikkansa on löytänyt ruuvipenkki, nurkassa jököttää rautakanki, hyllyllä lepää moottorisaha.

Tallista uhkuu öljyinen, hieman tunkkainen tuoksu. Siellä voi tehdä mitä tahansa: venttiiliremonttia, nikkaroida, petsata, huoltaa polkupyörä.

Olen tuntenut miehiä, jotka ovat käyttäneet autotallia juopotteluun, kun eivät ole kestäneet pahaa silmää kotona. Arvatenkin tallissa on harjoitettu myös muita syntejä, mutta olisi karkea erehdys kuvitella, että yleisenä pyrkimyksenä olisi turmelus, lankeemus ja salailu.

Autotallin filosofia on henkevä ja korkeasti moraalinen.

Naisella olkoon oma huone, itsenäisyys ja riippumattomuus. Minä olen sitä edelleen tinkimättömästi vaatimassa. Ja miehellä pitää olla oma autotalli.

Tallin sisällä on sellainen esineistö ja sellaiset toiminnot, joita nainen ei pysty käsittämään ja joita hän ei edes halua nähdä. Autotallin sisäistä maailmaa ei ole hänelle olemassa.

Nykyaikana miehisyyden tila on kaventunut. Sen toteamiseen ei tarvitse muuta kuin verrata isien sukupolvea omaan sukupolveeni. Siksi jokainen mies tarvitsee autotallin, paikan jonne nainen ei tule. Sinne mies voi kadota, siellä hän voi olla häiritsemättä ja tehdä mitä huvittaa.

Ihmettelen, miten olenkin varttunut tähän ikään ilman autotallia. Miksi olen ollut niin saamaton? Kun seuraavan kerran asunnonvaihto tulee ajankohtaiseksi, tärkein kriteeri minulle on, että saan autotallin. Sen lupaan itselleni.

 

Evoluutio, aivot ja kirjoittaminen

Modernin viestintäympäristön huima kehitys herättää huolestumista kirjallisen kulttuurin puolesta. Jos tietokone kirjoittaa jo uutisia, kuka niitä sitten lukee? Mihin koneet pian pystyvät? Innovaatioiden tahti kiihtyy, ihmisen pää menee pyörälle, hän stressaantuu ja ahdistuu.

Hetkinen, eipäs hätäännytä.

Syvemmältä tarkasteltuna huoli osoittautuu turhaksi: jos emme kirjoita, emme ole enää ihmisiä. Sivistystä ja kulttuuria ei ole olemassa ilman kirjoitustaitoa. Ja barbaareiksi emme tahdo.

Kirjoittaminen ja lukeminen tulevat aina säilymään. Muodot vain muuttuvat, niin kuin nyt on tapahtumassa.

Esihistoriallinen ihminen rupesi puhumaan, kun aivojen ja puhe-elinten toiminta mahdollisti sen. Tämä tapahtui ehkä satatuhatta vuotta sitten. Tieteen arvoituksia on se, miksi kirjoitustaito kehittyi kovin myöhään. Ihmisaivojen evoluutio olisi tarjonnut edellytykset paljon aiemmin, mutta kirjoitettu kieli on ollut olemassa vasta viitisen tuhatta vuotta.

Sivilisaation ja kirjoitustaidon synty ajoittuvat samaan aikaan. Minä en pidä sitä sattumana. Kirjoittamisen kyky oli olemassa, kunnes sille tuli tarve.

Amerikkalainen neurotutkija Mark Changizi on esittänyt, että puhe, musiikki ja kirjoitus eivät muodosta aivoissa omia erityisiä järjestelmiänsä. Ne ovat kulttuurillisia rakenteita, mutta aivojen tasolla ovat olemassa syvemmät järjestelmät, joka ovat syntyneet evoluution paljon varhaisemmista tarpeista.

Changizi selittää esimerkiksi, että kirjoitus perustuu visuaalisten hahmojen tunnistamisen järjestelmään. Se on osa luonnollisessa ympäristössä orientoitumista ja selviämistä.

Aivojen toiminnan kannalta lukeminen ja kirjoittaminen on ihme. Ne aktivoivat aivoja paljon monipuolisemmin kuin perinteisesti on selitetty (vasen aivolohko). Kuvailevan tai muuten ilmaisuvoimaisen tekstin lukemisen on todettu stimuloivan eri aistien alueita: haju, kuulo, motoriikka.

Kirjoitan monella välineellä ja huomaan, että ne vaativat erilaista paneutumista. Olen vakuuttunut, että ne kehittävät aivojen eri osia ja ammentavat erilaisista luovuuden lähteistä.

Kymmensormijärjestelmä läppärin näppäimistöllä on melkein liian helppo tapa: näpyttelen nopeammin kuin ajattelen, ja tekstiä on sitten paljonkin muokattava. Kävelylenkillä jokin kesken oleva juttu lähtee itsekseen kehittymään, ja silloin kirjoitan tekstiä mielessäni ja koetan painaa sen samalla muistiin. Mutta kun ryhdyn varta vasten sanelemaan uuden teknologian mahdollistamalle älykkäälle sovellukselle, se tuntuukin yllättävän vaikealta kirjoittamistavalta. Päätän, että tätä minun on paljon harjoiteltava.

Muistikirjaan käsin kirjoittaminen on hidasta, pohdiskelevaa ja nautinnollista. Tutkimusten mukaan käsin kirjoittaminen kehittää aivoja monipuolisesti: motorisia ja visuaalisia kykyjä, ideointikykyä jne. Näin tapahtuu iästä riippumatta.

Vanha polku luovuuden lähteelle on löydetty uudestaan: kirjoita käsin, kirjoita hitaasti, kirjoita kaunokirjoituksella.

 

Oleilun ylistys

Kävin yritysneuvojan luona. Sitä on liikkeellä. Kun nykyään kohtaan ystäviä, on tavallista, että tilitetään loistavista bisnesideoista tai oman pikkufirman alasajosta tai kaikesta mahdollisesta siltä väliltä.

Yritysneuvoja oli kovin iloinen siitä, etten ollut perustamassa kampaamoa, kauneushoitolaa tai sisustusliikettä. Myöskään sushibaarin tai hevostilan aloittamiseen hän ei suorastaan usuttanut. Mikäli harkitsin hotelli- tai ravintola-alaa, oli parasta heti alusta pitäen huolehtia siitä, että venäläiset saisivat palvelua äidinkielellään.

Kun kerroin, että kaavaillun yrityksen toimiala olisi sisällöntuotanto, yritysneuvoja silminnähden rentoutui. Hän sanoi, että siitä alasta hän ei tiedä yhtään mitään mutta hän kuuntelee mielellään.

Pääsin työelämään 1980-luvun puolivälissä ja yli 60 prosenttia työvuosistani olen puurtanut freelancerina. Olen siten onnistunut kiskomaan niukan toimeentulon itselleni ja vähän myös perheelleni mutta en osaa pitää itseäni sankariyrittäjänä, jollaisia tämä aika huutaa.

Temperamenttini ja kykyjeni puolesta olen ennemminkin kuin entisaikojen litteratööri tai senttari eli lehdistön halpa avustaja. Ajasta aikaan on vain ollut niin, että viestintäalalla on tarvittu työvoimareservi, jolta voidaan ostaa erikoistunutta ammattiosaamista pilkkahintaan.

En näe suurta hohtoa siinä, että olisin yhden miehen yhtiöni dirika ja hallituksen puheenjohtaja. Tuskinpa ulkoistettu siivoja, lähihoitaja tai metsuri pitää pakkoyrittäjyyttään yhtään ylevämpänä yhteiskunnallisena tehtävänä.

Presidentti Sauli Niinistö esitteli uudenvuodenpuheessaan sanan ”oleskeluyhteiskunta”, mitä pidän tavattoman loukkaavana. Hän antoi korkeimmalta taholta oikeutuksen siihen, että taloudellisin mittarein menestyneet kansalaiset voivat syyttää huono-osaisia kaikista yhteiskunnallisista ongelmista: julkisen sektorin rahoitusongelmista, teollisuuden rakennemuutoksesta, globaalista talouskriisistä jne. Ja tämä kaikki pätkätöiden, työehtojen huononnusten, yt-neuvottelujen ja irtisanomisten Suomessa.

Laiskoilla ei ole mitään asiaa poroporvarien kattamaan valmiiseen pöytään. Näin sanoo tasavallan presidenttimme.

En oikeastaan tunne laiskoja suomalaisia. Kaikki ovat tavattoman työteliäitä, ja työstressi haittaa monia. Niillä, jotka ovat pysyvästi ajautuneet yhteiskunnan marginaaliin, on yleensä vakavia henkilökohtaisia ongelmia.

Toivoisin näkeväni sellaisen oleskeluyhteiskunnan, jossa joutilaisuutta arvostetaan. Luovuus, into ja tarmokkuus syntyvät vasta sitten, kun on saatu sopivassa määrin nauttia oleilusta ja henkisen hyvinvoinnin vaalimisesta.

Jos vapaapäivä, loma tai työttömyys kutsuu sinua oleiluun, nauti siitä hyvällä omallatunnolla. Ihminen on luotu tuottavaan joutilaisuuteen.

 

Älä osta mitään -joulu

Se oli sanonut, että mennään Siltaseen brunssille. Onko tässä järkeä, tuumin kävellessäni viimeistä kadunväliä. Oli minulla kotonakin ruokaa. Itse olin ehdottanut sille, että olisi mukava tavata ”jossain”.

Minulla on täsmällinen sisäinen kello. Lähden sitten tapaamiseen puolta tuntia tai tuntia aiemmin, osun paikalle juuri sovitulla kellonlyömällä. Jos kiirehdin tai hidastelen, olen joka tapauksessa oikeaan aikaan perillä. Mutta jos stressaan tapaamista, tulen viisi tai kymmenen minuuttia etuajassa.

Astuin sisään, kävin pöytään odottamaan. Kun se saapui, ajattelin, onko tuo se.

Oli se. Pakokauhu iski.

Koetin havainnoida sitä ja olla samalla erityisesti katsomatta. Sen villatakki näytti nuhruiselta. Kynsilakka oli lohkeillut, maskara ripsissä paakkuuntunut.

Juteltiin. En kyllä muista mitä. Ei sanaakaan aiemmista suhteista, ei sentään.

”Miksi miehet aina katsoo mun rintoja”, se sanoi.

Huomasin, että sen villatakin napit olivat auki. Se nojautui tuolillaan eteenpäin, ja alla olevan trikoopaidan etumus pullistui.

”Enpä tosiaan tiedä”, sanoin.

Annokset saapuivat ja tarjoilija toivotti hyvää ruokahalua.

”Miten sä aiot viettää joulua?”

”En mitenkään”, sanoin. ”Mulla on ’älä osta mitään’ -joulu.”

”Ai, sä olet ironinen. Vähän vanha siihen.”

Selitin sille, että puoli vuotta aiemmin oli tullut ero. Jouluna exä oli päättänyt lentää lasten kanssa Thaimaahan kahdeksi viikoksi. Siksi olin pyhät yksin.

”Varmaan oot saanut potkutkin”, se tokaisi.

”Ei sentään. Ne tulee vasta keväällä.”

Puhelimessa sen ääni oli kuulostanut pehmeästi kehräävältä. Nyt kissa oli jonnekin kadonnut. Arvelin matalan puheäänen johtuvan alituisesta tupakoinnista.

”Sä et voi tulla mun luokse jouluna”, se sanoi.

”En kyllä ajatellutkaan.”

”Mä menen kotiin Viialaan. Me tehdään äidin kanssa laatikot, graavataan lohi ja paistetaan kinkku. Se on sille tärkeää. Illalla yhdet lämmittävää belgialaista munkkiolutta. Äidin mielestä joulu on perhejuhla. Siksi sä et voi tulla.”

Sanoin sille, että olin sen kanssa samaa mieltä. Viettäisin silti joulun mielelläni yksin. Kävelisin kotikaupunkini tyhjiä katuja, katselisin valaistuja ikkunoita ja olisin tyytyväinen siitä, että olin niiden ulkopuolella ja hengitin pakkasilmaa.

”Mikä muuten sun ammatti on?” se kysyi.

”Toimittaja.”

”Ethän sä vain kirjoita musta. Ethän sä käytä mua mihinkään.”

Sanoin sille, että se voisi olla huoletta. En missään tapauksessa käyttäisi sitä. Ajattelin, että se oli viimeinen asia, jonka halusin tehdä.