Kategoria: elämä

Kirjan kriisi 1984

Vuonna 1984 kirjoitettiin kirjan kriisistä. Puhuttiin, että kirjankustantaminen on kuilun partaalla. Huonoja vuosia oli ollut useampi peräkkäin.

Gummeruksen toimitusjohtajana oli tuolloin Pekka Salojärvi (s. 1940), mies parhaassa iässä. Muistelmateoksessaan Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa (2007) hän kertoo, kuinka hän palasi sapattivuodelta Pariisista ja täynnä tarmoa ryhtyi räväkästi laittamaan firmaa kuntoon.

Gummerus yhtiöitettiin. Kirjapaino ja kiinteistöt jäivät Jyväskylään, kustantamo siirrettiin Helsinkiin ja kirjakauppa myytiin. Tarkoituksena oli muodostaa ketterä ja tehokas organisaatio.

Salojärvi onnistui. Tapahtui käänne, jota seurasi taloudellinen menestys. Muut kustantajat alkoivat matkia Salojärven manööverejä.

1980-luvun kirjakriisi sivuutettiin, ja sen aiheuttamat vauriot jäivät suhteellisen pieniksi. Mutta organisaatiomuutokset kustannusalalla ovat sen jälkeen seuranneet toisiaan vähintään muutaman vuoden välein. Kirjayhtymä sulautui Tammeen monivaiheisen prosessin kuluessa. Gummerus osti Weilin+Göösin yleisen kirjallisuuden kustannustoiminnan. Bonnier osti Tammen. Ja surullisenkuuluisa pienten perunoiden Sanoma-WSOY. Jne.

Vuonna 2006 alkoi nyt käsillä oleva kirjan kriisi, joka näyttää pitkäaikaisemmalta ja vakavammalta kuin aikaisemmat kriisit. Pelko on, että laihoja vuosia seuraavat vieläkin laihemmat vuodet.

Yt-neuvottelujen päätteeksi Gummeruksen kustannusliike irtisanoi eilen seitsemän ihmistä toimituksellisista ja muista suoritusportaan tehtävistä, mikä on kova ratkaisu. Kolmenkymmenen hengen organisaatiosta se vie paljon toimintakykyä. Entisten kollegojen puolesta olen surullinen.

Radion Kirjakerho-ohjelmassa kustantamiseen perehtynyt talousasiantuntija Arto Suninen totesi vastikään Gummeruksesta: ”Jossain vaiheessa Salojärvet saattavat kyllä todeta, että toiminta jatkuu enemmän kiinteistöpuolella kuin kustantamon kanssa.”

Gummeruksen kustannusliikkeen keskeiseltä ongelmalta vaikuttaa johtajuusvaje, vaikka johtajia siellä organisaation kokoon nähden on liikaa. Ajan haasteet ovat niin ankarat, että tarvittaisiin Pekka Salojärven kaltaista uudistajaa: rohkeaa näkemyksellisyyttä, vankkaa taloudenpitoa, patruunamaista henkilöstöpolitiikkaa sekä rakkautta kirjallisuuteen ja kirjailijoiden arvostamista.

Ehkä vaatimukset ovat suorastaan kohtuuttoman suuret. Ns. keskisuurten kustantamojen häviämistä on ennustettu 1980-luvulta lähtien. Vain Gummerus on niistä enää jäljellä. Kuinka kauan?

 

Havahtumisen ääniä

Syksyn alussa näkyviin ilmaantui tutunomainen hymyilevä hahmo. Hillitty, pehmeä, monimielisesti kihartuva puheääni kaikui eetterissä.

Lienee kysymys henkisen maailman alkemiasta, kun filosofia ja nauru kietoutuvat yhteen. Mutta kumpi niistä on solve ja kumpi coagula? Kumpi hajottaa ja kumpi yhdistää?

Viides syyskuuta oli amerikkalaisen säveltäjän John Cagen syntymän satavuotispäivä. Hetkinen… Miten minusta tuntuu – tehdäkseni kohteelle oikeutta –, että edeltävä lause oli jotenkin huono.

Yritetään uudestaan: ehdonvaraisen todellisuuden inhimillinen muodostelma, jota kutsuttiin nimellä ’John Cage’, olisi täyttänyt vastikään sata vuotta, jos hän yhä eläisi. No hemmetti, taitaa mennä vain huonompaan suuntaan.

John Cage on nuoruuteni idoleita. Ei siksi, että olisin erityisesti kaivannut kuunnella hänen musiikkiaan, vaan ajattelun uudistajana. Hän vapautti itsensä ja tarjosi muillekin sitä vapautta.

Minulla oli kirjoitusalustaan kiinnitettynä Cagen kuuluisa modernin musiikin manifesto vuodelta 1952, joka on julkaistu hänen kirjoituskokoelmassaan Silence ja jossa hän sanoo: teoksen säveltäminen, soittaminen tai kuunteleminen ei saata mitään valmiiksi. ”Korvamme toimivat viimeinkin loistavasti.”

Nykyään työpöydän ääressä katselen kuvaa Kioton tunnetusta kivipuutarhasta. Ilahduin suuresti yhteensattumasta, kun näin televisiodokumentissa valokuvan, jossa Cage istuu syventyneenä samaisen puutarhan laidalla.

Yhä vieläkin on taidemusiikin asiantuntijoita, jotka sanovat, että Cage oli toki kiinnostava ajattelija mutta hänen sävellyksensä eivät ole mistään kotoisin. Niistä kuulemma puuttuu melodia, harmonia ja rytmi. Eivätkä ne asetu traditioon.

Juuri näistä musiikin aspekteista Cage halusikin irtautua. Lisäksi hän teki kaikkein vaikeimman: luopui arvoarvostelmista. Hänelle konsertto tai sonaatti ei ole yhtään arvokkaampi kuin linnunlaulu, oksan pärähdys tai kuorma-auton jylinä.

Aina kun kuulen Cagen musiikkia, havahdun. Tuossa nuo äänet, tässä maailma, tässä minä… Havahtuminen merkitsee sitä, että avautuu nykyhetkeen ja tiedostaa kehkeytyvät tapahtumat.

Cagen filosofiassa on paljon vaikutteita zen-buddhalaisuudesta. Vai pitäisikö sanoa, että se on läpikotaisin zeniä. Mutta hän esitti ajatuksensa sellaisessa muodossa, että niistä puuttuu itämainen eksotiikka. Kaikki on helposti rationaalisen länsimaisen ihmisen omaksuttavissa.

Cagen musiikki ja filosofia tarkastelevat maailmaa, joka ilmentää hetki hetkeltä itsensä. Se on se maailma, jossa me elämme. Se on se ainut, joka meillä on.

 

Niille jotka asuvat lasitalossa

Yritys, joka muuttaa lasitaloon, menee konkurssiin viidessä vuodessa. Näin sanoi eräs kiinalainen feng shui -mestari. Kun Sanomatalo valmistui vuonna 1999, toistelin tätä sitaattia joillekin kohtaamilleni ystäville, mutta kukaan ei tarttunut siihen.

Ja miksi olisikaan? Puhuin leikin päiten ja ilman erityisempää tarkoitusta.

Feng shuin filosofiassa ajatus lasitalosta on mahdoton, koska se ei tarjoa riittävästi suojaa. ’Energiat’ pääsevät kulkemaan lävitse.

Median mullistus on ollut yllättävän nopea ja syvällinen. En kadehdi niitä, jotka yrittävät arvata tulevaisuutta ja koettavat tehdä viisaita päätöksiä.

Sana media on monikkomuoto latinan sanasta medium, joka tarkoittaa keskellä olevaa. Siis ’välittäjä’ tai ’väliaine’. On ajateltu, että radio, televisio ja lehdet välittävät sanoman monelle yhtä aikaa, ja puhutaan tiedotusvälineistä.

Mutta internetin tulon myötä tiedon kulku on muuttunut perusteellisesti. Tiedotusvälineiden rajat ovat kadonneet ja informaatio kulkee edestakaisin sinne tänne. Voisi sanoa, että median, välineiden, sijasta meillä onkin valtava, hahmoton medium. Siitä on tullut rajaton, rannaton, kansainvälinen, mahdoton kenenkään hallita.

Joskus oli aika, jolloin luin aamuisin Helsingin Sanomat ja katsoin iltaisin televisiosta puoli yhdeksän uutiset. Nykyään valikoin kaiken. Tiedonvälityksen tahti on niin kiivas, että paperilehti on ilmestyessään vanha. Ulkomaiset uutisaiheet ovat tuttuja jo silloin, kun ne putkahtavat suomalaisten lehtien nettisivuille.

Olen totutellut käyttämään Flipboardin ja Ziten kaltaisia uutissovelluksia, jotka räätälöivät sisältönsä käyttäjän kiinnostuksen mukaan. Niiden toiminta perustuu median rajattomuuteen. Ne seulovat sisältönsä sähköisistä lehdistä, blogeista, tweeteistä ja mitä moninaisimmilta sivustoilta. Näyttää väistämättömältä, että myös kotimaisen uutistarjonnan täytyy siirtyä tämäntyyppisten sovellusten seulottavaksi. Ziten jälkeen uutisten lukeminen internetselaimella tuntuu jäykältä ja vanhanaikaiselta.

Sanoma Newsin yt-neuvottelut etenevät ja väistämättä heikentävät toimituksellisia sisältöjä. Helsingin Sanomat siirtää nettipalvelunsa maksumuurin taakse ja sanoo, että New York Timesin kokemukset ovat ”rohkaisevia”, vaikka todellisuudessa muuri ei ole tuonut ratkaisua lehden paketoimisen taloudelliseen ongelmaan. Puhutaan myös, että laadukkaasta sisällöstä lukijat ovat valmiita maksamaan. Nykylukijat ovat kuitenkin valtavan vaateliaita, ja laatujournalismi vaatii juuri niitä resursseja, joita ollaan vähentämässä.

On mahdotonta nähdä, millaisessa tilanteessa joukkoviestintä on viiden vuoden päästä. Tällä hetkellä media – vai sanoisinko medium – asustaa lasitalossa, ja energiat pääsevät rajusti virtaamaan.

 

Puista, niiden halaamisesta

”Neitseellinen koivu on lujin puulajeistamme”, kirjoitti Juhani Siljo. Hän katsoi sitä arvostavasti ja liitti siihen ajatuksia puhtaudesta, hyveellisyydestä ja miehuullisuudesta (lat. virtus).

Tuskin voin kuvitella ihanampaa näkyä kuin valoisa, vehreä koivikko. Mutta toisin kuin Siljo, minä liitän siihen feminiinisiä mielikuvia: ilmassa tuntuu tuulahdus raikkautta sekä jotain keveästi hulmuavaa ja lempeästi tuoksuvaa.

Yhtä tärkeänä metsäluonnon tyyppinä minulle näyttäytyy kesäinen mäntykangas. Se on avara temppeli, jossa punakylkiset pylväät kannattelevat taivaan sineä ja jossa pihkan ja varvikon tuoksut kohoavat suitsukkeina sieraimiin ja täyttävät rintakehää.

Lapsesta lähtien minuun on imeytynyt ympäristöstäni puulajien arvoluokitus. Mänty, kuusi ja koivu ovat arvokkaita, koska jälleenrakennuksen Suomessa niillä on ollut suuri taloudellinen merkitys. Leppä, haapa ja pihlaja on nimetty roskapuiksi. Mutta perinteisessä suomalaisessa kulttuurissa kaikilla puulajeilla on ollut käyttötarkoituksensa. Pihlaja on yhä luja tarvekalujen materiaali ja haavasta saa verrattomat saunanlauteet, jos niin halutaan.

Minä rakastan puita, kaikkia puita. Joskus ihmettelen, miksi meillä on niin paljon puiden vihaajia. Juhani Syrjä toteaa kirjassaan Matkalla Ruijassa, että suomalainen metsä on hävinnyt etelästä lähtien Pohjois-Pohjanmaan korkeudelle saakka. Maantienvarret nuorine talousmetsineen ja hakkuuaukeineen ovat masentavaa katsottavaa. Ja kun idyllisen pikkukaupungin historiallinen puisto tahdotaan kunnostaa, kaadetaan ensiksi vanhat lehmukset ja tammet.

Kaipaan erästä ääntä lapsuudestani.

Muuan sukulaiseni oli sitä mieltä, että haapa tukahduttaa ja myrkyttää muut puuntaimet. Hänen kesämökkinsä takana kasvoi kookas emihaapa, joka oli juuristostaan vesonut ympärilleen tiheän haavikon.

Sukulainen hakkasi pienet haavat ja kaatoi lopulta myös emopuun ja sen jälkeen taisteli usean vuoden ajan juurivesoja vastaan kiskomalla ja myrkyttämällä niitä. Lopulta hän onnistui saamaan ehkä tuhat vuotta vanhan juuriston hengiltä.

Aurinko pääsi paistamaan pihamaalle. Mutta haavanlehtien havina oli mökin vaiheilta iäksi mennyttä.

Puiden halaajia on tavattu pitää hupaisina. Olen kuullut puhuttavan puiden halaamisesta lähinnä vain pilkallisesti. Mutta oletko itse kokeillut sitä koskaan?

Jos sinua hävettää jo ajatuskin, varmistu ensiksi, ettei kukaan ole lähistöllä. Varaudu siihen, että voit halata kunnolla ja pitkään.

Syleile puuta antaumuksellisesti. Älä hätiköi pois sen helmasta, sillä ei ole kiirettä. Huomaat, että se on sinua mittavampi elollinen olento, jonka kärsivällisyys ja uskollisuus asettuvat aivan eri asteikolle kuin sinun inhimillisyytesi. Se antaa auliisti sinulle kaiken itsestään.

Puiden halaaminen tuntuu minusta niin hyvältä, että suosittelen sitä paitsi metsänhoitajille ja puisto-osaston miehille myös kaikkien muiden ammattien harjoittajille. Investointipankkiiri, toimitusjohtaja, kauppias, kassanhoitaja, työterveyslääkäri, kansanedustaja, peruskoulunopettaja, autonasentaja, it-insinööri – miten hyvää teille kaikille tekee silloin tällöin halata puita.

Paavo Haavikko sanoi tunnetussa runossaan, ettei ole yhtään hullua puuta. Siltä minustakin tuntuu kun syleilen kookasta ystävääni.

 

 

Kesämökin käyttöohjeet

Sonja Lindénin dokumenttielokuva No Man is an Island kertoo vanhasta miehestä, joka kirjoittaa kesämökin käyttöohjetta. Hän toivoo, että saatuaan sen valmiiksi hän voi jättää mökkinsä jälkipolville levollisin mielin.

Asetelma ehkä kuulostaa hassulta. Voin silti puolestani sanoa, ettei minun ole vaikeaa eläytyä vanhan miehen mielenmaisemaan. Aina mökillä ollessani, kun seurassani on läpiurbaaneja sukulaisia tai ystäviä, huomaan, että mielessä laadin taukoamatta ohjeita siitä, miten tämä tai tuo asia tulisi tehdä.

Näin se onnistuu paremmin. Näin se menee luontevasti.

Tarkasteltaviksi on joskus tullut kovin triviaaleja seikkoja: miten soutuveneeseen lastataan tavarat ja miten siinä sitten tulee liikkua, miten tehdään klapeja, miten puuhellalla olevan kattilan lämpötilaa säädellään. Jos lähdetään liikkeelle näinkin perustavista käytännön taidoista, voi hyvin ymmärtää, että ohjekirja uhkaa paisua valtavaksi.

Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys -romaanin kiehtova taite on se, kun unettomuustauti aiheuttaa Macondossa kollektiivisen muistinmenetyksen. Tämän haitan torjumiseksi ryhdytään kirjoittamaan esineisiin nimilappuja ja ohjeita. Lopulta José Arcadio Buendía päättelee, että kaikki elämän aikana karttuneet tiedot tulee joka päivä käsitellä alusta loppuun. Vain sillä tavoin tiedot ja taidot on mahdollista säilyttää.

Kesämökin käyttöohjeiden laatimisessa lienee kysymys yhtä syvällisestä tallentamisesta. Jos nimitykset unohtuvat, niiden edustamat asiat katoavat ja ihminen menettää siltä osin kosketuksensa todellisuuteen. Sisälläni asuva besserwisser haluaisi kirjoittaa ehkäpä koko elämän käyttöohjeet.

Kun mökillä käytän vaikkapa sanoja ”puikkari”, ”arina” tai ”kahdentoista voltin tasavirta”, käykin niin, ettei urbaani kumppani ymmärrä ilmauksen tarkoitusta. Kysymys on tietenkin tekemisen kulttuurista. Jos hän ei ole tottunut tällaiseen mökkielämään, turhaa kai edellyttää, että hän osaisi sen suoralta kädeltä.

Ilahdun aina tavattomasti, kun kohtaan käytännöllisiä ja monitaitoisia ihmisiä ja näen luovaa neuvokkuutta. Minun on vaikea uskoa, että oikeasti epäkäytännöllisiä ihmisiä olisi edes olemassa. Ehkä urbaanit mökillä pistäytyjät ovat poissaolevia ja ymmällään, koska he ovat ympäröivän luonnon lumoissa.

Mutta kesämökin käyttöohjeiden laatiminen saa jäädä. Työ tekijäänsä opettaa. Itse olen tänä kesänä huomannut, että mökkiaskareista kalan fileointi on liian huonon osaamisen varassa. Sitähän täytyy ruveta tutkimaan.