Kategoria: elämä

Ihanat naiset rannalla

Toisen ihmisen karvoitus on häkellyttävä. Se herättää hallitsemattomia tunteita.

Muuan ystäväni kertoi, että hän menetti seksuaalisen halunsa ja kavahti inhoten, kun osoittautui, että yhden yön naistuttavuudella oli pitkiä karvoja rinnoissaan. Uimahallin saunassa pysähdyin tuijottamaan, kun näin miehen, joka oli ajellut munakarvansa ja jättänyt vain tupsun peniksenjuureen.

Kulttuurillisena ilmiönä ihmisen karvoitus on saanut liian vähän huomiota, luultavasti siksi että se on keskustelunaiheena jokseenkin kiusallinen. Edes Tuomas Enbuske ei ole tohtinut analysoida sen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Lisäksi aihepiiriin näyttää liittyvän pinttyneitä, kestämättömiä kliseitä, kuten se että miehet ovat karvaisia ja naiset sileitä. Tälläkin virheellisellä uskomuksella on valtavan suuri vaikutus meidän kulttuurissamme.

Kun Readingin yliopiston professori Karín Lesnik-Oberstein kokosi tutkielma-antologiaa naisen ruumiin karvoituksesta, hän ei ollut saada sille kustantajaa. Hänen päätteli, että naisen karvoitus on yhteiskunnassamme tabu. Siitä vaietaan. Sitä ei ole olemassa.

Lesnik-Oberstein kertoo, että hänellä on säärissään tavanomaista voimakkaampi karvankasvu. Nuorena hän koetti mukautua sosiaalisiin paineisiin ja ajeli jalkansa, mutta sen jälkeen ne eivät tuntuneet hänen omilta ruumiinjäseniltään vaan oudosti vierailta.

Tätä minun on vaikea käsittää. Kevään tullen katson ympärilleni ja totean, että vaatteiden alta paljastuu vain sileää ihoa. Ovatko kaikki ajellut sääret, kainalot, ylähuulet ja pimpit omistajilleen vieraita ruumiinosia? Onko ihmisen ruumis vain muiden katseita varten?

Näyttelijä ja ohjaaja Leea Klemola on lausunut painavan sanansa naisen häpykarvoituksen puolesta. Hän on suorastaan tuohtunut itsensä ajelevista naisista.

Vuosikymmenen kuluessa onkin tapahtunut selvä kulttuurillinen muutos: yhä useammat naiset ajelevat alapäänsä kokonaan paljaaksi. Myös miesten alakarvoituksen ajelu on yleistynyt. Selitys lienee yksinkertainen: internetin myötä porno on kaikkien ulottuvilla, ja pornofilmien vallitseva normi on karvattomuus.

Karvoitus välittää syvällisiä kulttuurillisia merkityksiä. Muotia voisi tästä näkökulmasta eritellä pitkään. Merkitykset eivät ole universaaleja vaan kulttuurisidonnaisia. Buddhalaiset munkit ajelevat päänsä, mutta intialaiset sadhut antavat karvojen kasvaa valtoimenaan.

Kulttuurillisten ulottuvuuksien vuoksi olisi kohtuutonta vaatia, että kaikki noudattaisivat samoja normeja. Ja mitä edes tarkoittaa sellainen, että antaa karvojen kasvaa ’luonnollisesti’?

On kuitenkin suuri ero siinä, ajeleeko ja muotoileeko karvoitusta persoonallisuuttaan ilmentääkseen vai tekeekö sen sosiaalisten paineiden vuoksi. Minusta vapaus ja karvat näyttäisivät liittyvän yhteen: vapauden lisääntymisen myötä myös karvoitus lisääntyy.

Odotan kesän ensimmäistä lämpöaaltoa. Silloin menen meren ääreen. Näen siellä ihanat naiset rannalla – karvoineen.

Läpinäkyvyys, oi läpinäkyvyys

Tuhatluvun taitteessa olin yksityiselämässäni ajautunut umpikujaan. Oli pakko tunnustaa virheet ja palata lähtöruutuun. Oli alettava uudestaan vuodesta nolla.

Seurasi kivulloisen prosessoinnin jakso, jonka kuluessa sain oivalluksen. Tajusin, että ainut tapa menestyä inhimillisessä kanssakäymisessä oli avoimuus. Päätin, että minulla ei ole salaisuuksia. Ei koti- tai työelämässä, ei parisuhteen herkässä vuorovaikutuksessa.

Aika muuttaa kaiken, totuudet, sanojen merkitykset. Kun ennen puhuttiin läpinäkyvyydestä, tarkoitettiin taitamattomuutta, tökeryyttä, jopa tyhmyyttä. Huono valehtelija oli läpinäkyvä. Jos kunnallispoliitikko ajoi läpinäkyvästi omaa ja sidosryhmiensä etua, hän oli tehtävässään taitamaton.

Nykyään läpinäkyvyyttä on alettu arvostaa. Lahjusjupakoiden ja paljastussivustojen jäljissä siitä on tullut yhteiskunnallinen ihanne ylitse muiden.

Tätä muutosta johdattaa media. Uuden ajan journalisteille aineistojen jakaminen ja avoin työskentely on luontevaa, vaikka skuuppi jäisi tavoittamatta. Median murroksesta kärsivät eniten ne vanhan polven toimittajat, joiden menestys on perustunut tietojen säännöstelyyn.

Kivuista huolimatta läpinäkyvyys tulee olemaan yhteiskunnalle hyväksi. Kun journalistit pysyvät valppaina, avoimuus päätöksenteossa, keskustelussa ja tietojen luovuttamisessa leviää yhä laajemmalle.

Virkamiehet ja poliitikot on jo haastettu vastaamaan julkisesti toiminnastaan. Liike-elämän käytännöt muuttuvat hitaammin. Perinteisesti yrityksen johto toteuttaa omistajien tahtoa ja omistajat asettavat itse tavoitteensa, eikä näistä asioista ole ollut tapana huudella.

Minua viehättää ajatus, että läpinäkyvyyttä ruvettaisiin arvostamaan myös liike-elämässä. Entä jos isot yhtiöt keskustelisivat kaiken aikaa avoimesti toiminnastaan – sekä taloudellisesta että yhteiskunnallisesta vastuustaan – eikä ainoastaan pörssitiedotteiden tahdissa. Entä jos seuraava yt-neuvottelukierros pelattaisiin avoimin kortein.

Läpinäkyvyys parantaa yhteiskunnan eettistä perustaa, koska vääryydet tulevat esiin. Avoimuus johtaa rehellisyyteen.

Stanfordin yliopiston tutkimuksen mukaan salaisuuden kantaminen on ihmiselle taakka. Espanjalainen Juan Luis Moreno kertoo televisiodokumentissa, että mies, jota hän oli pitänyt isänään, paljasti vasta kuolinvuoteellaan ostaneensa katoliselta papilta pojan itselleen. Voin kuvitella, miten raskaasti elämänpituinen salaisuus on painanut vanhan miehen sydäntä.

Varastettu ilo, petoksella saatu nautinto, vilpillinen menestys – voiko sellaisia ollakaan.

 

Kirjoittajan uudet välineet

Minulla oli ennen tapana paljonkin suunnitella kirjoittamista. Ajattelin aina, että menen mökille ja antaudun kirjoitustyölle, koska siellä saan olla lähellä luontoa ja rauhallinen mielentila synnyttää paljon ideoita.

En koskaan kirjoittanut mitään. Istuskelin, samoilin, soutelin.

Jossain vaiheessa tapahtui muutos. Nykyään kirjoitan mökillä ja tien päällä varsin paljon. Vetäydyn maalle tai pois tutusta ympäristöstä useita kertoja vuodessa ja tekstiä syntyy. Työn tekeminen ei ole paikkaan sidottua, mistä jaksan yhä uudelleen iloita.

Monet kirjailijat ovat työskentelytavoiltaan konservatiivisia. Minäkin rakastan muistikirjoja, laadukasta paperia ja hyviä huopakyniä, mutta uuden tekniikan tuomat mahdollisuudet inspiroivat minua erityisellä tavalla.

Kirjoitustyö on mullistunut reilussa kahdessa vuosikymmenessä ensiksi henkilökohtaisten tietokoneiden tullessa, sitten internetin myötä. Aivan viime vuosina kehitys on kiihtynyt entisestään.

Muistan toki, millainen harras uurastuksen tuntu oli ennen materiaalin hankinnassa ja asiatarkistusten teossa: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aineistot, Yliopiston kirjasto, Helsingin Sanomien leikearkisto, ensyklopediat. Joskus piti jopa valokopioida kirjoja. Triviaalin tiedonhankinnan työläyttä en silti kaipaa.

Internetin moninaiset palvelut, älypuhelimen sovellukset ja pilveen tallentaminen merkitsevät työskentelytapojen uudistumista. Uusia mahdollisuuksia tulee ulottuville niin nopeassa tahdissa, että niitä todellakin kannattaa seurata ja hakea itselle sopivia luovia ratkaisuja.

Johanna Vehkoo kuvaa teoksessaan Painokoneet seis!, mitä toimittajan työskentely-ympäristölle on tapahtumassa. Avoin data ja kansalaismedia haastavat lehtimiehen luomaan maailmaan uudenlaisen suhteen.

Myös kirjailijoille merkitsee haastetta se, miten he hakevat kosketuspintaa sosiaaliseen ympäristöönsä: yhteiskuntaan, sosiaaliseen mediaan, lukijoihin. Mutta ihan perustyökalutkin ovat vaihtumassa. Antti Tuuri ja Sakari Issakainen taitavat olla viimeiset kirjailijat, jotka naputtavat tekstiään mekaanisella kirjoituskoneella. Tästä toki heitä suuresti kunnioitan.

Olen käynnistämässä isohkoa kirjallista työtä. Minulla ei ole sen suhteen minkäänlaisia aikatauluja, mutta tiedän, että uusimmat muistiinpano- ja tallennusmenetelmät tekevät tästä työprosessista erilaisen kuin aiemmat.

Kirjoitustyön materiaalia voi sanella, kuvata, skannata, linkittää, kirjoittaa sormella tabletin näytölle ja tallentaa sen jälkeen esimerkiksi Dropboxin, SugarSyncin tai Evernoten kaltaisiin palveluihin sujuvasti käytettäviksi. Taustatyö on muuttunut joutuisammaksi ja muistiinpanot ovat digitaalisessa muodossa valmiina työstettäviksi.

Kirjoittajan välineet ovat nykyään niin moninaiset, ettei ole enää mitään tekosyytä olla kirjoittamatta. On aika toteuttaa suunnitelmat.

 

 

Työnteko ja onnellisuus

Työnteko voisi olla ihmisille hyvinvoinnin ja onnellisuuden lähde. Meidän yhteiskunnassamme se toteutuu liian harvoille.

Työtätekevät joutuvat kärsimään kiirettä, stressiä ja esimiesten hiostusta. Työehtojen huononnukset ja epätyypilliset työsuhteet ovat saaneet työntekijät nöyriksi.

Kun yt-neuvottelut alkavat, kärsimyksen intensiteetti lisääntyy. Ahkera puurtaja miettii, saanko pitää työni vai joudunko ulos. Levottomuus ja ahdistus repivät sielua.

Irtisanominen ja työttömyys aiheuttavat sitten uudenlaisen kärsimyksen. Ihminen, joka on vapautunut painostavan työnsä ikeestä, tuntee tuskaa ja epäonnistumisen häpeää.

Olin joulukuussa Luumukylässä, vietnaminbuddhalaisessa luostarissa, joka sijaitsee Dordognen maakunnassa Lounais-Ranskassa. Siellä päivittäiseen ohjelmaan kuuluu työmeditaatio, joka käytännössä tarkoittaa luostarin hyväksi tehtävää talkootyötä.

Indonesialainen munkki Tang oli vastuussa luostarin majoituspalveluista. Hän pyysi vapaaehtoisia auttamaan liinavaatteiden viikkaamisessa ja järjestelemisessä.

Tarmokkaimmat aikoivat tarttua välittömästi toimeen, mutta Tang kehotti heitä malttamaan vielä hetken. Hän sanoi, että hänen pitää ensiksi kertoa jotain työn tekemisen periaatteista.

Istuimme piiriin. Esittäydyimme, koska kaikki eivät vielä tunteneet toisiaan. Sen jälkeen Tang selitti:

Meillä ei ole mitään erityistä tehtävää, joka meidän pitäisi saada valmiiksi. Työskentelemme aikamme ja katsomme mitä siitä tulee.

Tärkeintä tässä työssä on se, että teemme sitä yhdessä ja että meillä on hyvä mieli työtä tehdessämme. Jos sinulle tulee sellainen tunne, että työ on liian raskasta tai että se stressaa sinua tai ettet vain jostain syystä halua tehdä sitä, lopeta heti. Hae vaikka kupillinen teetä ja istuskele. Jatka työntekoa vasta sitten, kun se tuntuu sinusta hyvältä.

Tangin evästys kuulosti minusta yksinkertaiselta ja syvälliseltä työn filosofialta. Tällä tavoin haluan työskennellä aina.

Meikäläisessä työkulttuurissa onnellisen työnteon filosofia ei menisi läpi. Tulosvastuu velvoittaa ja yritysten pitää olla tuottavia.

Mutta entä jos sittenkin?

Jospa jonkin pienen tai keskisuuren yrityksen johtaja kutsuisi väkensä koolle ja sanoisi: ”Tärkeintä meidän firmassamme on se, että teemme työtä yhdessä ja että kaikki ovat onnellisia työtä tehdessään. Jos työ on liian raskasta tai stressaavaa, ota tauko itsellesi. Jatka työntekoa vasta sitten, kun se tuntuu sinusta hyvältä.”

On totuttu sellaiseen ajatteluun, että tuottavuuden vuoksi työntekijöistä pitää puristaa kaikki irti. Heidän jaksamisellaan on kuitenkin rajansa, ja jos ei taukoja ole pidetty, sairaslomat ja työuupumus aiheuttavat ehkä pitkiäkin keskeytyksiä. Minulla on sellainen aavistus, että Tangin menetelmä saattaisi viime kädessä olla jopa tuottavampi.

Onko jo tullut valinnan aika: teetkö työtä onnellisuuden vai kärsimyksen kautta? Minä olen tehnyt päätökseni.

 

Väkivalta ja vihapuhe

Funakoshi Gichin oli oppinut runoilija ja filosofi, joka muistetaan paremmin siitä, että hän teki okinawalaisen nyrkkeilyn tunnetuksi Japanissa ja länsimaissa. 1930-luvulta lähtien hänen opetuksestaan ruvettiin käyttämään nimitystä karate.

Funakoshi kysyi oppilailtaan: ”Kuinka usein luulette tarvitsevanne näitä taitoja?” Kun vastausta ei kuulunut, hän jatkoi itse: ”Korkeintaan kerran tai kahdesti elämässä.”

Väkivalta on tavattoman vakava asia. Lyönti, potku tai huitaisu voi aiheuttaa peruuttamattoman ruumiinvamman tai kuoleman. Tämän ymmärtävät vain harvat silloin, kun he ovat vihan vallassa.

Ihmisen psyykeen väkivalta vaikuttaa syvällisesti ja kauaskantoisesti. Väkivaltatilastoissa Suomi nousee monilla mittareilla ikävästi esiin.

Funakoshi toteutti ’tietään’: mitä enemmän hän harjoitteli, sitä epätodennäköisemmäksi tuli, että hän olisi joutunut tappeluun. Jokainen paneutuvasti itsepuolustus- tai taistelutaitoja tutkiva huomaa, miten mieli ja asenne muuttuvat. Siksi budon eli sotataitojen tosi harjoittaja on rauhan mies.

Minua kavahduttaa vihapuhe, joka näinä päivinä kumpuaa internetin palstoilta ja Facebookista. Solvaukset, vastapuolta halventavat arviot ja kirosanat sinkoilevat. Tästä puheesta on äärettömän lyhyt askel väkivaltaan.

1975 Paavo Haavikko antoi Hannu Taanilalle radiohaastattelun, jossa hän puhui fasismista. Taanila melkeinpä hermostui, kun Haavikko käytti käsitettä totutusta poikkeavalla tavalla.

Haavikko sanoi, että fasismia on kaikki fasistinen toiminta, tapahtuipa se minkä tahansa aatteellisten tunnusten alla. Hän kieltäytyi lausumasta syytöstään ääneen mutta vihjasi vahvasti, että tuon ajan vasemmistolaisissa aatesuuntauksissa oli fasistinen osatekijä mukana.

Vuonna 2012 perussuomalaisten kannattajia nimitetään herkästi fasisteiksi. Ja todellakin: heidän joukossaan näyttää olevan ihmisiä, joilla on oikeasti vaarallisia mielipiteitä. Lisäksi minua on ruvennut pelottamaan, että myös anti-perussuomalaisissa saattaa olla fasisteja.

Kerrataanpa vielä Haavikon määritelmä: fasismia on fasistinen toiminta. Se kieltää vastapuolelta demokraattiset oikeudet ja ihmisarvon.

Vihapuhe, solvaus ja painostaminen tuntuvat minusta aina vastenmielisiltä riippumatta siitä, kenen suusta ne tulevat. Siksi olen kehittänyt fasismitestin. Vastaa seuraaviin kysymyksiin.

1. Käytätkö perussuomalaisista puhuessasi sellaisia sanoja kuin ”vittu”, ”saatana”, ”paska” tai nimitteletkö tai pilkkaatko heitä? 2. Oletko sitä mieltä, että perussuomalaiset ovat älyllisesti sinua alempiarvoisia? 3. Olisitko valmis vetämään rasistisia mielipiteitä huutelevaa persua nokkaan?

Jos vastasit johonkin kysymykseen myöntävästi, sinussa on annos fasistia – joko vähän tai enemmän.

Pekka Haaviston myötämielinen ele perussuomalaisia kohtaan presidentinvaalikampanjan aikana antoi tärkeän esimerkin. Jokainen mediaa seuraava saattoi huomata, että myötätunto, ystävällinen puhe ja pyrkimys ymmärtää synnyttivät myös vastapuolella ymmärtämystä ja sopusointua.

Vihapuhe ja väkivalta eivät pysty korjaamaan vääryyksiä. Niillä on taipumus tuottaa lisää vääryyttä tähän maailmaan, tähän ainoaan, tähän yhteiseen.