Kategoria: elämä

Viimeinen ideologia

Meidän aikamme korostaa individualismia äärimmilleen vietynä. Ei ole enää tilaa ideologioille, koska skeptinen ja hedonistinen yksilö järkeillen pilkkoo kaiken ja ottaa vain sen minkä haluaa. Ja jos hän havaitsee muissa edes häivähdyksen ihanteellisuutta, hän nauraa ivallisesti.

Ei sentään! On sittenkin vielä yksi ideologia: ruoka jota syöt.

Ravintotietoisuus läpäisee nykyään koko kansakunnan. Kun kaksitoista vuotta sitten aloitin kasvissyöjänä, havahtumisen merkkejä näkyi monen ihmisen pohdinnoissa, mutta sittenkin muutos on ollut syvällinen.

On meneillään vallankumous. Ruoka herättää kiihkeitä tunteita, eikä kukaan halua jäädä keskustelun ulkopuolelle.

Minua viehättää vanhan maailmanajan kulinaristit, jotka Facebookissa jakavat reseptejään ja ruokakokemuksiaan. Heidän tarkastelussaan on koko ajan vahvasti läsnä se, että kysymys on nautinnosta.

Kun syöt, nauti. Jos et tee sitä mielihyvästä vaan kilvoittelet, ei ravintokaan imeydy. Tämä on vakaumukseni.

Olin vastikään viikon mittaisella paastolla. Se onnistui nyt ensimmäisen kerran täydellisesti.

Olen kahdesti aiemmin yrittänyt mehupaastoa erään tutun ravintohipin yllytyksestä. Molemmilla kerroilla voimat tuntuivat koko ajan ehtyvän ja viimein minun oli pakko lopettaa kesken.

Tällä kertaa paasto oli kevyt ja luonnollinen. Ruumis ja mieli solahtivat vaivattomasti olotilaan, joka oli valpas ja uudistuva. Olet sitä mitä syöt, sanotaan. Minä olin viikon verran siis lähes pelkkää henkeä.

Paaston aikana toiminnot hidastuivat. Meditatiivinen läsnäolo päivittäisissä askareissa oli helppoa, mieli ei säntäillyt virikkeiden perään. Tästä olotilasta käsin minun oli helppo ymmärtää, miksi paasto on kaikissa kulttuureissa tunnettu ja arvostettu henkisen harjoituksen menetelmä.

Lääketieteen piirissä liikkuu kovin ristiriitaisia käsityksiä paastosta. Jotkut lääkärit sanovat, ettei paastosta ole terveelle ihmiselle mitään suurta haittaa mutta suolihuuhteluita ei pitäisi kenenkään koskaan tehdä.

Kokemusperäistä, systemaattista näyttöä paaston vaikutuksista on vuosikymmenien ajalta. Suomessa funktionaalisen lääketieteen edustaja Rauli Mäkelä on saanut paastolla, ruokavaliolla ja probiooteilla hoidettua jopa vaikeita reumatapauksia.

Mäkelän mukaan suoliston epätasapaino on syynä moniin kroonisiin sairauksiin. Kun paaston aikana suoliston bakteerifloora uudistuu, se luo edellytykset tervehtymiselle.

Jokaisessa ideologiassa on perimmäinen totuus, joko ääneen lausuttuna tai kätkettynä. Minusta nykyajan ravintokeskustelijat kiinnittävät liian vähän huomiota suolistoon, joka viime kädessä kertoo, ovatko ruokavalinnat olleet oikeita.

Suolisto julistaa manifestinsa joka päivä. Kuuletko sinä sen?

 

Zeigarnik ja unohtamisen taito

Onko sinulla jäänyt jokin asia kesken tai selvittämättä, ehkä vuosikausiksi? Kenties olet huomannut, että mielesi palaa siihen aina uudestaan. Mietit, olisiko pitänyt tehdä toisin. Mahdollisesti tulee jopa epämukava olo siitä, että näin tärkeä asia yhä vain roikkuu.

Minulla on paljonkin tällaista rojua mielen komerossa, jota en millään ole saanut siivottua. Siellä ne roinat vain pyörivät, ja minua kiusaa niiden olemassaolo.

Sattumalta huomasin eräässä psykologian alaan kuuluvassa kirjassa käsitteen Zeigarnik-efekti, joka vaikutti kiinnostavalta. Totesin itsekseni: tämähän selittää kaiken.

1920-luvulla professori Kurt Lewinillä oli tapana istuskella Berliinin psykologista instituuttia vastapäätä olevassa kahvilassa. Siellä hän huomasi, että tarjoilijoilla oli taipumus unohtaa tilaukset sitä mukaa kun he toimittivat ne asiakkaille. Keskeneräiset tilaukset he muistivat.

Lewinin oppilas, venäläinen Bluma Zeigarnik tarttui tähän havaintoon ja teki kuuluisat kokeensa. Zeigarnikin johtopäätös oli selvä: ihmiset muistavat paremmin kesken jääneet tehtävät kuin ne, jotka ovat tulleet valmiiksi.

Näinhän se on, tuumiskelin. Juuri näin.

Joskus kauan sitten oli eräs tyttö. Minulle oli suotu yksi päivä ja yksi ilta aikaa, vaikka en sitä silloin tiennyt. Asetelma muistutti Richard Linklaterin elokuvaa Before Sunrise. Olimme kuin elokuvan Jesse ja Celine, ilmassa kevättä, nuorta puhetta, hämmentynyttä läsnäoloa.

Aamu koitti, ja hetket olivat peruuttamattomasti ohi. Vuosien mittaan pohdin monesti, olisiko voinut käydä toisin.

Viime aikoina olen tavoittanut itselleni rauhaa ja väljyyttä. Mieli on saanut toimia omia aikojaan. Ja kuinka ollakaan, komerosta vieri esiin tämä filminpätkä. Taasko sitä täytyy kelata.

Soitin nuoruuteni Celinelle. Hän yllättyi mutta suostui tapaamiseen. Juttelimme, muistelimme, tarkastelimme nykyisyyttä. Lopulta Celine sanoi: ”Eiköhän jatketa tästä kumpikin eteenpäin.”

”Näin tehdään”, vastasin ja tunsin helpotusta.

Bluma Zeigarnikin koejärjestely herätti jo aikoinaan arvostelua, ja kun myöhemmin eri tutkijat koettivat toistaa koetta, tulokset olivat ristiriitaisia. Uudempi muistintutkimus on antanut päinvastaista näyttöä: eheät, keskeytymättömät tapahtumat tallentuvat paremmin.

Mutta minä en halua luopua Zeigarnik-efektistä, sen vapauttavasta vaikutuksesta. Ryhdyn penkomaan komeroa. Otan esiin keskeneräisiä asioita yksi kerrallaan. Katson mitä niille voi tehdä, jotta ne unohtaisin. Sen verran armelias tahdon olla itselleni.

 

Työn orjat jne.

Porvoon vanhankaupungin laidalla on arkisuudessaan viehättävä lounasravintola Hanna-Maria. Toimintaidealtaan se on unohtunut jonnekin vuosikymmenien taakse. Ruokalista ei taatusti ole trendikäs, vaan tarjolla on perunaa ja kastiketta, lohikeittoa ja kasvissyöjille munakasta. Ruokajuomina putoavat parhaiten kotikalja ja piimä.

Ravintolan annoksia tulevat syömään niin rakennusmiehet kuin kaupungin toimistovirkailijat, niin hoitovapaalla olevat äidit kuin eläkeläiset, yhtä hyvin suomea kuin ruotsia äidinkielenään puhuvat. Tähän asiakaskuntaan koettaa sulautua myös vapaa kulttuurityöläinen, jonka olotilassa työnteon ja toimeentulon välinen yhteys on aikoja sitten katkennut.

Täällä minulla on tapana syödä kerran viikossa ja tehdä yhteiskunnallista analyysia. Näkökulmani on sopivasti alhaalta päin, ja edessäni on kattava kirjo suomalaista yhteiskuntaa. Ravintolan asiakkaista puuttuvat ainoastaan kaikkein varakkaimmat, kaikkein köyhimmät ja maahanmuuttajat. Edustettuna on siis koko laaja keskiluokka.

Mutta armas, kallis maa ei ole ennallaan. Meneillään on syvältä kouraiseva muutos. Jo 700 000 ihmistä, kolmannes työvoimasta, työskentelee ns. epätyypillisissä työsuhteissa, pätkä- tai vuokratyössä. Niiden rinnalle on orjatyön muotona tullut pakkoyrittäjyys. Miksi metsuri tai kotisairaanhoitaja haluaisi siirtyä säännöllisen palkkatulon nauttijasta yksityisyrittäjäksi? Koska hänelle vihjataan, että vaihtoehtona on työttömyys.

Media-alalla iso käsi on pyyhkäissyt erityisen kovin ottein. Toimittajia ja graafikoita on irtisanottu joukoittain hyvää taloudellista tulosta tehneistä firmoista. Isot toimijat, kuten Sanoma Magazines Finland, koettavat kiristää ruuvia entisestään esimerkiksi sanelemalla avustajille kohtuuttomia ehtoja.

Freenlancerit eivät voi ryhtyä työtaisteluun. Mediahuora-romaanin julkaissut Venla Hiidensalo sanoo, että freet ovat samassa tilanteessa kuin torpparit ennen työelämän lainsäädännön kehittymistä.

Suuresta 1990-luvun lamasta lähtien työnantajapuoli on toiminut tavattoman taitavasti hajottamalla työntekijöiden rivit. ’Yrittäjyyteen’ kannustaminen on looginen päätös tässä kehityskulussa. Köyhyys on pienempi häpeä, jos olet oman elämäsi yrittäjä.

Ammattiyhdistysliike on keinoton, poliittiset puolueet ovat liudentuneet yhdennäköisiksi. Laaja, hyvin toimeentuleva keskiluokka on saanut kokoomuslaisen työväenpresidentin eikä pane pahakseen, vaikka sitä sanoilla näin sumutetaan. Ja oliko se mies sosialisti joka sanoi, että ihmisonnen riittävä mitta on 10 000 euron tulot ja miljoonan omaisuus?

Vanha työväenliike onnistui saamaan aikaan suuren yhteiskunnallisen muutoksen. Mutta nyt sen perintö on käytetty loppuun, saavutukset on tehty tyhjiksi. Tarvetta olisi isolle kumoukselle. Mistä saadaan sellainen yhteiskunnallinen voima, joka haluaa aloittaa suuren työelämän uudistuksen?

Freelanceria ei voi nimittää yrittäjäksi, sillä hänellä on vapaan palkkasoturin sielu. Kun istun Hanna-Mariassa syömässä lounasta, totean, että tämän lähemmäksi keskiluokkaa en pääse. Freelancerina en voi myydä sieluani ja asettua työn ikeeseen vaan valitsen itse, kenelle kaupittelen palveluksiani.

 

Carlos Santana on kalju

Internet muodostaa oudon rinnakkaistodellisuuden. Jotkut yrittävät jopa hallita sitä. Kun parina viime vuonna olen koettanut ottaa sosiaalista mediaa haltuun, olen huomannut, ettei koskaan tiedä, kuka tulee käymään.

Tämä blogipäivitys on testi. Haluan katsoa, kuinka kauan kestää, kunnes joku ottaa minuun yhteyttä. Ja kuka se mahtaa olla?

En muista, miten ensimmäistä kertaa viitisen vuotta sitten päädyin erääseen tiettyyn YouTube-videoon. Esiintyessään Floridassa Carlos Santana kompastuu lavalla, niin että päähine putoaa. Videolta on selvästi nähtävissä, että hän on kalju ja että hän on tavattoman hämillään tämän seikan paljastuessa yleisölle.

Santana esiintyy julkisuudessa aina hattu tai myssy päässä. Sivuilla näkyvät kauniisti aaltoilevat, öljytyt kiharat, mutta selityksiä vaille jää, miksi miehellä on päähine sisälläkin.

Santanan kaljuus vaikuttaa olevan verkon varjelluimpia salaisuuksia.

Internetissä on kymmeniä miljoonia sivuja Carlos Santanasta mutta vain muutama sivu, jotka mainitsevat hänen kaljuutensa. Ja lähes poikkeuksetta nämä sivut viittaavat tuohon ainoaan videoon. Uudempia primäärilähteitä Santanan kaljuudesta ei ole olemassa.

Kukaan ei ole astunut esiin kertomaan siitä. Kukaan ei ole halunnut paljastaa, mitä kaikkea Santana joutuu päivittäin tekemään pitääkseen salaisuuden pienessä piirissä. Ja huolellisesti rakennettuun imagoon ei oikein sovi se, että sisuskumi paistaa näkyvillä.

Esimerkiksi Phil Collinsin kaljuutta käsitellään netissä varsin laveasti. Hän esiintyy sivuilla Top 10 Bald Musicians ja Balding Celebrities. Mutta Carlos-poika loistaa näiltä listoilta poissaolollaan.

Epäilen, että kaljuus on Santanalle poikkeuksellisen kipeä asia. Luultavasti hän tai joku muu hänen lähipiiristään on laittanut pr-ihmiset asialle huolehtimaan siitä, ettei tieto pääse leviämään. Ehkä he perkaavat internetiä ja koettavat saada niitä sivuja pois, joille tieto on jo luiskahtanut.

Laitanpa joutessani cd:n soimaan ja kuuntelen kappaleen Guajira ajalta, jolloin tukkaa oli riittävästi. Jään odottamaan mielenkiinnolla, kuka soittaa seuraavaksi.

 

Tumputtajako presidentiksi?

Olen hidas reagoimaan. Minulla on sellainen henkinen rakenne, että prosessointi ottaa aikansa. Mutta ylihuomiseen saakkahan tämä on yhä ajankohtainen kysymys: kenet sinä haluat presidentiksi. Ja: onko sinun ehdokkaasi koskaan masturboinut?

Kun Mikko Kuustonen laukaisi, että armeijassa oppii ainoastaan syömään munkkia ja tumputtamaan peiton heilumatta, minusta tuntui, että hän osui naulan kantaan. Mutta niin ei olisi saanut sanoa. Rankkaa palautetta on sadellut.

Olen luullakseni käynyt armeijan samoihin aikoihin kuin Kuustonen, ja meidän sukupolvemme kokemus armeijasta on pitkälti samanlainen. En ole tavannut ketään ikäistäni miestä, joka olisi sanonut, että intin käymisessä olisi ollut jotain järkeä.

Sellaista toki olen kuullut, että armeijassa voi saada hyvän johtajakoulutuksen, josta on hyötyä vastuullisissa yhteiskunnallisissa ja liike-elämän tehtävissä. Hah! Saako tälle nauraa.

Olin lyhyellä viikonloppulomalla intistä kun kävin katsomassa Milos Formanin elokuvatulkinnan Hair-musikaalista. Liian vähän nukkuneen ja muutenkin piinatun varusmiehen hermostolle se oli raju kokemus ja meni suoraan syvälle. Kun elokuvan loppukohtauksessa newyorkilainen hippi George Berger joutuu Vietnamin sotaan, eläydyin tähän roolihenkilöön niin intensiivisesti, että kuvittelin olevani hän.

Mikko Kuustosen tokaisu on puheaktina moniselitteinen. Jos et ymmärrä ironiaa tai sarkasmia, et pysty käsittämään, mitä hän tarkoitti.

Minä voin selittää.

Mikko teki sanallisesti peace-merkin. Pekka Haavisto on tehnyt samoin käymällä siviilipalveluksen.

Yhteiskunnan ilmapiiri on muuttunut. Nykyään tulee helposti sellainen tunne, että veteraanit ja maanpuolustushenkiset ihmiset ovat jotenkin pyhitettyjä. Kyllä menneiden sukupolvien virheitä ja nykyisiä ahdaskatseisia mielipiteitä pitää pystyä tarkastelemaan kriittisesti.

Tämä kysymys on poliittinen: kummalle annat enemmän painoa, maanpuolustus- vai rauhantyölle. Minä otan käden taskusta ja nostan kaksi sormea ylös.