Kategoria: elämä

Kolme viisasta miestä

Vihaan omakotitalojen pihoissa lokakuusta maaliskuuhun välkkyviä joululamppuja. Inhoan joulukrääsää, tavaratalojen joulumuzakkia, liian paksuiksi valettuja lahjakynttilöitä, kultahilettä, kimmellystä, piparintuoksua sekä luterilaisen kirkon joutavaa ja onttoa joulusanomaa. Kehotan välttämään perinteisiä epäterveellisiä jouluruokia. Kiellän ottamasta joulukännejä ja aiheuttamasta Suomen lapsille enää enempää traumoja.

Olen katsonut kolmesti Mika Kaurismäen elokuvan Kolme viisasta miestä. Suosittelen sitä kaikille adventtiajan hilpeäksi ja vakavaksi pysähdykseksi.

Jos rakastat joulua, saat kitsch-kokemukseesi syvyyttä. Jos inhoat joulua, elokuva puhdistaa tunteesi. Jos olet joulun suhteen välinpitämätön, elokuva antaa kaikille joulun aihelmille uuden eletyn merkityksen.

Joulu on ollut minulle henkilökohtainen ongelma, joka joinakin vuosina kasvoi ylitsepääsemättömäksi. Se on tyhjänpäiväiseksi muuttuneen luterilaisen tapakulttuurin kasauma, johon liittyy muka välttämättömiä rituaaleja, kuten joulurauhan julistaminen, lahjojen antaminen ja omaisten haudoilla käynti.

Lisäksi monilla perheillä ja yksilöillä on omia rituaaleja, ”joita ilman joulu ei tunnu joululta”, kuten näinä viikkoina voi toistuvasti kuulla. Joillekin rituaalien taakka kasvaa kohtuuttomaksi.

Joulu on kollektiivinen pakkomielle. Minä olen ollut osa tuota pakkomiellettä. Olen kiertänyt tavaratalot hiki selkää pitkin valuen. Olen hakenut Stockmannin herkkuosastolta ne sillit, salaatit ja salamit, jotka ihan välttämättä kuuluvat joulupöytään. Olen ajanut auton Alkon viereen ja valinnut oluet, viinit, snapsit, punssit ynnä muut olennaiset ilojuomat.

Olen juossut ja järjestänyt, jotta joulu tuntuisi joululta, ja ollut kanssaihmisilleni sietämätön. Jo useiden vuosien ajan olen ponnistellut rikkoakseni joulun kaavan – ja olen onnistunut siinä vaihtelevasti.

Kolme viisasta miestä -elokuvan emotionaalinen lataus meni minulle suoraan sieluun. Timo Torikan, Pertti Sveholmin ja Kari Heiskasen esittämien henkilöhahmojen sisäinen ristiriitaisuus vastasi täsmälleen sitä, mitä olen tuntenut jouluna. Onko pakko toteuttaa jotakin kaavaa, kun osallisuus ihmisiin tuntuisi vaativan yhteyden löytämistä omaan sisimpään ytimeen?

Nähtyäni elokuvan totesin itsekseni: kyllä minulle on vielä joulu olemassa. Se vain on täysin erilainen kuin muiden viettämä joulu. Se on hyvin hiljainen, hämärä ja kuunteleva. Sitä ei ehkä pitäisi nimittää jouluksi ollenkaan. Se on pieni näytelmä: syntymän ja kuoleman mysteeri. Se ei kaipaa koristeita.

 

Universumin palapeli

Päivä on ympyrä, vuosi on kehä. Niiden keskipisteessä olet sinä itse.

C.G. Jungin synkronisiteetin käsite on laajalle levinnyt ja muuttunut osaksi arkiajatteluamme, vaikka toisaalta tieteellisen maailmankuvan pohjalta se saatetaan kiistää. ”En usko synkronisiteettiin”, joku sanoo.

Tällaista puhetapaa minä kauheasti kummastelen. Miksi pitää empiirisen maailman ilmiöistä tehdä uskonkysymyksiä? Eikö riittäisi todeta: ”Minulla ei ole kokemusta synkronisiteetista.”

Joskus merkitsevältä tuntuvan yhteensattuman kohdalla lienee kysymys tiedostamattomasta viestinnästä tai tiedostamattomista havainnoista. Mutta ihmiselle olisi kai hyödyllistä pysytellä uteliaana ja tarkastella, voiko synkronisiteettia olla olemassa.

Aloitin tämän blogin pitämisen eräänlaisena vapautumisen projektina. En kertonut kenellekään suunnitelmaani, joka oli seuraavanlainen: pidän vuoden päivät blogia ja sen jälkeen jättäydyn pois oravanpyörästä ts. vapaaksi kirjailijaksi.

Mielessäni pyöri John Lennonin laulu Watching the Wheels, jonka keskeinen idea on inhimillisestä hyörinästä syrjään jättäytyminen. Pohdin ankarasti, miltä kohtaa laulua saisin blogille temaattisen otsikon, kunnes oivalsin: I’m doing fine watching shadows on the wall. Tämän vuoksi merkitsin ”varjoja seinällä”. Olin kovasti mielissäni fraasin kaksikärkisestä referenssistä, vaikka mietin, mahtoiko Lennon tuntea Platonin luolavertausta.

Synkronisiteetti alkoi toimia hämmästyttävällä teholla ja nopeudella. Alle kaksi kuukautta blogin aloittamisen jälkeen sain potkut työpaikastani ja totta totisesti päädyin ulos karusellista.

Näihin aikoihin tapasin muuatta kirjailijaystävääni ja pohdiskelin hänen kanssaan:

”Voiko olla mahdollista, että kun päästät ajatuksen universumiin, se alkaa vaikuttaa ympärilleen ja vaikutukset palaavat takaisin sinun luoksesi”, sanoin.

”Niin”, kirjailijaystävä vastasi, ”ja joskus peräti tuntuu siltä, että universumissa on joku, joka asettaa palapelin palat paikoilleen.”

Näin hänen silmissään hymynpilkkeen ja iloitsin siitä, että asioita voi ymmärtää näin pitkälti samalla tavalla. Tosi ystävää katsoessa näkee ikään kuin itsensä kuvastimessa, sanoo Cicerokin.

Vapautumisen projektini etenee kohti toteutumistaan. Vuosi täyttyy pian, ja sen perässä seuraa lopullinen vapahdus. Jos sinulla on joskus sellainen tunne, että aika ei tahdo riittää, voin antaa kokemukseni pohjalta pienen neuvon.

Istu kehän keskelle. Katso kuinka aika syntyy. Tee aikaa.

 

Puheentunnistus ja kirjoittaminen

Olen perusluonteeltani skeptinen ja varautunut, lähden hitaasti mukaan uusiin asioihin. Mutta sitten kun menen, menen täysillä.

Teknologia innostaa minua valtavasti. Kun kosketusnäytöllä varustetut puhelimet tulivat nelisen vuotta sitten, en voinut ymmärtää, mitä hyötyä niistä olisi minulle. Puoli vuotta sitten hankin älypuhelimen ja olen yhä uudestaan ihastunut sen tarjoamista mahdollisuuksista, jotka vaikuttavat loputtomilta.

Puheentunnistus on minulle mobiilin työskentelyn uusi vallankumous. Uskon, että se muuttaa työskentelytapani syvällisesti.

Nuance Communications julkaisi keskiviikkona (23.11.2011) suomen kielen tuen puheentunnistukseen perustuville ohjelmilleen Dragon Dictation ja Dragon Search. Näistä jälkimmäinen on hakuohjelma, joka toimii näppärästi esimerkiksi nettiselaimen hauissa.

Puheentunnistus kirjoittamisen apuneuvona on monimutkaisempaa ja asettaa haasteita sekä kirjoittajalle että ohjelmalle. Dragon Dictation tekee aluksi paljon virheitä, jopa huvittavalla tavalla, mutta kun käytän sitä enemmän, ohjelma alkaa tunnistaa puheeni paremmin ja lopputulos kohentuu.

Olen kirjoittanut tämän artikkelin osittain Dragon Dictation -ohjelmalla. Lähdin aamulla koiran kanssa metsään. Samanaikaisesti kun koira säntäili edestakaisin, kävelin rauhallisesti ulkoilutietä ja sanelin tekstiä. Kopioin kirjoituksen puhelimessa parilla näpäytyksellä Pages-ohjelmaan, ja kun tulin kotiin, teksti oli iCloudin kautta käytettävissä läppärilläni.

Tulokset ovat jo nyt hämmästyttäviä, tämä on kuin agenttielokuvasta.

On selvää, että jotkut kirjoittajat ovat taipumuksiltaan auditiivisia. Heille on siis luontevaa kirjoittaa sanelemalla. Minä kuulostelen mielelläni kirjoituksen rytmiä ja sävyjä, mutta perimmäinen suhteeni tekstiin on visuaalinen ja ehkäpä haptinen. Minun pitäisi pystyä muodostamaan teksti mielessäni valmiimmaksi ja näkemään lauseet mielikuvina.

Sanelukirjoittamisessa mielentila muotoutuu aivan erilaiseksi kuin kirjoituspöydän ääressä. Ainakin tässä alkuvaiheessa olen hyvin syventyneessä ja sisäistyneessä tilassa. Toisaalta älypuhelin ja puheentunnistus poistaa sidonnaisuutta tietynlaisiin työolosuhteisiin, esimerkiksi toimistoon tai kirjoituspöytään.

Kun henkilökohtaiset tietokoneet tulivat 1980-luvulla, huomattiin, että kirjat muuttuivat paksummiksi – ja jotkut sanovat huonommiksi. Kun puheentunnistus tulee laajempaan käyttöön, kirjallisuus ja kirjoittaminen muuttuvat jälleen.

Joillekin kirjoittajille tällaisilla välineillä ei ole mitään merkitystä. Minulle tämä laajentaa mielen avaruutta ja tarjoaa uusia kirjoittamisen tiloja.

 

Kenelle valta annetaan

Monet pitävät 1971 järjestettyä Stanfordin vankilakoetta psykologisen tutkimuksen kuriositeettina, joka kiinnostavasti raottaa näkyviin ihmissielun pimeää ydintä. Myöhemmin sitä on kritisoitu epäeettisyydestä ja epätieteellisyydestä.

Tuollaista koetta ei totisesti pitäisi koskaan järjestää. Hätkähdin tajutessani, miten se paljastaa ihmisen ryhmäkäyttäytymisestä enemmän kuin alun perin oli tarkoitus.

Kuten tunnettua, yhdysvaltalainen psykologi Philip G. Zimbardo valitsi kokeeseensa, eräänlaiseen roolipeliin, 24 collegeopiskelijaa, jakoi heidät kahteen ryhmään, vangeiksi ja vartijoiksi, ja seurasi mitä tapahtuisi.

’Vartijat’ ryhtyivät käyttämään tarpeettoman julmia voimakeinoja ’vankeja’ kohtaan. Neljän päivän kuluttua ’vangit’ alkoivat romahdella psyykkisen stressin vuoksi. Kuuden päivän kuluttua koe oli keskeytettävä, vaikka sen oli määrä kestää kaksi viikkoa.

Väkivallan psykologian tutkija Donald G. Dutton kertoo, että hän selosti koejärjestelyn oikeille vangeille ja kysyi, mitä he tuumivat siitä. Vangit sanoivat, että se kuvasi vankilaelämää hyvin ja realistisesti – paitsi yhdessä suhteessa: kokeen ’vangit’ eivät organisoituneet, heidän kesken ei kehittynyt lojaalisuutta, joka oikeassa vankilassa on eloonjäämisen perusehto.

Minulle Stanfordin koe on yhteiskunnan pienoismalli, joka pelkistää ihmisen käyttäytymisen sosiaalisissa rakenteissa. Yksille annetaan valtaa, toisilta otetaan pois ihmisarvokin. Sama tapahtuu kaikkialla: yksilöt samastuvat rooliinsa ja alkavat toimia sen mukaan, mitä he olettavat rooliin kuuluvan.

Tavallinen kansalainen ihmettelee, miksi EU-päättäjät toimivat niin järjettömällä tavalla, miten suuryritysten johtajat pystyvät satojen työntekijöiden elämän raunioittaviin yt-neuvotteluihin täysin tunteettomasti ja miksi pankkiirit jatkavat samaa peliä, joka on kriisiin johtanut. Vuonna 2009 USA:n presidentiksi astui Barack Obama, jonka uskottiin uudistavan kaiken. Mutta mies samastui yhdessä yössä instituutioon. Hänestä tuli vähintään yhtä paha sotapresidentti ja terroristien tappaja kuin edeltäjänsä.

Valta on rakenteissa. EU-päättäjät, johtajat, pankkiirit ja jopa Yhdysvaltain presidentti toimivat kuin Stanfordin vankilakokeen vartijat. He tekevät juuri niin kuin kuvittelevat heidän asemansa edellyttävän. Lähes mahdottomalta näyttää, että he voisivat valita inhimillisen näkökulman ja löytää jonkin uuden toimintatavan, joka toisi ongelmiin eettisen ratkaisun.

Entäpä me, vankilakokeen vapaaehtoiset? Entäpä me, 99 prosenttia kansalaisista yhden prosentin taloudellisen eliitin käskettävinä? Miten meidän pitäisi toimia?

Tehdään niin kuin vangit neuvovat: järjestäydytään, valitaan keskinäinen lojaalisuus. Wall Street -liike hakee uutta tapaa organisoitua ja toivottavasti löytää sen. Tämän ajan suurin haaste on siinä, että taloudellinen järjestelmä on kaapannut poliittiselta järjestelmältä vallan.

 

Työn filosofia

Veijo Meri kirjoitti taannoin esseessään, että kaikki työnteko on perimmältään siirtämistä. Olen vaalinut tätä ajatusta ja todennut monta kertaa, miten hyvin se osuu kohdalleen ja ilmentää ihmisen toimintaa: polttopuiden hankkiminen, marjastaminen, sadonkorjuu, kaupankäynti kaikkineen, turismi jne.

Mutta nyt olen huomannut, ettei se pädekään kaikkeen työhön.

Olen pitkään etsinyt tietynlaisia nahkasaappaita. Kun teollisesti valmistettuna sellaisten hankkiminen alkoi näyttää toivottomalta, rupesin hakemaan suutareita. Lopulta Laitilasta tavoitin suutari Harri Mikkosen, joka pystyi ja suostui tekemään sellaiset saappaat kuin halusin.

Kun tätä kirjoittaessani tarkastelen valmiita saappaita, en voi mitenkään sanoa, että Mikkosen työ olisi ollut jotenkin olennaisesti siirtämistä. Kyllä se on vaatinut valtavasti taitoa, kokemusta, kätevyyttä ja tekemisen perinnettä.

Niinpä olen päätynyt ajatukseen, että on kahdenlaista työtä: määrätyötä ja taitotyötä.

Sadassa vuodessa työn tuottavuus on lisääntynyt 20-kertaiseksi. Usein minusta tuntuu, etten osaa olla tästä yhtään iloinen. Minua ei miellytä mikään huonolaatuinen tuotanto, vaikka saisin sitä halvalla ja muutkin sitä kilvan ostaisivat.

Asun sata vuotta sitten rakennetussa hirsirunkoisessa puutalossa. Käytän saappaita, jotka on valmistettu iät ja ajat tunnetuilla ja koetelluilla menetelmillä. Maksan mielelläni luomuruoasta sen, mitä siitä pyydetään.

Kun on kysymys määrätyöstä, tuottavuuden kasvu lisää keskimääräistä onnellisuutta, olkoonkin että hyöty päätyy suurimmalta osalta tuotantovälineiden omistajan taskuun. Mutta taitotyön osalta on järjetöntä pyrkiä suurempaan tuottavuuteen.

Kenelle on etua siitä, että hierojan, opettajan tai sairaanhoitajan työn tuottavuus lisääntyy? Se ainakin on varmaa, että asiakas, oppilas ja potilas kärsivät, jos pyritään tuottavuuden tehostamiseen.

Jotkin työsuoritukset ilmeisesti sijoittuvat määrätyön ja taitotyön välimaille, tai ainakin niiden tekijöillä voi olla erilaisia käsityksiä asiasta. Jos suutari hankkii uusia tehokkaita koneita, hän saattaa parantaa ansioitaan. Jos kirjailija jaksaa istua työpöytänsä ääressä riittävän pitkään ja naputella vaikkapa kymmenen sivua päivässä, hän voi kirjoittaa jopa useamman kirjan vuodessa.

Suutarin ja kirjailijan työssä kuitenkin taidollinen ja laadullinen puoli on tärkeämpi – jopa niin, että ellei sitä ole, määrällä ei ole mitään merkitystä. Kuusi paria huonosti tehtyjä saappaita eivät käy kaupaksi, mutta yksi pari ensiluokkaista työtä saa tämän maailman paremmaksi paikaksi.