Työpäivän alkaessa mieleni jakautuu. Käsitän olevani suomalaisen kirjallisuuden palveluksessa mutta teen töitä media-alalla. Näiden puolien yhdistäminen ei aina onnistu vaivattomasti.
Median kivulias rakennemuutos on kestänyt jo useita vuosia, ja syvällisiä muutoksia on varmuudella vielä edessä. Sanoman toimitusjohtaja Harri-Pekka Kaukonen on ilmoittanut, että yhtiö tulee syksyllä muuttamaan rakennettaan radikaalisti. Helsingin Sanomien päätoimittajan erottaminen ja kolmen päällikön irtisanoutuminen ovat olleet esinäytöksiä isoon draamaan.
Epävarmuus on viimein levittäytynyt alalla joka sopukkaan. Oireellisesti Heikki Aittokoski kirjoittaa blogissaan, että kunnon ammattilaisella pitää olla vähintään suunnitelmat A, B ja C. Hän kuitenkin haluaisi mieluiten pitää kiinni suunnitelmasta A, olla edelleen ulkomaantoimittaja päivälehdessä.
Minäkin olen parin vuoden aikana pyöritellyt suunnitelmia A, B, C, D jne. Voisin ryhtyä pitämään joogasalia tai teehuonetta, voisin lähteä pyytämään ”Kitkan viisaita” muikkuja. Entä jos alkaisin yksityisetsiväksi tai taksikuskiksi. Mahdollisuuksia on monia.
Veikko Huovisen B-suunnitelma oli kämppäukon virka jollain pienellä savotalla. Puiden pilkkomista, veden kantamista, kämpän ja saunan lämmittämistä. Ei kuulosta hassummalta.
Luulen kuitenkin, että pysyttelen omalla alallani, siellä missä ovat osaamiseni, kokemukseni ja kontaktini. Tuntuisi tappiolta perustaa teehuone siksi, että kaikki muut työmahdollisuuteni ovat valuneet hukkaan. Mutta arvokkaasti vanheneva, edelleen hiljakseen julkaiseva kirjailija pikkukaupungin teepuodin tiskin takana on sympaattinen mielikuva.
Kun joku alkaa suunnitella alanvaihtoa, käsillä ovat vakavat kysymykset, varsinkin jos hän on pitänyt työtään mielekkäänä. Pintaan nousevat epäonnistumisen tunnelmat. Jos työnantaja ei pysty arvioimaan työntekijän panosta muulla tavoin kuin taloudellisilla mittareilla, hän on menettänyt otteensa ja ymmärryksensä työn sisältöön.
Media-alalla vaikuttaa ilmeiseltä mutta ehkä tämä pätee suomalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin: työelämä on kriisissä, koska työn tekemiseltä on viety merkitys. Yhtiöiden ”tervehdyttämisen” tai talouspolitiikan kautta asiaa ei voi auttaa, koska työntekijän itsensä pitää saada työstään mielekkyyden kokemus.
Suurikaan ongelma ei ole yrittäjäksi ryhtyminen. Freelancer, osuuskunta, toimiminimi, osakeyhtiö – näissä valinnoissa on kysymys vain käytännön järjestelyistä. Erityisen haasteen tälle ajalle luo se, että perinteiset liiketoimintamallit ovat vaikeuksissa. Jos perustat yrityksen, sinun pitää itse rakentaa malli, mistä raha tulee ja minne se menee ja mistä välistä saat otettua oman siivusi.
Ei ole epäilystä siitä, että uudet rakenteet kehittyvät vähitellen ja että luovat, ahkerat ihmiset löytävät paikkansa, josta he tavoittavat menestyksensä. Mutta kaikilla ei ole sellaiseen edellytyksiä. Heille riittäisi mahdollisuus saada tehdä merkityksellistä työtä.