Ajanvietekirjallisuus

Ajatteleeko joku vielä nykyään, että pitää olla tabuja? En usko. Olen työskennellyt pitkään kirjallisuuden parissa ja ihmettelen, miksi kiehtovalla ja maailman muutokseen tiiviisti osallistuvalla kirja-alalla on yhä kiellettyjä puheenaiheita.

Eräs tabu tiivistyy sanaan ajanvietekirjallisuus. Olen tietoinen, että sana on hieman vanhahtava sävyltään. Mutta kun viihdekirjallisuus-sana on tabuluonteensa lisäksi tavattoman kulunut ja kuormitettu, ehdotan, että ruvettaisiin uudestaan käyttämään sanaa ajanvietekirjallisuus.

Puhuttaisiin täysin avoimesti. Nimitettäisiin ajanvietekirjallisuudeksi kaikkea sellaista, joka sitä on.

Olen saanut koulutukseni ja harjaantumiseni kirjallisuuteen siten, että ajattelen kirjallisuutta yhtenä taidemuotona. Olen opiskellut estetiikkaa ja kirjalliset työni olen tehnyt ensisijaisesti Antti Hyryn sanoin kirjallisuuden ”taiteellisessa systeemissä”.

Peruskiinnostukseni kirjallisuutta kohtaan on vakavaa, toki myös leikillistä. Ajattelen niin, että kirjallisuus tarjoaa taiteellisia elämyksiä ja parempaa ymmärrystä maailmasta ja ihmisenä olemisesta. Tätä voi toki tarjota myös ajanvietekirjallisuus – mutta yleensä vain sen paras osa. Kirjallinen makuni on sillä tavoin rajoittunutta, etten ole kovin paljon kiinnostunut ajanvietekirjallisuudesta.

Samalla kun kirja-ala Suomessa on ajautunut ennennäkemättömiin taloudellisiin vaikeuksiin, ajanvietekirjallisuus käsittää yhä suuremman osan julkaistavista kirjoista. Perinteisesti alalla on puhuttu genrekirjallisuudesta ja tarkoitettu tällä esimerkiksi dekkareita, sotakirjoja ja historiallista naistenviihdettä ym. Lisäksi erityisryhmille kohdistettu fiktiivinen kirjallisuus, kuten fantasia tai scifi, on luontevaa käsittää genrekirjallisuudeksi. Niihin liittyy usein fanikulttuuri ja lukijat saattavat lukea pelkästään tiettyä genreä.

Kirjojen markkinoinnille on tyypillistä, että kehitetään uusia genrenimityksiä: nordic noir, chick lit, young adults. Näin tehdään ikään kuin olisi tapahtumassa kiinnostavia virtauksia kirjallisuudessa, mutta kysymys on yksinkertaisesti markkinoinnin kohdentamisesta ja markkinoinnin keinoin ilmiöiden tekemisestä.

Näyttää siltä, että kaikki uudet genret ovat ajanvietekirjallisuutta. Samalla taidekirjallisuuden ala supistuu. Viime vuosina tämä on tapahtunut hälyttävästi.

Kirjallisuus kehittyy sykleissä. Nyky-yhteiskunnan epä-älyllisessä ilmapiirissä sivistyksellisesti haastava ja taiteellisesti merkittävä kirjallisuus ei ole kovinkaan suosittua. Ehkä suuntaus kääntyy joskus, ehkä voisimme tehdä sille jotain.

Ensimmäinen askel taidekirjallisuuden arvon palauttamisessa on se, että alamme kutsua kirjallista viihdettä ajanvietekirjallisuudeksi. Vai onko se liian ruma sana lausuttavaksi?

 

Kaunokirjallisuus on ruma sana

On ehdotettu kaunokirjallisuus-nimityksestä luopumista. Kannatan ehdotusta lämpimästi. Tilalle otettakoon termi kirjallisuus. Sillä pärjäämme hyvin.

Kaunokirjallisuus-sana on hassu jäänne, jota käyttävät aktiivisesti enää media, kustantamot ja kirjakaupat. Kaikki muut pärjäävät ilman sitä. Saattaa olla, että kadunmies ei edes ymmärrä, mitä sanalla tarkoitetaan. ”Kauno… mitä ******?”

Sana on peräisin Europaeuksen ja Vareliuksen ruotsi-suomi-sanakirjasta ja luiskahtanut mukaan tietenkin ranskasta, belles lettres. Kun termi ei ole kunnolla kotiutunut useimpiin eurooppalaisiin kieliin, suomeen se on jäänyt historian oikusta. Ja kuten historiallisesti kerrostuneille käsitteille usein käy, sen rajat ja tarkoitteet ovat muovautuneet epäselviksi.

Jotkut näyttävät suosivan proosa-käsitettä ja tarkoittavat sillä taiteellisesti merkittävää kertomakirjallisuutta, mikä on sanan räikeää väärinkäyttöä. Proosa tarkoittaa suorasanaista esitystä, romaania, esseetä, historiankirjoitusta, pääkirjoitusta, pakinaa, kolumnia jne. Teos nimeltä Mazda 323:n korjausopas on myös proosaa ja saattaa olla lajissaan hyvinkin ansiokas.

Kaunokirjallisuus-termiä käyttävät koettavat olla ajattelematta yhdyssanan alkuosaa. Laadukas kirjallisuus on kaunista tai rujoa, mutta jos teksti on sievistelevää, se ei ehkä olekaan enää kirjallisuutta. Tässä mielessä arvostukset ovat historian kuluessa muuttuneet.

Kaunokirjallisuudella tarkoitetaan usein fiktiota. Ihmettelen vain, miksei sitten käytetä tuota sanaa. Englannin kielessä fiction merkitsee kertomakirjallisuutta, ja esimerkiksi runous ei kuulu sen alaan. Meikäläisittäin usein ajatellaan, että runot ovat fiktiivistä kirjallisuutta, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Runous on tihentynyttä kirjoitusta todellisuudesta ja kurkottaa kohti olevaisen ydintä.

Kaunokirjallisuus on perusluonteeltaan arvottava ja arvostusta antava termi. Mutta nykyään dekkarit ja muu ajanvietekirjallisuus luetaan myös kaunokirjallisuuteen, joten käytäntö on rapauttanut käsitettä pahasti.

Kaunokirjallisuudesta puhutaan myös erotuksena tietokirjallisuudesta. Oikeastaan kuitenkin kaikesta kestävästä kirjoituksesta tulee lopulta kirjallisuutta, joten tämän vastakkainasettelun tarpeellisuus jää kyseenalaiseksi. Jumppaohjelma, keittokirja ja neuleopas eivät useimmiten ole kirjallisuutta – ja tulevaisuudessa yhä harvemmin edes kirjoja.

Siispä kirjallisuus-käsite tarkoittaa arvokasta ja säilytettävää, tutkimisen ja vaalimisen arvoista. Ne määräkriteerit täyttävät painotuotteet, jotka eivät ole kirjallisuutta, ovat vain kirjoja.

Entä mitä seurauksia mainitun ehdotuksen toteuttamisella olisi?

Kustantamoissa olisi pelkästään kirjallinen osasto, joka vastaisi laadukkaiden teosten tuotannosta ja toimittamisesta. Vähempiarvoisia teoksia ei ehkä tarvitsisi ollenkaan julkaista.

Kirjakaupoissa olisi ulko-oven lähettyvillä lavakirjat, bulkkitavara, ja kirjallisuus takaseinän hyllyillä. Niin, tämähän on jo itse asiassa käytäntö.

Vain medialle koituisi vähän enemmän hankaluutta, kun pitäisi keksiä uusia leimasimia kaunokirjallisuus-sanan tilalle. Mutta ehkä riittäisi, että ryhdyttäisiin puhumaan romaaneista, novelleista, runoista, esseistä.

Ja kirjallisuudesta. Ennen kaikkea kirjallisuudesta.