Kuinka lakkasin pelkäämästä mustaa joulua

Jouluaatto. Huomenpimeys vaihtui aamupäivän hämäräksi ilman, että sitä oikeastaan huomasi. Kolmas perheeni oli pakannut ja matkustanut pyhiksi pohjoiseen. Olin sanonut, etten halunnut lähteä, eikä asia vaatinut sen enempää keskustelua.

Aamiaisen jälkeen loikoilin sohvalla ja join teetä. Kun sumuinen olo päässäni ei hälventynyt, kiskaisin vielä tiukan espresson. Aistin, miten toiminnot ruumiissani vähitellen käynnistyivät.

Pikkukaupunkimme jokisuiston suulla on saari, joka aikojen saatossa on hyödyttänyt kaupunkilaisia laidunmaana ja tiilenpolton ja telakkatoiminnan kautta. Minua nykyajan asukkia se avitti tarjoamalla metsän ja meren aivan käden ulottuville. Pukeuduin, vedin saappaat jalkaan ja lähdin kävelylle. Kuljin ensiksi jokirantaan, seurasin joentöyrästä noudattelevaa puistokäytävää, sivuutin veneiden talvisäilytyskentän ja käännyin saareen vievälle pengerretylle tielle.

Saaren alkupäässä oli uusi yrittäjä, joka tarjosi pienimuotoista majoituspalvelua. Pyöreän valotaulun logossa luki Pigisland. Mietin tovin, mikä helvetin ”pigis-land” kunnes ymmärsin: Pig Island. Sikojensaari, Sikojenlahti, sikamessias, omassa rasvassaan voideltu pelastaja.

Käännyin tieltä polulle. Kiipesin lintutorniin, tiirailin sieltä kaupungin suuntaan ja suiston luonnonsuojelualuetta. Talviruskean ruovikon reunassa havaitsin pari allia, mutta muuten näköpiirissä oli autiota. Koko saaren tienoo oli hiljainen. En ollut kohdannut muita kulkijoita, ainoastaan harmaa Toyota oli ohittanut minut pengertiellä.

Muistin lukeneeni jostain, että nimi Sikojenlahti perustui käännösvirheeseen. Ja Jeesus manasi psykoottisen häiriön miehestä sikoihin. Mahtoiko tuollaisen lyhytterapian vaikutus olla kestävä.

Kapusin alas, palasin polulle ja saatoin luottaa siihen, ettei vastaantulijoita olisi ruuhkaksi. Saavuin retkeni käännekohtaan. Tiheässä kuusikossa polku painui notkelmaan, joka avautui pieneksi lahdekkeeksi. Vuodenajasta riippuen paikasta saattoi tähyillä merelle, ellei kasvillisuus aivan peittänyt näkymää. Näin pienen kaistaleen merta, ja taivaalla oli paljastunut kappale herkkää sineä ohuiden pilvien lomasta.

Joulukuu oli edelleen lumeton. Muutaman lämpöasteen leppeydessä istuuduin kaatuneen puun rungolle. Kaivoin repustani leivän, alkoholittoman oluen ja saksalaista vegaanimakkaraa. Sihautin tölkin auki, raastoin puukonkärjellä muovikääreeseen reiän ja veistin leivästä käteensopivan palan.

Söin ja join. Katselin merta, ruovikkoa ja taivasta. Kuuntelin kuusikkoa, joka tyynessä säässä oli lähes äänetön.

Lähdin paluumatkalle. Metsänkävijä ei mielellään kulje omia jälkiään takaisin, joten kiersin lenkin etelänpuolelta takaisin tielle.

Kun palasin kaupunkiin, hämärä alkoi jo taas tihentyä. Uuden sillan risteyksessä oli kumarainen tummiin pukeutunut hahmo, joka tukeutui rollaattoriin ja joka mieli päästä kadun ylitse. Tulin lähemmäksi ja kysyin, voisinko auttaa.

En ollut varma henkilön sukupuolesta. Vanhat naiset miehistyvät: ääni mataloituu, parta alkaa kasvaa. Toisaalta nuoret vihaiset miehet muuttuvat keski-iässä ämmiksi. Katselin kasvoja, näkyisikö huulipartaa.

”Onneksi ei sentään ole lunta”, sanoin ylittäessämme katua.

”Vitut”, autettavani ärähti.

Kysyin, minne matka. Hen ei vastannut.

Sanoin, etten ollut menossa minnekään erityisesti. Hen tempaisi käsivartensa irti kädestäni ja työnsi rollaattoria tarmokkaasti eteenpäin.

”Kestävä kehitys vaatii pieniä ja suuria tekoja”, sanoin rohkaisevasti.

Hen jatkoi puhumattomana puoli askelta edelläni. Joki virtasi vieressämme vapaana. Koetin esittäytyä, mutta hen ei kertonut nimeään.

”Maanviljelyn satomahdollisuudet kasvavat ilmaston muuttumisen myötä. Kvinoa, camelina, kanihua – ovatko tuttuja?”

Kuulin matalaa murinaa rollaajan suunnalta. Kun hen joutui hetkeksi pysähtymään, astuin rinnalle ja kysyin:

”Mikä vialla?”

”Musta joulu.”

”Mutta tällaisia joulut tulevat tästä pitäen olemaan.”

”Just.”

Koska oli vuodenkierron suurenmoinen juhla, halusin ilahduttaa lähimmäistäni. Ehdotin, että laulaisimme yhdessä. Istuuduimme puistonpenkille, ja tällaisessa säässä se kävi vallan mainiosti. Aloitin laulamisen, ja hetken päästä myös satunnainen kanssakulkija liittyi mukaan. Hen päästeli kerallani ääni kirkastuen ja kasvot hehkuen:

Pigis-land, Pigis-land,
joulun onnenmaa,
Pigis-land, Pigis-land,
jätän huolet taa.