Sana jota ikävöin

Ylellä on meneillään kampanja: mikä on vuoden 2014 merkittävin suomen kielen sana. Ehdotuksia otetaan vastaan vielä tänään.

Minulle vuoden tärkein sana on se, jota ei lausuta ääneen mutta jota me tarvitsemme enemmän kuin mitään muuta pitkiin aikoihin: solidaarisuus.

Eikö tunnukin hieman vanhanaikainen tuulahdus tuon sanan mukana. Siksi juuri se tulisi tehdä uudestaan tuoreeksi.

Eräänä iltana istuin päivällispöydässä, jossa oli koolla nuoria ja aikuisia. Sydämeni oli särkyä, kun muuan 17-vuotias poika kertoi äitinsä työttömyydestä.

Poika asuu äitinsä kanssa kahden ja urheasti hän koettaa kantaa pienen perheensä huolet. Kävi ilmi, että TE-toimiston mahdollisuudet tarjota työtä hänen äidilleen ovat liki olemattomat. Ja kukaan muu ei tule apuun.

Katsoin Dardennen veljesten elokuvan Kaksi päivää, yksi yö. Myös siinä on kysymys solidaarisuudesta, sen puuttumisesta.

Minusta solidaarisuuden pitäisi olla yhteisvastuuta ja välittämistä muista ihmisistä yli ystävyys- ja perherajojen. Olkoon solidaarisuuden pontimena maailmankatsomus, poliittinen mielipide tai uskonnollinen vakaumus, sen tulisi kohdistua myös niihin ihmisiin, joita emme välittömästi tunne.

Päivälliskeskustelun aikana ja elokuvaa katsoessani tajusin, että vuonna 2014 solidaarisuus on supistettu perhepiiriin. Jos sinulla ei ole tukea tarjoavia läheisiä, kukaan muu ei nouse sinua puolustamaan.

Sen vuoksi yhteiskunnallinen todellisuutemme on ahdistava. Sen vuoksi minä ikävöin sanaa menneiltä ajoilta.

 

Musta valkoinen musta

Kirjoittamisen kahdeksan jaloa totuutta. Manifesti hetkeä ennen kuin syksyn lehdet vaipuvat historiaan. Tämä on listojen lista. Klikkaa ennen kuin linkki jäähtyy.

  1. Kirjoittamisessa puhe tulee näkyväksi. Korviahuumaava hiljaisuus.
  2. Kirjoittaminen on peruuttamatonta. Puuko palaisi taimeksi. Lapsi ei livu rakastavaisten ensi katseeseen.
  3. Heijastella todellisuutta. Luoda todellisuutta. Olla todellisuutta.
  4. Voiko romaanin julistaa kuolleeksi? Voiko printtiä lukea auringonlaskun jälkeen? Voiko runoudelle jättää hyvästit? Voiko olemassaolosta kieltäytyä?
  5. Maailma antaa kysymykset, kirjoittaa niistä kirjan. Vastaus: juodaanpa kupillinen teetä.
  6. Kirjoittaminen ei ole selonteko vaan teko.
  7. Samaa sanaa ei voi kirjoittaa kahta kertaa kertaa.
  8. Me olemme kaikki janoisia.

 

Laura Räty ja hybris

Kuvittelemme elävämme rationaalisessa, luonnonlakien ohjaamassa maailmassa. Todellisuudessa meidän elämäämme säätelevät uskomukset ja maagiset voimat.

Hyvin laadittu kertomus vaikuttaa meihin paljon väkevämmin kuin vakuuttava tosiseikkojen luettelo, minkä hyvin tietävät esimerkiksi mainosalan ammattilaiset. Kun draama on käynnistynyt, se etenee omien lakiensa mukaisesti, kunnes maailma saavuttaa jälleen tasapainonsa.

Minkä virheen Laura Räty oikeastaan teki – rationaalisesti ajatellen? Lähinnä sen, että Verkkouutisten haastattelua antaessaan hänen keskittymisensä hieman herpaantui ja hän arveli, että alle 2100 tai 2600 euroa ansaitsevia ei ole Suomessa kovin paljon. Tämän lausunnon jälkeisissä kommenteissaan hän syyllistyi hybrikseen, ylimielisyyteen.

Siitä tämänkertaiset tapahtumat käynnistyivät.

Hybris on erityisen vakava rikos, koska se häpäisee niitä, jotka joutuvat sille alttiiksi. Jos joku osoittaa ylimielisyyttä jumalia kohtaan, tällainen vaatii aina oikaisua ja jumalat kostavat.

Nykyaikana uskomuksemme ovat toisenlaisia kuin antiikin Kreikassa. Mutta meidänkin yhteiskunnassamme on toimijoita, jotka draaman voimakentässä vaikuttavat jumalien tavoin, kuten kaikki taloudelliset ja yhteiskunnalliset instituutiot, joille on kertynyt valtaa.

Erityisen leppymättömiä ja arvaamattomia jumaluuksia ovat media ja ’kansa’. Nyt ne kostavat ilman sääliä Laura Rädylle hänen erehdyksensä ja hybriksensä.

Me tiedämme, että draaman kulku noudattaa omia lakejaan. Tragedia päättyy vasta, kun uhmaaja on tuhoutunut.

Onko Laura Rädyllä edes mahdollisuuksia säästyä tältä kohtalolta?

 

Herkkä persoonallisuustyyppi

Esiin on pulpahtanut keskustelu, vaikuttaako oppilaan temperamentti koulumenestykseen. En muista kouluajoiltani 1970-luvulta, että olisin joutunut varsinaisesti kärsimään introverttiydestäni. Opettajat olivat sen verran herkkävaistoisia, että he antoivat puheenvuoron niillekin, jotka eivät olleet kaikkein kärkkäimpiä sitä ottamaan.

Asiansa osaavat opettajat tajuavat tämän varmasti edelleen.

Spontaania keskustelun tarvetta näyttää kuitenkin olevan paljon siitä päätellen, että Elaine Aronin klassikkoteoksen The Highly Sensitive Person (1996) suomennos Erityisherkkä ihminen (Nemo 2014) on noussut kirjakauppojen myyntilistoille. Ekstroverttien hallitsemassa yhteiskunnassa on tullut aika nähdä monenlaisten temperamenttien edut ja ulottuvuudet.

Ujous, sisäänpäinkääntyneisyys ja herkkyys näyttävät kuuluvan yhteen mutteivät yksiselitteisesti. Lapsena ja nuorena olin ujo mutten ole sitä enää. Syventymistä ja hiljaista yksinäisyyttä kaipaan edelleen niin paljon, että myönnän olevani introvertti ja herkkätuntoinen. Jos joku nimittää minua eristäytyneeksi tai sulkeutuneeksi, katson sen panetteluksi.

Aronin alkuperäisen käsitteen ”highly sensitive person” kääntäminen näyttää ongelmalliselta, ja suomennos on tältä osin epäonnistunut. Lyhenne HSP on ehtinyt jo jossain määrin yleistyä, ja sen käyttöä voi suositella. Luontevasti suomenkielisenä vastineena ehdottaisin käsitettä herkkä persoonallisuustyyppi.

Temperamenttien eroista käytävässä keskustelussa pitäisin tärkeimpänä sitä, että ihmisten yksilöllisiä ominaisuuksia tarkasteltaisiin arvottamatta ja leimaamatta. Toimivassa, avoimesti keskustelevassa ja humaanissa yhteiskunnassa on tarjolla jokaiselle temperamentille sopivia tehtäviä. Kaikki me kaipaamme sisimmässämme aitoa vuorovaikutusta.

 

Oletko lähdössä matkalle

Yrjö Kallinen selostaa teoksessaan Tässä ja nyt (1965) vanhan juutalaisen kertomuksen. Krakovalainen rabbiini Eisik näkee unen, jossa häntä kehotetaan matkustamaan Prahaan. Siellä hän löytäisi kuninkaanlinnaan vievän sillan alle kätketyn aarteen, joka lopettaisi hänen köyhyytensä.

Eisik matkustaa. Prahassa hän norkoilee sillankorvalla saadakseen tilaisuuden ryhtyä kaivutyöhön. Vartiopäällikkö huomaa miekkosen ja tulee kysymään, millä asialla tämä on. Eisik kertoo unestaan.

Vartiopäällikkö purskahtaa nauruun ja kertoo hänkin nähneensä unen, joka kehotti häntä lähtemään Krakovaan, missä hän löytäisi suuren aarteen rabbiini Eisikin talosta. Heh, heh!

Eisik palaa kotiinsa ja ryhtyy kaivamaan uunin nurkasta. Kuinka ollakaan, sieltä nousee esiin aarre. Köyhyyden sijaan tulee yltäkylläisyys.

Sama ajatus on maailman tarinaperinteessä kerrottu lukemattomilla eri tavoilla. Kallinen tarttuu kertomukseen arvatenkin siksi, että sillä vaikuttaa olevan niin paljon tosielämän vastinetta. Käsillä on yksi universaaleista peruskokemuksista.

Minä tunnen tällä hetkellä hienoista kaihoa: en ole hankkiutumassa minnekään. Olisi niin mukava lähteä matkalle. Mutta samalla sisäisesti aavistan, että olen kumminkin valmistautumassa. En vain vielä tiedä, minne matka suuntautuu ja milloin se toteutuu.

Aarrehan meillä jokaisella on: lähellä, sisimmän uunin nurkassa. Mutta kuten rabbiini Eisikin tarina osoittaa, emme ehkä löydä sitä kotona pysyttelemällä.

Ja mikä hienointa, kun lähtee matkalle, voi löytää aarteen aina uudestaan.