Lynkkauksen anatomia

Minua vaivaa tavattomasti nykyisen median ja sosiaalisen median toiminta niitä yksilöitä kohtaan, jotka ovat tehneet virheen tai rikoksen. Ei tunnu riittävän se, että heidän toimiinsa puututaan asianmukaisella hallinnollisella menettelyllä tai että heidän rikkeensä laatu arvioidaan juridisessa prosessissa.

Lisäksi heidät pitää työntää julkisuuden mankelin lävitse tavalla, jossa saattaa olla häpäisemisen, koston tai kiusaamisen piirteitä. Voi vain kuvitella, miltä näistä ihmisistä tuntuu. Asiaankuuluvien seuraamusten lisäksi he joutuvat kärsimään julkisuuden kohtuuttomat seuraamukset.

Jos Merja Ailuksen tai Pekka Himasen sanotaan joutuneen mediassa lynkatuksi, ajattelemme, että tämä on metaforinen puhetapa: koetamme kuvaannollisesti ilmaista julkisen reaktion voimakkuutta.

Mutta minä väitän, että kysymys ei ole pelkästä metaforasta. Heidät on kirjaimellisesti lynkattu.

Väkivallan psykologian tutkija Donald G. Dutton on eritellyt lynkkauksen anatomiaa. Hän selostaa todellisia välikohtauksia, joissa uhri on menettänyt henkensä, ja viittaa tilastoihin, joiden mukaan Yhdysvalloissa lynkattiin liki neljätuhatta ihmistä vuosina 1889–1930.

Hän selittää, miten lynkkausmieliala syntyy. Se on kollektiivinen tunne, joka kumpuaa turhautumisesta.

Jokin joukko on turhautunut kyvyttömyyteensä toteuttaa inhimillisiä perustarpeitaan. He tuntevat turvattomuutta, heiltä puuttuvat aineelliset edellytykset tyydyttävään elämään tai he eivät enää ymmärrä maailman menoa ympärillään. Jokin yhteiskunnallinen muutos on saattanut heidät sietämättömään epävarmuuteen.

Tarvitaan syntipukki, jota voidaan syyttää vaikeuksista, ongelmista ja turvattomuudesta. Syntipukki erottuu sosiaalisesti riittävän selvästi lynkkausjoukosta. Tämä mahdollistaa sen, ettei häneen tarvitse suhtautua myötätuntoisesti vaan hänet voidaan dehumanisoida eli häntä ei nähdä enää samalla tavoin ihmisarvoisena kuin me muut.

Dehumanisaation psykologinen prosessi on esimerkiksi rasismin ja sotavankien huonon kohtelun taustalla ja saattaa tällöin olla merkki pysyvästä asenteesta. Mutta milloin tahansa kärjistyneissä sosiaalisissa suhteissa vastapuoli voidaan äkkiä nähdä ei-ihmisenä tai ainakin vähemmän ihmisenä kuin itse. Silloin hänen tilanteeseensa ei tarvitse eläytyä.

Media tekee sen aina uudestaan: kun esiintyy väärinkäytöksiä tai kohtuuttomuuksia, valitaan syntipukki ja piinataan hänet hengiltä. Sosiaalinen media ja lukijoiden laaja joukko liittyvät lynkkausporukkaan.

Ja ne ihmiset, joilla on tallella hiukan säädyllisyyttä, tuntevat hienoisen katumuksen pistoksen, kun kaikki on ohi. Mutta kohta ollaan taas täysillä lynkkauspuuhissa.

 

Mitä työtä teemme vuonna 2020

Koetan suhtautua kaikkiin ihmisiin avoimin mielin ja ilman ennakkoluuloja. Silti olen useimmissa asioissa eri mieltä kuin Tuomas Enbuske. Eräs hänen tweettinsä kuitenkin osui kohdalleen, kun hän totesi, että palkkatyö johtaa liian usein työnteon teeskentelyyn.

Kun aloitin 2000-luvun alussa kuukausipalkkaisena kustannustoimittajana, editoin ensimmäisen vuoden kuluessa 16 kirjaa, enimmäkseen 200–400-sivuisia romaaneja. Lisäksi toimitin näistä teoksista markkinointitekstit, huolehdin kannen ja sisuksen trafiikista, kävin tarvittavat neuvottelut kirjailijoiden kanssa, laadin kustannussopimukset ja tarjosin lounaat. Tarkastin kymmenittäin kustannettavaksi tarjottuja käsikirjoituksia.

Työtä oli runsaasti muttei koskaan liikaa, ja nautin joka hetkestä. Uskon, että yleensäkään ongelma ei ole mielekkään työn paljous vaan paljon työn mielettömyys.

Rakennemuutos ja yt-neuvottelut poistavat kiihtyvällä tahdilla epäkelpoja tehollisen työvoiman piiristä. Siitä huolimatta työelämässä näyttää yhä olevan sijaa näennäistyöskentelylle: joutaville kokouksille, strategiailtapäiville, kehityshankkeille ja ideapalavereille.

Kas niin, kello on 13.30, ryhdytäänpä yhdessä ideoimaan. Heitelkää huonojakin ehdotuksia, mitä vain tulee mieleen…

Edes parhaita tällä tavoin synnytettyjä ideoita ei yleensä toteuteta.

Yritykset ja muut organisaatiot tuottavat työtä, jonka tarkoitus on lähinnä vahvistaa organisaation olemassaoloa. Tällöin sillä on pelkästään liturginen merkitys: osallistutaan yhteiseen riittiin instituution vahvistamiseksi. Jos se saa kovin negatiivisen sävyn, työntekijät puhuvat kyykyttämisestä.

Onko ihme, että palkkatyön autuudesta yhä nauttivat saattavat samalla tuntea turhautumista?

Länsimaiden talouden rakennemuutosta Aasiasta käsin tarkasteleva Teppo Turkki on kiinnittänyt huomiota, että Yhdysvalloissa vuoden 2009 jälkeen syntyneet työpaikat ovat sijoittuneet matalapalkka-aloille. Tämä trendi jatkuu edelleen: keskiportaan työpaikat häviävät eikä uusia tule tilalle.

Suomessa metsäteollisuus ja Nokia ovat tämän ilmiön konkreettisia esimerkkejä. Keskiluokan hyvinvoinnin taanneille työpaikoille käy kuten pyylle kerrotaan tapahtuvan maailmanlopun edellä.

Henkilökohtaisella tasolla ratkaisua saatetaan hakea oman yrityksen perustamisesta. Näin ovat monet kollegani tehneet, ja tähän ratkaisuun olen itsekin päätynyt. Uskon, että median rakenteiden purkamisen jälkeen tulee aika, jolloin pitää ryhtyä koostamaan uusia rakenteita.

On kuitenkin kyseenalaista, riittääkö tämä. Pelastuuko hyvinvointi sillä, että ennen palkkatyössä olleet perustavat pieniä 1–5 työntekijän yrityksiä?

Tällä hetkellä emme tiedä vastausta. Mutta uskon, että vuoteen 2020 mennessä olemme nähneet ja tulleet viisaammiksi. Iso muutos on käsillä.

Kärsimyksen koskettamisesta

Olen elänyt suojattua ja turvallista elämää. Pohjoiseurooppalaisen hyvinvointivaltion kansalaisena ulkoiset edellytykset onnellisuuteen ovat olleet minulle liki ihanteelliset, mutta sen lisäksi olen saanut suotuisan arpalipun. Onhan toki Suomessakin psyykkisiä ongelmia, alkoholismia, sairauksia ja kuolemaa, mutta olen niiden kovilta iskuilta säästynyt.

Vietnaminbuddhalainen munkki Thich Nhat Hanh on puhunut kärsimyksen koskettamisesta. Se on eräs tapa tavoittaa onnellisuutta ja tasapainoa suhteessa muihin ihmisiin.

Kysymys ei niinkään ole siitä, että muiden kärsimykseen huomiota kiinnittämällä huomaamme, miten onnekkaita itse olemme. Olennaisempaa on myötätunnon kehittäminen. Kun kohtaat jonkun, jonka aiemman elämän perusta on luhistunut sodan tai luonnonkatastrofin vuoksi, tajuat, että olette molemmat osa samaa maailmaa. Sinun onnellisuuttasi ei ole olemassa ilman hänen epäonneaan.

Vuosi 2011 oli minulle erityinen. Tapasin neljän kuukauden kuluessa sekä Dalai-lama Tenzin Gyatson että Thich Nhat Hanhin, jota hänen oppilaansa kutsuvat kunnianimityksellä Thay. Vaikka minulla oli mahdollisuus ainoastaan kuunnella heitä muun yleisön joukossa, kävi hyvin selväksi, että heistä, kahdesta elinikäisen buddhalaisen harjoituksen tekijästä, säteili levollista voimaa.

Sekä Dalai-lama että Thay ovat vapautuneet vihasta. Vaikka heillä molemmilla olisi hyvät syyt kantaa sydämellään leppymätöntä vihaa, he eivät takerru siihen. Tiibetistä karkotetun Dalai-laman suhtautuminen kiinalaisia kohtaan on hyvin tunnettu ja herättää kaikkialla ihailua.

Vietnamin sodan surullisimpia, inhimillisesti kohtuuttomimpia loppunäytöksiä olivat ne, joita venepakolaiset joutuivat kokemaan Etelä-Kiinan merellä. Kaikesta luopuneiden, meren armoille heittäytyneiden pakolaisten kimppuun hyökkäsivät thaimaalaiset merirosvot ryöstäen, raiskaten ja murhaten.

Thich Nhat Hanh on kirjoittanut suhtautumisestaan piraatteihin teoksessa Peace is Every Step. Hän ei halua vihata heitä, vaikka on nähnyt maanmiestensä koettelemusten maljan valuvan yli, vaan koettaa eläytyä, mikä johti siihen, että tavalliset thaimaalaiset talonpojat ja kalastajat ryhtyivät rosvoamaan. Eläytymisen kautta hän havaitsee merirosvojen köyhyyden ja kärsimyksen, minkä vuoksi hän kykenee tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan.

Vietnamin sodasta kertovan Vihreän lohikäärmeen kylä -romaanin kirjoittaminen on merkinnyt minulle isoa liikahdusta: kaukana asuvien kanssaihmisten kärsimyksen koskettamista. Luulen, että sen kautta olen paremmin tajunnut paikkani maailmassa.

 

Koskettamisen vallankumous

Fyysinen kohtaaminen tuntuu usein ongelmalliselta. Katson, että syynä on suomalainen kosketuksen välttämisen kulttuuri, johon olen kasvanut ja joka on istuttanut minuun pinttyneitä käytösmalleja. Voi olla, että myös persoonallisuudessani on tässä kohdin kitkaa.

Ruumiillinen koskemattomuus lienee ihmisen perustavia oikeuksia. Jotta tästä periaatteesta voidaan poiketa, sen täytyy tapahtua osapuolten vapaan tahdonilmauksen myötä.

Minusta olisi helpottavaa tervehtiä itämaiseen tapaan hymyillen ja kumartaen. Fyysinen kosketus olisi tällöin pelkästään omien käsien välissä. En kuitenkaan ole pystynyt tällaista tapaa omaksumaan luontevasti.

Tuskinpa kukaan on minulle lapsena opettanut kosketuksen välttämistä. Käytänteet ovat jotenkin tihkuneet ympäristöstä.

Kouluiässä parhaatkin kaverit tervehdittiin ainoastaan niskaa nytkäyttämällä. Muodollisemmissa yhteyksissä kättely onnistui mutkattomasti. Ja silti, kun 1970-luvun lopulla olin kesätyössä eräällä voimalaitostyömaalla, saksalaisten asentajien tapa kätellä kaikki työtoverit joka aamu vaikutti perin oudolta.

Aloitin vasta aikuisena karaten ja jujutsun harjoittelun. Salilla jouduin yllättäen kohtaamaan hyvin intensiivisen kosketuksen: kuinka heteromiehenä saatan ottaa tuon vastapäätä seisovan hikisen roikaleen tiiviiseen syleilyyn.

Se oli minulle koskettamisen vallankumous.

Vuosituhannen vaihteen alla meikäläiseen seurustelukulttuuriin levisi uusi tapa: ylenpalttinen halailu tervehdittäessä. Jotkut kokivat jopa opetella ranskalaista poskisuudelmaa. Muistan monia kiusallisia tervehtimisiä.

Päätin opetella halaamaan, päätin olla sillä tavalla rohkea. Se ei ollut helppoa. Olen varmasti halannut monta kertaa taitamattomasti ja vastapuolen eleitä huonosti tulkiten, mutta tällainen tervehtiminen ei enää ole mahdotonta.

Vuonna 2004 kävin Kaapelitehtaalla halaamassa Äiti Ammaa. En täysin pysty palauttamaan, miksi se tuntui tarpeelliselta. Ehkä halusin nähdä, mitä siellä tapahtuisi.

Jonotin muiden mukana Amman luokse ja sain häneltä pehmeän, miellyttävän, makeantuoksuisen halauksen. Samalla hän mumisi korvaani: ”Am-maam-maam-ma…”

En huomannut itsessäni mitään erityistä muutosta.

Jonossa seuraavana tuli keski-ikäinen jakkupukunainen kahden lapsensa kanssa. Nainen halasi Ammaa ja puhkesi välittömästi hillittömään, tärisyttävään itkuun. Lapset katsoivat äitiään hämmentyneinä. Nainen itse vaikutti ruumiinsa syvästä reaktiosta yllättyneeltä ja melkein häpeilevältä.

En tiedä, miksi Amman halaaminen oli naiselle niin voimakas kokemus. Olen iloinen, että saatoin todistaa sen ja että hänkin sai kokea koskettamisen vallankumouksen.

 

Alkoi apinan vuosi 1968

Vietnamin sota käytiin täysimittaisesti myös mediassa. Kirjeenvaihtajat, valokuvaajat ja filmiryhmät toivat sodan tapahtumat maailmanlaajuisen yleisön ulottuville ilman mainittavaa viivettä.

Olen ensimmäistä suomalaista tv-sukupolvea. Niin pitkälle kuin muistan lapsuuttani, meillä oli kotona televisio. Ja niin pitkälle kuin muistan, televisiouutisissa kerrottiin ilta illan jälkeen Vietnamin sodasta.

Apinan vuoden alkaessa 31. tammikuuta 1968 reporttereilla oli Caravelle-hotellin pressikeskuksesta vain kolmen korttelin matka rynnätä sinne missä todella tapahtui. Viet Congin sissit olivat yöllä hyökänneet Yhdysvaltain Saigonin-suurlähetystöön.

Life-lehden kansikuvassa näkyy sissi, jonka sitkeä olemus haavoittuneenakin huokuu rohkeutta ja jonka ympärillä amerikkalaiset sotilaspoliisit vaikuttavat hölmistyneiltä. Minua alkoi kiehtoa hänen henkilöllisyytensä.

Kenraali William C. Westmoreland antoi kuusi tuntia kestäneen yhteenoton jälkeen lausunnon medialle, että kysymyksessä oli vain pieni välikohtaus. Samanaikaisesti käynnistynyt 70 000 taistelijan Tet-offensiivi kohdistui kaikkiin Etelä- ja Keski-Vietnamin merkittäviin asutuskeskuksiin ja sotilaskohteisiin.

Suurlähetystön hyökkäyksestä on liikkeellä paljon ristiriitaista tietoa. Todennäköisesti kaikkia yksityiskohtia ei pystytä koskaan varmentamaan, vaikka paikalla oli vähintään 50 lehtimiestä.

Suosituin tarina on sellainen, että sisseistä jäi henkiin vain yksi. Myöhemmin on kerrottu, että viidestätoista hyökkääjästä pidätettiin haavoittuneina kolme, joita amerikkalaiset kuulustelivat ja jotka sen jälkeen katosivat Etelä-Vietnamin vankileirien saaristoon. Lifen kannessa oleva mies ei ole kukaan heistä.

Sitten katseeni pysähtyy: kansikuvassa miehen vasemmasta kädestä on retusoitu pois henkilökortti, jota hän muissa samoilla hetkillä otetuissa kuvissa selvästi pitää kädessään. Oliko hän sittenkin suurlähetystön henkilökuntaa?

Ainakin kaksi lähetystön vietnamilaista työntekijää olivat Viet Congin agentteja ja osallistuivat kahakkaan. Ammuskelun päätyttyä heidät löydettiin kuolleina.

Kannen sissistä kerrotaan, että amerikkalaiset luovuttivat hänet Etelä-Vietnamin poliisille, joka ampui hänet välittömästi läheisen sairaalan takana olevalle kujalle. En tiedä, mitä uskoisin miehen kohtalosta. Auki jääviä kysymyksiä on liian paljon.

Tet 1968 aiheutti käänteen Vietnamin sodassa. Hyökkäys Yhdysvaltain suurlähetystöön oli mediasodan merkittävin yksittäinen tapahtuma. Amerikkalaisten tappio alkoi häämöttää, vaikka siitä maksettiin vielä katkera hinta.

Maailma on siten rakennettu, että mikä tahansa yksittäinen tapahtuma voi vaikuttaa suuresti maanpiirin toisessa ääressä. Tämä oli perustava kokemus, kun ryhdyin kirjoittamaan romaaniani Vihreän lohikäärmeen kylä. Yhteinen maailmamme ei muodostu lukuisista valtioista ja kansoista, kuten usein ajatellaan, vaan riippuvuuksien ja toisiinsa liittyvien tapahtumien verkostosta.