Miksi Suomessa ei myydä e-kirjoja?

E-kirja tulee. Tuttu lause jo edelliseltä millenniumilta. Jos heittäytyisin filosofiseksi, voisin todeta, että maailma toteutuu tulemisessa eikä mikään ole koskaan valmista, mutta jotkut ovat jo kaivanneet sitä sähkökirjaa luettavakseen. Vuonna 2010 sähköisten kirjojen osuus yleisen kirjallisuuden myynnistä oli alle prosentin, tämän vuoden lukuja ei haluta lausua ääneen.

Mikäli tilannetta hiukankin analysoi, saattaa tulla mieleen, että suomalaiset kustantajat ja kirjakauppiaat ovat koettaneet estää tai ainakin hidastaa e-kirjamarkkinoiden syntyä, koska ne pitävät lähinnä omista eduistaan kiinni ja pelkäävät perinteisen kirjan myyntien voimakasta vähenemistä.

Kukaan ei ole osoittanut, miksi tätä olisi syytä pelätä. Kirjamarkkinat ovat viime vuosina supistuneet aivan muista syistä.

Jakelu muodostaa pullonkaulan. Ostotapahtuma Elisa-kirjasta, Suomalaisesta Kirjakaupasta ja Akateemisesta kirjakaupasta on liian monimutkainen. Ylimääräisen riesan aiheuttaa DRM-suojaus, jonka vuoksi kirjan ostajan on hankittava käyttäjätunnukset myös Adobelta. Luultavasti e-kirjan myynti alkaa sujua vasta kun suojauksesta luovutaan ja osoitetaan esimerkiksi vesileimalla, kuka on tiedoston alkuperäinen ostaja, jos niin halutaan.

Ostotapahtuman pitäisi olla yhtä mutkaton kuin Amazonin Kindle-laitteelle tai Applen iBooks-verkkokaupassa, joka on juuri aloittamassa toimintansa Suomen markkinoilla. Valittuaan kirjan ostaja antaa käyttäjätunnuksensa ja salasanansa, jonka jälkeen kirja latautuu muutamassa sekunnissa ja sen hinta veloitetaan luottokortilta.

Hinnoittelu on selvin näyttö siitä, että kustantajat ja kirjakauppiaat eivät ole halunneet myydä e-kirjoja. Lähes painetun uutuuskirjan hintaiset e-kirjat eivät liiku minnekään. Jopa backlist-teoksista saatetaan pyytää yli 20 euroa sähkökirjana. Havaintojeni mukaan vasta tänä syksynä on hinnoittelulla ryhdytty kokeilemaan, minkä verran kuluttajat ovat valmiita maksamaan e-kirjastaan.

Kirjamarkkinoilla on odotettavissa arvoketjun muutos. Nähtäväksi tulee, onko kustantajilla roolia e-kirjan ketjussa vai jäävätkö ne sivustakatsojiksi.

Jos oletetaan, että jollakulla kohtuullisen menestyneellä kirjailijalla olisi vanhojen teostensa sähköisen julkaisemisen oikeudet itsellään ja hän päättäisi tehdä sopimuksen suoraan jakelijan kanssa, hänen tuotantoaan voitaisiin myydä e-kirjoina 5,99 euron hintaan ja hänelle jäisi myytyä kappaletta kohden enemmän tuloa kuin perinteisessä mallissa 25 euron hintaisesta kirjasta. Lisäksi tuo 5,99 euroa asettuu ostokynnyksen alapuolelle, jolloin kuluttaja klikkaa tuotetta spontaanisti eikä ryhdy hintavertailuihin tai etsimään kirjaa piraattitiedostona.

Valveutuneet kirjailijat tekevät parhaillaan näitä laskelmia ja pohdiskelevat vaihtoehtoja. He eivät luovuta kustannussopimuksellaan sähköisiä oikeuksia, ellei kustantajalla ole konkreettista suunnitelmaa e-kirjan julkaisemiseksi.

Kustantajista ja kauppiaista riippumaton olennainen seikka on se, etteivät laitekanta ja tiedostomuodot ole vakiintuneita ja yhteensopivia. Amazon ja Apple pysyttelevät tiukasti omassa leirissään, ja loput laitevalmistajat muodostavat kolmannen leirin.

Todennäköisesti iPad-tyyppiset laitteet vievät lopulta kilpailussa voiton, koska ihmiset eivät halua enää useampia laitteita nurkkiin pyörimään. Paljolti yhä ajatellaan, että e-kirja on yksi paperikirjan ilmenemismuoto, mikä on rajoittunut käsitys. Äskettäin julkaistu T.S. Eliotin The Waste Land on rakennettu varta vasten iPadia varten.

Suomalaisissa sähkökirjoissa lähes yksinomaan käytössä oleva ePub-tiedostomuoto tulee väistymään, ellei sitä kehitetä. Nykyisellään se on visuaalisesti tökerö ja sisältää ominaisuuksia ja virheitä, jotka perinteisessä kirjassa eivät ole hyväksyttäviä (äpärät, tavutusvirheet, liehureuna romaanissa). Monet kuluttajat tajuavat tämän eivätkä ryhdy ostamaan e-kirjoja ennen kuin pysyvä standardi on luotu.

En usko, että e-kirjan runsaskaan myynti vähentää paperikirjan menekkiä. Mutta sellainenkin mahdollisuus on, että yleistyessään e-kirja toimii markkinoinnin tukena ja tehostaa vastaavan perinteisen kirjan menekkiä.

 

Sosiaalinen media ja sisällöt

Olen vuoden ajan hakeutunut tietoisesti sosiaalisen median pariin. Ajoittain innostukseni lopahtaa, mutta sitten taas terästän mieleni ja haluan olla siellä läsnä. Kaikkialla, koko ajan, kaikkien kanssa.

Pidän blogia, olen Facebookissa, olen luonut LinkedIn-profiilin, tweettaan ja koetan pysyä tapahtumissa mukana. Sillä hetkellä, kun kriittinen massa käyttäjiä siirtyy Google+:aan tai Diasporaan, minä olen jo siellä.

Olen tavattoman utelias uuden teknologian tarjoamista mahdollisuuksista. Jostain syystä silti kosketukseni sosiaaliseen mediaan on vähemmän intensiivinen kuin perinteisiin välineisiin. Kirjan lukeminen, elokuvan katsominen ja jopa päivittäisten talous- ja kulttuuriuutisten seuraaminen imee paljon voimakkaammin mukaansa.

Huomaan kyllä, mistä minulla kiikastaa. Olen odottanut sosiaaliselta medialta erityisiä sisältöjä. Olen käsittänyt erilaiset sosiaalisen median palvelut uusina ilmaisumuotoina tai viestintävälineinä, ja aika usein olen pettynyt, vaikka iloisiakin yllätyksiä sattuu kohdalle.

Joku paremmin ”digitaalisen eran” hermolla oleva voisi huomauttaa minulle: sosiaalisessa mediassa on ensisijaisesti kysymys sisältöjen suodattamisesta, jakamisesta, linkittämisestä jne. Sisällöt saatetaan toki luoda siellä, mutta yhtä hyvin ne voivat olla lähtöisin jostain muualta. Tärkeintä on viestivä verkosto, joka suodattaa sinulle niitä asioita, joista olet kiinnostunut.

Niinpä. Tämä on minusta tällä hetkellä suurin sosiaalisen median puute.

Joku nimeää itsensä Twitterissä sosiaalisen median edelläkävijäksi, jotta saisi paljon seuraajia mikroblogimerkinnöilleen, mutta kykenee lähinnä tuottamaan linkkejä artikkeleihin, joissa kerrotaan, miksi some on niin hieno juttu. Tämä suuri ajattelija on todellisuudessa ehkä töyhtötukkainen datanomi tai slipoveriin pukeutuva insinöörikoodaaja, joka ei ole tottunut ilmaisemaan itseään sanallisesti tai kuvallisesti tai muutenkaan.

Tosiasiassa se hieno juttu antaa vielä odottaa itseään.

Sosiaalinen media suodattaa ja jakelee niin paljon informaatiota, että siihen on vaikea luoda aidosti kiinnostunutta suhdetta. Aika ei kerta kaikkiaan riitä, kun pitää elää ja rakastaa, huolehtia lapset kouluun ja koira ulos, vaalia fyysistä ja henkistä vireyttä hyvillä harrastuksilla.

Liian arkipäiväiset merkinnät eivät minusta ole suuri ongelma. Niitä lueskelee tai silmäilee nopeasti läpi. Facebookin antoisinta sisältöä ovat ne henkevät ja leikkisät yksilöt, jotka saavat arkensa näyttämään huvittavalta ja eletyltä. Kuvat tutuista ihmisistä ovat kivoja mutta joskus vaikuttavat liian yksityisiltä. Lempikappaleiden musiikkivideoita tyrkytetään aivan liikaa, samoin kuin tavallisten tiedotusvälineiden uutislinkkejä.

Olisiko lopulta niin, että useimmat sosiaalisen median käyttäjät eivät halua laittaa jakoon mitään tärkeää. Pelko yksityisyyden ja tekijänoikeuksien menettämisestä estää spontaanin jakamisen.

Runoilijat eivät tweettaa runoja. Elokuvaohjaajat eivät laita YouTubeen videopätkiä. Alan parhaat juorut kerrotaan edelleen muualla kuin Facebookissa.

Minä odotan, koska esitellään sosiaalinen media 2.0. Meneekö siihen vuosia vai vielä pitempään? SoMe 2.0 tarkoittaa välinettä, joka käsittää sekä verkoston että merkityksellisen sisällön.

Sen aika koittaa silloin, kun käyttäjät uskaltavat ja haluavat jakaa niitä sisältöjä, jotka ovat heille tärkeitä. Sen aika koittaa silloin, kun palveluita käytetään luovasti ja innovatiivisesti. Sen aika koittaa silloin, kun sosiaalisessa mediassa käytettyä aikaa ei tarvitse puolustella muille.

Lähes rajattomat mahdollisuudet ovat jo olemassa.

 

Ecce homo!

Mielestäni yhteiskunnan henkisen tilan voi tyhjentävästi määritellä sen mukaan, miten kansalaiset suhtautuvat homoseksuaaleihin, eläimiin ja maahanmuuttajiin. Nämä ovat ne tekijät, joihin liittyvää arvoilmastoa olen seurannut herkeämättä aikojen muutoksessa.

Vuosikymmenten perspektiivissä suomalaiset ovat yleisesti ottaen muuttuneet suvaitsevammiksi, keskustelevammiksi ja avarakatseisemmiksi, mistä olen tavattoman iloinen. Olen ajatellut, että pohjoismainen hyvinvointivaltio lähestyy maksimaalista onnellisuutta, kun yhteiseen hyvään liittyy jokaisen yksilön hyvyys ja sydämellisyys.

Juuri nyt kumpikin näistä näyttää uhatulta. Lyhyessä perspektiivissä on noussut esiin huolestuttavia ilmiöitä.

En olisi voinut kuvitellakaan, että Pirkko Saision Homo!-näytelmää tarvittaisiin vielä vuonna 2011 asenneilmaston muokkaamiseen. Se on meille kipeästi tarpeen.

Kaikki kansalaiset eivät olekaan niin suvaitsevaisia kuin on näyttänyt. Käsittämätöntä homofobiaa pulpahtelee esiin niin perussuomalaisesta kuin kristillisdemokraattisesta arvomaailmasta. Onko jotenkin vaikea käsittää, miksi homoseksuaaleilla pitäisi olla samat kansalaisoikeudet kuin heteroilla?

Aktivistien ansiosta eläinten asema on parantunut. Turkistuotanto varmaankin loppuu kokonaan Suomesta. Ravintotuotantoon käytettävien eläinten olot paranevat sitä mukaa kuin aletaan suosia enemmän luomua. Koirankasvatuksessa dominanssiteoria on väistymässä, ja yhä useammat hakevat aidompaa vuorovaikutussuhdetta tähän ihmisen läheisimpään eläinkumppaniin.

En toivo, että kaikki maailman ihmiset ryhtyisivät kasvissyöjiksi. Sekä karppaajien että lenkkimakkarasta nauttivien kannattaisi kuitenkin muistaa vanha buddhalainen ohje. Jos aiot tappaa eläimen ravinnoksesi, katso sitä silmiin ja sano sille: ”Nyt minä syön sinut, mutta seuraavassa elämässä sinä ehkä syöt minut.”

Suomen pakolaispolitiikka ei liene suuri ylpeydenaihe. Olemme koettaneet puolittain kohteliaasti jarruttaa tulijoiden määrää, mutta viime aikoina on kuulunut kovempia äänenpainoja, joilla on vaadittu jyrkkiä toimia.

Uskon, että kaikesta huolimatta suomalaisten poliitikkojen ja virkamiesten parhaimmisto osaa ohjata pakolaisten asioita parempaan, ihmisarvoisempaan suuntaan. Mutta yksittäisten kansalaisten asenteissa ja toiminnassa on korjaamisen varaa. Suomalaiset ovat rasisteja, mikä on noloa sanoa ääneen.

En kehota kuvittelemaan, miltä tuntuisi tulla maahanmuuttajana Suomeen, kohdata kielitaidottomana viranomaiset, elää vastaanottokeskuksessa, odottaa oleskelulupaa, tehdä paskaduuneja tai jopa kerjätä kadunkulmassa. Ei tämä ole kuvittelemisen asia vaan täyttä todellisuutta.

Minä sanon: ”Ecce homo! Katso ihmistä!” Sinä olet se maahanmuuttaja, joka kohtaa töykeyden ja nöyryytykset. Sinä olet se kerjäläinen, joka polvillaan, likaisiin vaatteisiin pukeutuneena helistää mukiaan kadunkulmassa.

Vai kuvittelitko olevasi jotain enemmän?

 

Luopumisesta

Iskelmästandardin ikivihreässä tulkinnassaan David Lee Roth laulaa gigolosta, joka tekee perustavan huomion: kun loppu tulee, elämä jatkaa kulkuaan yksilöstä piittaamatta. ”Life goes on without me.” Lohdullista tässä havainnossa on se, että se koskee kaikkia yhtäläisesti, ei vain seuralaispalveluja tuottavia yksityisyrittäjiä.

Luopuminen on välttämätöntä, ja usein voi todeta, että ihmiset aiheuttavat itselleen suuria kärsimyksiä, kun eivät hyväksy tätä periaatetta. Koko elämähän on luopumista: fyysinen kunto rapautuu, lapset lähtevät maailmalle, tulee potkut työpaikasta tai jää eläkkeelle, leskeytyy, sairastuu vakavasti, tietää pian kuolevansa.

Vai onko tässä ihmisten kesken temperamenttieroja? Ehkä jotkut kykenevät ryntäämään eteenpäin, aina seuraavaan vaiheeseen. Minulle se ei onnistu.

Olen äskettäin joutunut työnantajan kehotuksesta luopumaan työpaikasta, jossa ehdin olla kymmenen vuotta. Tämän seikan läpikäyminen tapahtuu yllättävän hitaasti.

Järkeilevä ääni tajunnassani sanoo, että muutos on hyvästä. Se antaa tilaa uudelle, ja itse luopumiseen on hyvä tottua, jottei joskus päädy ylitsepääsemättömään kriisiin. Joku saattaa eläkkeelle jäädessään pudota mustaan aukkoon, olen kuullut tällaisia tarinoita.

Mutta emotionaalinen prosessi ei tottele järkeilyä. On vaikeaa, ajoittain lähes sietämätöntä, luopua vaikkapa siitä vaikutusvallasta, joka minulla kustantamon työntekijänä on ollut: millaisia kirjoja suomalaiset saavat syksyllä luettavakseen. Nämä kädet ovat muovanneet, pidelleet lankoja, torjuneet ja antaneet – mitä niillä nyt tekee?

Tulee mieleen monia iäkkäitä ja edesmenneitä sukulaisia, jotka testamentin tai ennakkoperinnön kautta ovat halunneet vielä viimeksi jättää kädenjälkensä tähän maailmaan. On nähty pöyristyttäviä taloudellisia järjestelyjä jäljellejäävien mieliä kuohuttamaan. Muuan sukulaismies ilman rahanpuutetta halusi juuri ennen voimien lopullista ehtymistä hakata metsää ja jättää jäljet erään saaren herkkään luontoon. Siellä metsäkoneen kulku-urat näkyvät varmasti ainakin 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ehkä pitempäänkin.

Ei kai ole suurempaa viisautta kuin pystyä irrottamaan otteensa maailmallisista asioista silloin kun on sen aika. Ei tarvitse muuta kuin olla valmis katsomaan ja toteamaan: näin nuo asiat nyt menevät, enkä minä halua vaikuttaa niihin millään tavalla.

Jospa istun aloillani ja tutkin tätä havaintoa siihen asti, kunnes se läpäisee koko olemukseni. Olla, takertumatta. Nähdä, liikuttamatta. Tehdä, pyrkimättä.

 

Automiehiä

Minulla on kaksi ystävää, Aulis ja Jukka, joita yhdistää muuan piirre. He molemmat vuodattavat syvimmät tunteensa nelitahtiselle lemmikilleen, jonka kehräystä he eivät väsy kuuntelemaan.

Jos kerron kummalle tahansa jostakusta heille ennestään tuntemattomasta henkilöstä, ennen pitkää he kysyvät: ”Onko se automiehiä?”

Sana merkitsee heille varsin erilaisia asioita. Aulis on toki viisitoista vuotta Jukkaa vanhempi, mutta sanoisin silti, että kysymyksessä on ennemminkin temperamentti- kuin sukupolviero.

Aulikselle automies on sellainen, joka pitää hyvää huolta ajokistaan ja tekee itse kaikki korjaus- ja huoltotoimet. Hän ei ole koskaan ostanut uutta autoa, koska ensimmäiset kuusikymmentätuhatta kilometriä ovat moni verroin kalliimmat kuin kaikki sen jälkeiset. Vanhassa vara parempi, ja kun on itse laittanut, tuntee yksilön.

Jukka taas ei aja juuri kahta vuotta vanhemmalla autolla. Häntä kiinnostaa tekniikka siltä osin kuin se ilmenee auton suorituskyvyssä, ajomukavuudessa ja ulkonäössä. Viimeksi hän erehtyi 5-sarjan BMW:hen, minkä hän kuitenkin korjasi heti, kun keväällä tuli uusi malli Audin A6:sta. Hän on sittenkin enemmän Audi-miehiä.

Auliksella oli uusimmillaan 2000 vuosimallin Toyota Avensis. Siitä oli melkoisesti riesaa, kun moottorilla oli taipumusta ylikuumenemiseen ilman selvää syytä. Erään Pornaisissa asuvan vanhuksen ladosta löytyi sitten Ford Escort 1300E vuodelta 1974. Aulis ei ole koskaan perustanut historiallisten autojen harrastamisesta, mutta tämän hän osti, koska se oli vähän ajettu ja hyväkuntoinen.

Uuden A6:n ajettavuus on kohdallaan: painopiste on aiempaa alempana ja akseliväli on pidentynyt peräti seitsemän senttiä. Ajo-ohjelman säädettävyys kuljettajan tarpeitten mukaan on vertaansa vailla. Jukka valitsi automaattivaihteiston ja navijärjestelmän kosketuspaneeleineen. Kuljettajan turvana on huippumoderni ajovalojärjestelmä ja aktiivinen kaistanvahti, joka tarvittaessa tekee korjaavan ohjausliikkeen kaistamerkinnöistä.

Talvella Aulis purki ja huolsi perusteellisesti Escortin. Nyt hän tuntee sen jokaista männänrengasta, vaihteiston laakeria ja vetoakselin niveltä myöten. Internetistä löytää nykyään helposti varaosat, tai jos ei löydä, Auliksella on taitava tuttu sorvari.

Auliksen ja Jukan kielenkäytössä automies tarkoittaa jotain sellaista kuin ’taiteilija’, ’runoilija’, ’suuri sielu’. Jos joku kysyisi heiltä poissaollessani, olenko minä automies, vastaus olisi järkkymätön ei. Se on tottakin: osaan vaihtaa renkaat ja lisätä öljyä mutten juuri muuta, ja kulkuvälineen ominaisuuksiin en ole koskaan osannut sijoittaa vähäisiä varojani.

Jos minusta tulisi automies, haluaisin mieluummin olla Auliksen kaltainen herkkäkätinen mekaanikkosielu. Mutta jos hybridit ja vallan sähköautotkin yleistyvät, kallistuisin ehkä sittenkin Jukan tavoin tekniikan viimeisimpiin saavutuksiin.