Kategoria: elämä

Kunpa kaikki olisi täydellistä

Sosiaalisen median virtaani ilmaantui video, joka esitteli perfektionistien arkisia työn tuloksia. Hevi-osaston porkkanat muodostivat säännöllisen tornin, mausteet kohosivat värikkäinä kartioina, kaapelihuoneen johdot kulkivat moitteettomassa järjestyksessä ja kierrätettävät vanhat autonrenkaat oli pinottu siten, että ne muodostivat kauniita palmikoita.

Ja niin edelleen. Esimerkkejä perfektionistien väsymättömästä aherruksesta on loputtomiin.

Ensiksi kuvat herättivät rinnassani levollista mielihyvää. Juuri näin. Aivan niin kuin pitääkin. Mikseivät kaikki voisi tehdä työtään noin huolellisesti.

Mutta seuraavaksi jokin iski paljon syvemmälle. Tuntuikin yhtäkkiä kipeältä ja ristiriitaiselta.

Kuvakavalkadi oli varmaankin koottu sillä mielellä, että perfektionistien suhteettomalle vaivannäölle voi hiukan ilkikurisesti hymyillä. Toisaalta jotkut katsojat ovat itse perfektionisteja, ja heitä näkymät miellyttävät.

Perfektionismi ei ole pelkästään huono ominaisuus, jos se tuottaa hyviä tuloksia. Olen itse joskus hieman ylpeillyt tällä piirteelläni. Rakastan yksityiskohtien hiomista.

Mutta sosiaalisessa elämässä päällimmäiseksi ehkä sittenkin asettuvat perfektionismin kielteiset piirteet. Perfektionistit voivat olla kohtuuttomia kanssaihmisiään kohtaan, ja varmaa on, että itseään he piinaavat säälimättömästi.

Muuan konsulttipalvelujaan kauppaava nettipsykologi määritteli näin: ”Perfektionismi on neuroottinen haluttomuus hyväksyä todellisuus.”

Pakko myöntää, että määritelmä osuu kohdalleen, eikä se tunnu kovin hyvältä. Mutta minkäänlaista erotusdiagnostiikkaa tuon määritelmän pohjalta ei voi johtaa.

Ajatellaanpa nykyistä sananvapautta ja miten se ilmenee. Mielipiteet talouspolitiikasta, maahanmuutosta ja tasa-arvoisesta avioliittolaista repivät kansan rivejä. Sosiaalinen media mahdollistaa kärkevien mielipiteiden välittömän julkituomisen.

Elämme loputtoman kriittisyyden aikaa ja koko kansakunnan on vallannut ”neuroottinen haluttomuus hyväksyä todellisuus”. Siinä ei ole lainkaan kysymys perfektionismista, ainoastaan myötätunnon puutteesta.

Perfektionistina olen todennut: minun ei kannata kehittää kriittisyyttä itsessäni, sillä se on jo sieluni ytimessä. Ennemminkin haluan opetella hyväksymään monenlaisia ihmisiä boheemit koheltajat mukaan lukien, haluan asettua tilanteisiin joiden lopputulosta en voi tietää, ja viime kädessä – haluan hyväksyä elämän.

Olen kysynyt itseltäni: miksi minusta on tullut perfektionisti? Tiedän jo, millä sanoilla vastaus alkaa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten pimeään paikkaan minun on uskaltauduttava.

Syksyn prinssi ja punapää

Kävin katsomassa Syysprinssi-elokuvan. Edesmennyt ystäväni Harri Sirola olisi nauttinut täysin siemauksin tämänkin elokuvan tuomasta huomiosta. Näyttelijä Lauri Tilkasen tulkinnassa on paljon harrimaisuutta, mutta ihminen on tietysti täytynyt kankaalle pelkistää ja litistää ja tyylitellä.

Elokuva perustuu Anja Snellmanin samannimiseen avainromaaniin, taustalla pari muuta avainromaania eli Anjan ja Harrin esikoisteokset. Miksi elämäntarinat ja fiktiot pitää tällä tavoin sekoittaa?

Avainromaanin perusjännite syntyy uteliaisuudesta: jokaista kiinnostaa millaisina todelliset henkilöt esitetään. Kun kirjailija tekee avainromaanin, hän haluaa hyödyntää uteliaisuutta, ja samalla hän myös tietää, että tosielämän reaktiot saattavat johtaa ristiriitoihin.

Mutta kirjailija ei välitä siitä. Hän ehkä jopa nauttii tulevista reaktioista.

Vuonna 1997 Harri julkaisi Anjalle suorasukaisena vastauksena novellikokoelman Syysprinssin kalaretki. Kiihdyksissään Anja otti yhteyttä Harrin kustantajaan. En tiedä, mitä vaatimuksia hän esitti, mutta ainakaan ”syysprinssiä” ei olisi saanut käyttää kirjan nimessä, koska se viittasi suoraan Anjan edellisenä vuonna ilmestyneeseen romaaniin.

Olen tietoinen tästä, koska olin tuolloin Harrin työtoveri ja editori.

Sanoin Harrille: ”Eikö Anja olekin epäreilu. Hänhän oli luvannut, ettei kirjoita sairaalakäynneistä.”

En ikinä unohda Harrin itsetyytyväistä ilmettä. Häntä ei haitannut, vaikka Anja oli pettänyt lupauksensa. Hän nautti tietoisuudesta, että hän oli entiselle rakastetulleen niin tärkeä.

syysprinssiTämän jälkeen viimeistelimme Syysprinssin kalaretki -novellin. Harri kertoi, missä määrin tapahtumat olivat todellisia ja missä määrin keksittyjä.

Harri Sirolan rajoite kirjailijana oli se, että hän ei pystynyt kirjoittamaan pelkän mielikuvituksensa varassa. Lahjakkuudestaan ja monitahoisesta persoonallisuudestaan huolimatta hän ei kyennyt aloittamaan fiktiota ilman todellista tapahtumaa tai muuta koettua kiinnekohtaa.

Hänen piti ensin elää kirjoittamansa todeksi.

Syksyn suuri tango

Pikkukaupungin keskustan puutalossa lokakuun lempeä hämärä kerääntyy huoneen nurkkiin. Iäkäs aviopari istuu kahden samassa hiljaisuudessa. Kuulostaa aivan kuin heidän hengityksensä huokuisi samaan tahtiin.

Kaunispiirteinen nainen kirjoittaa nojatuolissa muistikirjaansa, kuivahko mies lukee sohvalla kirjaa. Mies katsoo vaimoaan ihaillen ja toteaa, miten hän rakastaa tuota profiilia, käsien ilmeikkyyttä, leveää, turvallista lantiota ja somia jalkoja. Hänelle tulee vastustamaton halu pidellä tuota ihanaa olentoa sylissään.

Mies nousee sohvalta ja astuu vaimonsa eteen, ottaa molemmista käsistä kiinni ja vetää puolisonsa jalkeille.

”Me emme sitten koskaan opetelleet tanssimaan”, mies sanoo.

”Onko muka nyt liian myöhäistä?” vaimo sanoo.

”Onko koskaan…”

”Voitko laittaa jotain musiikkia.”

Mies valitsee soimaan hitaan tangon ja kääntyy takaisin vaimonsa puoleen. Hän ottaa tämän syleilyynsä, ja oikea käsi luiskahtaa paidan alle vasten paljasta ihoa.

Miehen mieleen nousee muistikuva yöstä vuosikymmeniä sitten. Se oli heidän ensimmäisiä yhteisiä öitään, eikä silloin tapahtunut muuta kuin he nukkuivat lattialla kapealla patjalla kasvot vastakkain. Mies oli kietonut kätensä naisen ympäri ja hänen käsissään oli pohjaton koskettamisen nälkä. Mies piti koko yön käsiään naisen paljasta selkää vasten ja ihmetteli, miten ihmisen iho voikaan olla sileä.

Ja nyt se tango! Tuleeko siitä mitään. Miehen oikean käden alla tutut kohollaan olevat nikamat. Vasempaan käteen laskeutuu vaimon oikea käsi kuin pieni lintu.

Mies ei ole koskaan uskaltanut täysin antautua tanssin rytmille. Miksi sitäkin on pitänyt hävetä. Mutta enää hän ei häpeä. Hän heittäytyy tangon pyörteeseen ja kietoo vaimonsa myös siihen. Miten väkevästi tumma on heidän tanssinsa, syksyn suuri tango.

Kun musiikki taukoaa, he hiukan huohottavat. Molempien rinta kohoilee. Mies painaa suudelman vaimonsa otsalle. Hän on pakahtua tunteesta, jota hän ei tohdi lausua ääneen. Hän huomaa, ettei hänen tarvitse sitä sanoa.

 

Kirjallisuuden kulta-aika ja tulevaisuus

François Truffautin tunnetun elokuvan myötä kuvaustermi ”amerikkalainen yö” on tullut yleisesti tunnetuksi. Kameran suotimen ja muiden tekniikoiden avulla yökohtauksia kuvataan päivällä. Siten päivästä voidaan tehdä yö.

Amerikasta on peräisin myös poliittisen korrektiuden käsite, joka lopulta on johtanut siihen, että on pakko olla sympaattinen kaiken aikaa (cult of being nice all the time). Jos haluat menestyä, älä esitä kriittisiä ajatuksia vaan ole myönteinen ja kiva herkeämättä. Luo itsestäsi miellyttävä vaikutelma.

Suomessa kirja-ala on vanhoillinen ja uudistumaton, ja muutosten jarruna näyttää olevan juuri nämä kaksi asiaa. Viestinnässä usein valikoidaan tosiseikkoja ja siten kerrotaan muunnettua totuutta: puhutaan päivä yöksi ja yö päiväksi. Esimerkiksi kirjamyyntien useita vuosia jatkunut syöksykierre on yritetty piilottaa positiiviselta näyttäviin tilastonäpertelyihin.

En tiedä, miksi kirjallisuudesta kirjoittavat lehtitoimittajat eivät ole valpastuneet ja osoittaneet kriittisyyttä. Varmaankin he haluavat olla myönteisiä ja kivoja, jotta on mukavampaa tehdä töitä, kun joka tapauksessa joutuu olemaan tekemisissä kustantajien ja kirjakauppiaiden kanssa.

Kirjailija Tommi Melender aprikoi teoksessaan Onnellisuudesta (2016), että mitään kirjallisuuden kulta-aikaa ei ehkä ole ollutkaan. Törmäsin sattumalta Porvoossa Helsingin Sanomien entiseen kirjallisuustoimittajaan Pekka Tarkkaan ja kysyin hänen mielipidettään asiasta. Tarkka sanoi, että kyllä 1960–luvulta 1980-luvulle oli selvästi suomalaisen kirjallisuuden kulta-aikaa. Kirjoilla on riittävästi yleisöä, kirjallisuutta arvostettiin ja käsiteltiin lehdistössä. Kirjastoilla on kunnon määrärahat.

Vasta 1990-luvun lopulla alkoi pudotus, joka 2000-luvun kuluessa on muuttunut romahdukseksi.

Tässä blogissa tarkoitukseni on aika ajoin peilata sitä, millaista on olla kirjailija nykypäivänä. Jos haluan olla avoin ja rehellinen, en voi aina olla nice.

Keväällä 2016 näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä kertoi haastattelussa, että keski-ikäiset naisnäyttelijät eivät saa työtä. Heistä kukaan ei halua julkisesti valittaa asiasta, jotteivät saisi ikävää leimaa, jolloin viimeisetkin harvat työmahdollisuudet menisivät.

Tiedän monia kirjailijoita, joilla on vaikeuksia saada teoksiaan kustannetuiksi. Eivätkä he halua kertoa ongelmistaan, koska vaarana on aina, että seuraavaa teosta ei sitten tulekaan.

Kirja-alan on pakko muuttua. Maailmassa, jossa autot kulkevat itsestään ja jääkaapit tilaavat ruokaa, kirjallisuus ei voi pysähtyä menneeseen. Maailmassa, jossa media on avoin kenen tahansa kirjoittaa, kirjallisuuden on määriteltävä roolinsa ja tehtävänsä uudelleen.

Ei voida olettaa, että kirjallisuus pelastuu dekkarinimikkeitä loputtomasti lisäämällä tai julkaisemalla nuorten julkkisten elämäkertoja ja värityskirjoja. Kirjallisuuden tulevaisuus on jo alkanut, ja toivoisinpa siltä paljon, paljon enemmän.

 

Todellisuus pakenee

Viisaat ja tiedostavat ihmiset vievät maailmaa eteenpäin. He havaitsevat ongelman, erittelevät sitä mielessään ja asettavat sen yhteyksiinsä. Sen jälkeen he esittävät ratkaisun.

Näinhän se menee, eikö niin.

Mutta entä jos ihminen on väärässä, voiko silloin tapahtua mitään hyvää? Entä jos käykin niin, että erheellinen näkemys ja väärät käsitykset johtavat hyviin lopputuloksiin.

Ryhdymmekö silloin niuhottamaan: väärin onnistuttu. Vai ajattelemmeko, että lopputulos on kumminkin tärkein.

Tieto lisääntyy ja muuttaa käsityksemme aiemmin tuntemastamme. Tästä on helppo löytää esimerkkejä.

Lenkkeilijät ovat vuosikymmenten ajan venytelleet juoksemisen jälkeen, kun heitä on siihen kehotettu. Uudemman fysiologisen tietämyksen perusteella mitään olennaista elastista venymistä lihaksissa ei tapahdu ja puolen tunnin kuluttua ’venyttelystä’ lihakset ovat palautuneet normaaliin mittaansa. Siten kannattaa kuitenkin tehdä, koska se vaikuttaa suotuisasti elimistön neuromuskulaariseen järjestelmään.

Tai jospa joku osoittaa suunnattomasti myötätuntoa ja laupeutta lähimmäisiään kohtaan kristinuskon pohjalta – huomaamatta, että tämän uskonnon näkemys ihmisestä ja maailmasta on vakavasti ristiriitainen. Haittaako se?

Tieteellisen maailmankuvan yhteydessä puhutaan paradigmanvaihdoksesta. Mekanistinen fysiikka kelpasi pitkään, kunnes tuli suhteellisuusteoria.

Japanilainen zen-opettaja Gudo Nishijima on todennut, että kaikki käsityksemme ovat vääriä. Riippumatta siitä, onko kysymys arkipäiväisistä näkemistavoista tai tieteelliseen maailmankuvaan perustuvista selityksistä, olemme aina väärässä. Koetamme käsitystemme perusteella lausua jotain todellisuudesta, mutta itse todellisuus on jotain muuta.

Todellisuus pakenee.

Nishijima ei kuitenkaan ole pessimisti, nihilisti, skeptikko tai mikään muukaan kieltäjä. Hän sanoo, että ihmiskunta kaiken aikaa edistyy. Kun koetamme selittää todellisuutta – vaikka olemmekin väärässä, vaikka käsityskykymme on rajallinen – me lähestymme koko ajan maailman parempaa ymmärtämistä.

Siksi on tärkeää lausua ääneen myös erheelliset käsitykset. Siksi on arvostettava jokaista, joka uskaltaa olla väärässä.