Kategoria: elämä

Nuoruuden, keski-iän ja vanhuuden liha

”Nuoruuden liha on kiinteä ja valpas”, kirjoitti kerran eräs runoilija. Kun ikää karttuu, tämän lauseen kääntöpuoli tulee yhä selvemmin esille.

Jos elonpäivien vähenemistä ei oteta lukuun, minusta ikääntyminen tuo etupäässä hyviä asioita ulottuville. Sellaisia joita nuoruudessa ei voinut kuvitellakaan.

Muistan, että kaksikymppisenä jo nelissäkymmenissä olevat naiset näyttivät vanhoilta. Heissä oli mahdotonta havaita mitään puoleensavetävää.

Ihmeellistä katsella heitä nyt uusin silmin. Varttumisen suuria rikkauksia on se, että alkaa nähdä viehättävinä kaikenikäiset naiset: nuoret, keski-ikäiset, vanhat. Kapea näkösektori on avartunut valtavasti, ja maailma on kerta kaikkiaan ihana, ihana.

Jos saapuisin avaruudesta jonkin toisen universumin edustajana maapallolle, kummastelisin aluksi eniten yhtä seikkaa. Miten on mahdollista, että tämän yhteiskunnan kaikkein arvokkaimpana resurssina pidetään nuoria, hieman alle ja yli 20-vuotiaita naisia, jotka ovat laihoja mutta keskimääräistä pidempiä, jotka katsovat suoraan kohti ja joiden iho on ehostuksen ja kuvamanipulaation avulla saatu näyttämään luonnottoman sileältä.

Tiedämme, miltä todellinen iho näyttää, ja sitä me oikeasti haluamme koskettaa.

Joskus puhutaan sisäisestä kauneudesta. Minusta ei pitäisi jäädä kovin pitkäksi aikaa erottelemaan ihmisen ulkoisia ja sisäisiä ominaisuuksia, sillä ne muodostavat kokonaisuuden. Ihmisen syvyyksissä piilee totta totisesti kauneutta, joka välttämättä huokuu myös ulospäin, jos vain olemme riittävän herkkiä sitä aistimaan.

Tähän ikään mennessä kokemus ja käsitys seksuaalisuudesta on muuttunut ja laventunut. Se, että pidän kohtaamiani naisia viehättävinä, kumpuaa syvistä viettikerroksista. Mutta tämä ei johda siihen, että koettaisin valloittaa heitä. Uskon, että seksuaalisuus on käyttäytymisen järjestelmä, jota ei voi kytkeä pois ja jonka vaikutusala on paljon laajempi kuin pariutuminen. Uskon, että se on kaiken sosiaalisen elämän perusta ja käyttövoima.

Kaksikymppisenä normaali eroksen toimintamalli voi olla sellainen, että yrittää iskeä jokaisen ja samalla haluaa löytää sen oikean. Minusta tämä vaikuttaa ristiriitaiselta ja naiivilta, mutta muistan ajan, jolloin tällainen ajattelu tuntui täysin luonnolliselta.

Jos ei ole tarvetta tai tilausta rakastumiseen, ei tarvitse rakastua. Tai jos on taipumus ihastua moniin, voi silti päättää sitoutua yhteen. Tällaiset käsitykset karttuvat vasta ajan myötä, voiko sanoa peräti elämänkokemuksesta.

Mutta hurmaantumisen ja lumoutumisen tunne ei laimene. Se vain rikastuu, koska sillä on enemmän kohteita ja koska kauneudesta voi nauttia yrittämättä saada sitä omakseen.

 

Alcoholic Nation – kansa joka vaalii alkoholismia

Minua askarruttaa suomalainen alkoholismi. Olen huolestunut sen laajoista ja syvistä haittavaikutuksista. Kärsin suunnattomasti joutuessani sen kanssa tekemisiin. Tunnen itseni voimattomaksi silloin kun haluaisin saada aikaan muutoksen.

Minulle on muodostunut vahva käsitys, että koko suomalainen yhteiskunta on sairastunut alkoholismiin. Katson itseni asiantuntijaksi sikäli, että olen suomalainen ja olen kaiken ikäni seurannut enemmän ja vähemmän kohtuullista käyttöä, niin rahvaanomaista kuin sivistynyttä ryypiskelyä.

Somalialaislähtöinen toimittaja Wali Hashi on poikkeavasta näkökulmastaan tehnyt osuvia havaintoja, ja siksi hänen puheenvuoronsa on herättänyt runsasta keskustelua.

Aloitin itse säännöllisen alkoholinkäytön tultuani täysi-ikäiseksi. Määrät olivat aluksi melko pieniä, mutta nuoruuden uteliaisuus vei helposti ylilyönteihin. Ikävuosina 25–30 käytin selvästi liikaa alkoholia. Sen jälkeen olin taas mielestäni ns. kohtuukäyttäjä eli join yhtä paljon kuin muutkin. 34-vuotiaasta eteenpäin alkoholinkäyttöni väheni olennaisesti elämäntapavalintojen myötä, ja 40-vuotiaana lopetin kokonaan alkoholin nauttimisen.

Absolutismi on minun kohdallani väärä sana. Miellän siten, että olen vapautunut alkoholinkäytön sosiaalisista pakkorakenteista. Aluksi se ei ollut helppoa, mutta nykyään tunnen kepeää elämänriemua silloin, kun muut miettivät ottaisko vai eikö ottais.

On hyvin tunnettua, että jos perheessä on alkoholisti, myös muut perheenjäsenet sairastuvat. Juopon vaimo voi alkaa itsekin ryypätä, mutta vaikkei näin kävisi, hän sairastuu rinnakkaisriippuvuuteen. Alkoholistin lapsista tulee helpommin alkoholisteja.

Psykologiset riippuvuusrakenteet vaikuttavat laajemmalti siten, että koska Suomessa on hyvin paljon alkoholisteja, heidän vaikutuksensa läpäisee sosiaalisen verkoston ja koko yhteiskunnan. Tuskin kukaan on suojassa alkoholistien suoranaisilta ja välillisiltä vaikutuksilta. Me olemme kaikki yhtä suurta alkoholistiperhettä.

Suomessa alkoholismin monet muodot kätkeytyvät kohtuukäytön nimiin. Monipuolisesti taiteita harrastavan naisen on välttämättä saatava joka ilta pari lasillista viiniä. Hän ei kerro, että joinakin iltoina menee koko pullo. Viskientusiasti tarkkailee lasistaan tisleen, turpeen ja tynnyrin hienoja vivahteita mutta huomaa jotain olevan vialla vasta sairastuttuaan maksakirroosiin. Sauna- ja iltapäiväkaljat sekä ruoan kanssa juotava viini kuuluvat normaaliin seurustelukulttuuriin ja nostavat viikoittaista kulutusta. Ja joskus on ihan vaan pakko saada kunnon kännit.

Olen väsynyt suomalaisiin alkoholismin peittelypuheisiin. Ärryn juopottelevien porukoiden mekastuksesta puistoissa, kaduilla, junassa ja ylipäätään kaikkialla minne minulla pitäisi olla vapaa, häiriötön pääsy. Olen surullinen, kun näen perheitä terassilla vanhemmat voimallisessa kesäisessä nousuhumalassa.

Lainsäätäjän ja viranomaisten antamat rajoitukset eivät varmaankaan tuo ratkaisua. On selvää, että suomalaisten tulisi sisäistää joukko ehdottomia kieltoja, joista he ovat itse vastuussa. Alkoholinkäyttöön liittyvä sosiaalinen koodistomme kaipaa paljon korjaamista.

En kirjoita tätä siksi, että tuntisin itseni muita paremmaksi. Kuten yllä käy ilmi, olen itse juopotellut eniten silloin kun minulla on ollut pieniä lapsia. Tätä kadun enkä saa tekemättömäksi. Mutta voisiko virheistä oppia?

 

Kun työnteolta viedään merkitys

Työpäivän alkaessa mieleni jakautuu. Käsitän olevani suomalaisen kirjallisuuden palveluksessa mutta teen töitä media-alalla. Näiden puolien yhdistäminen ei aina onnistu vaivattomasti.

Median kivulias rakennemuutos on kestänyt jo useita vuosia, ja syvällisiä muutoksia on varmuudella vielä edessä. Sanoman toimitusjohtaja Harri-Pekka Kaukonen on ilmoittanut, että yhtiö tulee syksyllä muuttamaan rakennettaan radikaalisti. Helsingin Sanomien päätoimittajan erottaminen ja kolmen päällikön irtisanoutuminen ovat olleet esinäytöksiä isoon draamaan.

Epävarmuus on viimein levittäytynyt alalla joka sopukkaan. Oireellisesti Heikki Aittokoski kirjoittaa blogissaan, että kunnon ammattilaisella pitää olla vähintään suunnitelmat A, B ja C. Hän kuitenkin haluaisi mieluiten pitää kiinni suunnitelmasta A, olla edelleen ulkomaantoimittaja päivälehdessä.

Minäkin olen parin vuoden aikana pyöritellyt suunnitelmia A, B, C, D jne. Voisin ryhtyä pitämään joogasalia tai teehuonetta, voisin lähteä pyytämään ”Kitkan viisaita” muikkuja. Entä jos alkaisin yksityisetsiväksi tai taksikuskiksi. Mahdollisuuksia on monia.

Veikko Huovisen B-suunnitelma oli kämppäukon virka jollain pienellä savotalla. Puiden pilkkomista, veden kantamista, kämpän ja saunan lämmittämistä. Ei kuulosta hassummalta.

Luulen kuitenkin, että pysyttelen omalla alallani, siellä missä ovat osaamiseni, kokemukseni ja kontaktini. Tuntuisi tappiolta perustaa teehuone siksi, että kaikki muut työmahdollisuuteni ovat valuneet hukkaan. Mutta arvokkaasti vanheneva, edelleen hiljakseen julkaiseva kirjailija pikkukaupungin teepuodin tiskin takana on sympaattinen mielikuva.

Kun joku alkaa suunnitella alanvaihtoa, käsillä ovat vakavat kysymykset, varsinkin jos hän on pitänyt työtään mielekkäänä. Pintaan nousevat epäonnistumisen tunnelmat. Jos työnantaja ei pysty arvioimaan työntekijän panosta muulla tavoin kuin taloudellisilla mittareilla, hän on menettänyt otteensa ja ymmärryksensä työn sisältöön.

Media-alalla vaikuttaa ilmeiseltä mutta ehkä tämä pätee suomalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin: työelämä on kriisissä, koska työn tekemiseltä on viety merkitys. Yhtiöiden ”tervehdyttämisen” tai talouspolitiikan kautta asiaa ei voi auttaa, koska työntekijän itsensä pitää saada työstään mielekkyyden kokemus.

Suurikaan ongelma ei ole yrittäjäksi ryhtyminen. Freelancer, osuuskunta, toimiminimi, osakeyhtiö – näissä valinnoissa on kysymys vain käytännön järjestelyistä. Erityisen haasteen tälle ajalle luo se, että perinteiset liiketoimintamallit ovat vaikeuksissa. Jos perustat yrityksen, sinun pitää itse rakentaa malli, mistä raha tulee ja minne se menee ja mistä välistä saat otettua oman siivusi.

Ei ole epäilystä siitä, että uudet rakenteet kehittyvät vähitellen ja että luovat, ahkerat ihmiset löytävät paikkansa, josta he tavoittavat menestyksensä. Mutta kaikilla ei ole sellaiseen edellytyksiä. Heille riittäisi mahdollisuus saada tehdä merkityksellistä työtä.

 

Kuka minä olen

Osallistuin kerran retriitille, jonka alussa kehotettiin esittäytymään muutoin kuin ilmoittamalla ammattinsa. Käytännössä useimmat sanoivat pelkän etunimensä, mikä oli viehättävää ja keventävää. Mutta tavallinen sosiaalinen tilanne muuttui yhtäkkiä poikkeuksellisen vaikeaksi.

Oli lähes mahdotonta sanoa itsestään mitään. Kiusallista.

Kuka minä olen? Tämä on tärkeimpiä kysymyksiä. Ja useimmat vastaukset ovat vääriä. Vanhat kreikkalaiset kirjoittivat gnothi seauton, ’tunne itsesi’. Upanišadien iso lause on tat tvam asi, ’sinä se olet’. Näitä tiivistyksiä seuranneet filosofiset traditiot ovat kulkeneet eri polkuja, mutta kokevan minän identiteetin pohdiskelu näyttää olevan keskeistä.

Minulla on hassu tapa. Kun aion lähettää sähköpostia, jakaa jotain sosiaalisessa mediassa tai jopa kirjoittaa jotain julkaistavaksi aiottua, toistelen mielessä omaa nimeäni. Olisipa noloa, jos puhuisin vahingossa ääneen ja joku kuulisi tämän litanian.

Mutta nimen hokemisella täytyy olla jokin merkitys. Se on aivan kuin mantra, joka vahvistaa identiteettiäni, mentaalista kuvaa itsestäni. Kun minulla on aikomus mennä ulkomaailmaan, omakuvan täytyy olla kyllin vahvapiirteinen.

Kokeile sitä: lausu hiljaa oma nimesi. Se herättää tunteita, se antaa sinulle vaikutelman että olet jonkin tärkeän äärellä. Ja niin sinä oletkin.

Jos tarkastelet syvällisesti ja analyyttisesti kuvaa itsestäsi – tarkasteluun voi kulua jopa vuosia – huomaat vähitellen, että valtaosa identiteetistäsi on muiden projektiota siitä, millaiseksi he kuvittelevat sinut. Sinä olet hyväksynyt nämä ominaisuudet. Vielä erikoisempaa tässä on se, että loppuosa ’sinusta’ muodostuu siitä, millaiseksi itse olet projisoinut itsesi.

Monissa itämaisissa psykologisissa menetelmissä pyritään luopumaan ulkoisista tunnuksista. Itämaisten oppien länsimaiset levittäjät nykyään kehottavat irrottautumaan egon vallasta ja löytämään todellisen minuutensa.

Mutta mistä tämä dualismi? Kuka voi sanoa, että on olemassa todellinen minä ja jokin joka on vain projektioiden välikappale. Miltä todellinen minä näyttää?

Persoonallisuus muodostuu kaikesta siitä, mitä ’olet’ ja mitä kuvittelet olevasi. Ja näitä on jokseenkin mahdotonta erottaa toisistaan.

Useimmilla ihmisillä on eri ikäkaudet ylittävä yhtenäinen minuuden kokemus. Muistamme itsemme ja mielikuvamme lapsuudessa, ja ne tuntuvat kantavan jollain tavoin samaa persoonallisuutta, joka meillä on edelleen nykyhetkessä. Vaikka kaikki fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet tuon ytimen ympärillä ovat vaihtuneet, tunnemme olevamme edelleen sama ihminen. Kummallista, että voimme pitää kiinni tällaisesta illuusiosta.

Kun joku seuraavan kerran pyytää minua esittäytymään kertomatta sukunimeä, ammattia, harrastuksia tai muita ulkoisia tekijöitä, vastaus on selvä: minä kohautan hartioitani.

 

Maanpakolainen astuu kotimaan kamaralle

Sain ystävältäni Ranskasta postikortin, joka nyt kirjoituspöydälläni tarjoaa minulle ehtymätöntä iloa. Kuva täynnä levollista voimaa, riemullista kohtaamista ja juurevaa läsnäoloa.

Kortissa vietnamilainen zen-munkki Thich Nhat Hanh istuu ystäviensä ja kansanjoukon ympäröimänä hymyillen ja hedelmä kämmenellään.

”Appelsiini ei ole vähempää kuin ihme”, lukee kortin kääntöpuolella. Valokuva on otettu Hanoissa huhtikuussa 2005. Voit katsoa kuvan oheisesta linkistä.

Kortin esittämä ajatus liittyy Thich Nhat Hanhin keskeisiin opetuksiin hetkessä elämisestä. Mikä tahansa on ihme, kunhan vain näet sen sellaisena.

Lisäksi postikorttiin sisältyy tuskin piilotettuna poliittinen sanoma.

Pitkän tähtäimen talouspolitiikan keinoin Vietnam on vahvistanut paikkaansa globaalilla näyttämöllä, mutta ihmisoikeudet ovat edelleen kyseenalaiset. Human Rights Watchin tietojen mukaan 2013 alkukuukausina Vietnamin ihmisoikeustilanteessa on jopa tapahtunut käänne huonompaan.

Virallisesti Vietnamissa on sanan- ja uskonnonvapaus. Todellisuudessa niitä kontrolloidaan tiukasti.

Vuonna 2004 koettiin erikoinen suojasää. Kommunistisen puolueen keskuskomitea ilmoitti, että maanpakolaisuudessa elävä Thich Nhat Hanh voisi palata Vietnamiin ja opettaa ihmisille buddhalaisuutta.

Thich Nhat Hanhin yhteistyökumppani Cao Ngoc Phuong (nunna Chan Khong) kertoo omaelämäkerrassaan Learning True Love, kuinka pitkällinen kädenvääntö käytiin, ennen kuin maanpakolaisten paluu tuli mahdolliseksi. Neuvottelut päätyivät umpikujaan, josta päästiin vasta Phuongin lähetettyä henkilökohtaisen kirjeen Vietnamin pääministerille.

Thich Nhat Hanh ja Vietnamin kommunistinen puolue pelasivat peliä, jossa kumpikin osapuoli tiesi toisen kortit ja jossa kumpikin uskoi voittavansa jotain. Panokset olivat suuret: ihmisten sydämet.

Vietnam oli laatimassa hakemusta maailman kauppajärjestölle WTO:lle. Thich Nhat Hanh halusi vaikuttaa kotimaansa tilanteeseen: sanan- ja uskonnonvapauteen sekä ihmisoikeuksiin ja demokraattiseen kehitykseen.

Vietnam hyväksyttiin WTO:n jäseneksi vuoden 2007 alusta lähtien. Demokratiaan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen maalla on edelleen pitkä matka.

Pöydälläni lepäävä postikortti kertoo kuitenkin poliittiset suhdanteet ylittävästä inhimillisestä tahdosta: sitkeydestä, välittämisestä, myötätunnosta. Me kasvatamme ihmeellisiä hedelmiä.