Kategoria: elämä

Alkoi apinan vuosi 1968

Vietnamin sota käytiin täysimittaisesti myös mediassa. Kirjeenvaihtajat, valokuvaajat ja filmiryhmät toivat sodan tapahtumat maailmanlaajuisen yleisön ulottuville ilman mainittavaa viivettä.

Olen ensimmäistä suomalaista tv-sukupolvea. Niin pitkälle kuin muistan lapsuuttani, meillä oli kotona televisio. Ja niin pitkälle kuin muistan, televisiouutisissa kerrottiin ilta illan jälkeen Vietnamin sodasta.

Apinan vuoden alkaessa 31. tammikuuta 1968 reporttereilla oli Caravelle-hotellin pressikeskuksesta vain kolmen korttelin matka rynnätä sinne missä todella tapahtui. Viet Congin sissit olivat yöllä hyökänneet Yhdysvaltain Saigonin-suurlähetystöön.

Life-lehden kansikuvassa näkyy sissi, jonka sitkeä olemus haavoittuneenakin huokuu rohkeutta ja jonka ympärillä amerikkalaiset sotilaspoliisit vaikuttavat hölmistyneiltä. Minua alkoi kiehtoa hänen henkilöllisyytensä.

Kenraali William C. Westmoreland antoi kuusi tuntia kestäneen yhteenoton jälkeen lausunnon medialle, että kysymyksessä oli vain pieni välikohtaus. Samanaikaisesti käynnistynyt 70 000 taistelijan Tet-offensiivi kohdistui kaikkiin Etelä- ja Keski-Vietnamin merkittäviin asutuskeskuksiin ja sotilaskohteisiin.

Suurlähetystön hyökkäyksestä on liikkeellä paljon ristiriitaista tietoa. Todennäköisesti kaikkia yksityiskohtia ei pystytä koskaan varmentamaan, vaikka paikalla oli vähintään 50 lehtimiestä.

Suosituin tarina on sellainen, että sisseistä jäi henkiin vain yksi. Myöhemmin on kerrottu, että viidestätoista hyökkääjästä pidätettiin haavoittuneina kolme, joita amerikkalaiset kuulustelivat ja jotka sen jälkeen katosivat Etelä-Vietnamin vankileirien saaristoon. Lifen kannessa oleva mies ei ole kukaan heistä.

Sitten katseeni pysähtyy: kansikuvassa miehen vasemmasta kädestä on retusoitu pois henkilökortti, jota hän muissa samoilla hetkillä otetuissa kuvissa selvästi pitää kädessään. Oliko hän sittenkin suurlähetystön henkilökuntaa?

Ainakin kaksi lähetystön vietnamilaista työntekijää olivat Viet Congin agentteja ja osallistuivat kahakkaan. Ammuskelun päätyttyä heidät löydettiin kuolleina.

Kannen sissistä kerrotaan, että amerikkalaiset luovuttivat hänet Etelä-Vietnamin poliisille, joka ampui hänet välittömästi läheisen sairaalan takana olevalle kujalle. En tiedä, mitä uskoisin miehen kohtalosta. Auki jääviä kysymyksiä on liian paljon.

Tet 1968 aiheutti käänteen Vietnamin sodassa. Hyökkäys Yhdysvaltain suurlähetystöön oli mediasodan merkittävin yksittäinen tapahtuma. Amerikkalaisten tappio alkoi häämöttää, vaikka siitä maksettiin vielä katkera hinta.

Maailma on siten rakennettu, että mikä tahansa yksittäinen tapahtuma voi vaikuttaa suuresti maanpiirin toisessa ääressä. Tämä oli perustava kokemus, kun ryhdyin kirjoittamaan romaaniani Vihreän lohikäärmeen kylä. Yhteinen maailmamme ei muodostu lukuisista valtioista ja kansoista, kuten usein ajatellaan, vaan riippuvuuksien ja toisiinsa liittyvien tapahtumien verkostosta.

 

Hetken kokemus: mindfulness ja flow

Olin syyskuun alussa mindfulness-kurssilla. Tiesin etukäteen, mitä tuollainen kurssi pitää sisällään, mutta menin mukaan osallistuakseni, jakaakseni yhteisen kokemuksen.

Mindfulness on yhä enemmän esillä. Siitä haetaan apua työssä jaksamiseen ja psyykkisiin ongelmiin. Sen toivotaan tuovan elämänlaatuun parannusta.

Käytännössä mindfulness merkitsee meditaatiota ja meditaation kaltaisia tekniikoita, rentoutumista ja oman fyysis-psyykkisen kokonaisuuden parempaa tiedostamista. Normaalisti tässä edetään yksinkertaisin, konkreettisin harjoituksin. Minä puhun itselleni usein pelkästään istumisesta (zazen).

Mindfulness-sana ja tietoisuustekniikat ovat levinneet paljolti yhdysvaltalaisen lääketieteen professorin Jon Kabat-Zinnin ansiosta. Hän puolestaan on saanut perusopetuksensa vietnaminbuddhalaiselta munkilta Thich Nhat Hanhilta.

Olen kuullut anekdootin, jonka mukaan mindfulness-sana lähti lentoon sattumalta. Thich Nhat Hanh itse käytti kirjansa käsikirjoituksessa sanaa concentration (keskittyminen), kunnes hänen kustannustoimittajansa kysyi, sopisiko mindfulness kuvaamaan tätä henkistä tilaa, jota paalin kielellä kutsutaan sanalla sati.

Länsimaisesti suuntautuneet psykologit ovat pohdiskelleet, miten suhtautuvat toisiinsa psyykkiset tilat mindfulness ja flow. Molemmille on ominaista huomion voimakas kiinnittyminen nykyhetkeen.

Joidenkin mielestä mindfulness ja flow ovat jokseenkin sama asia, toisten mielestä niissä on paljon yhtäläisyyttä, ja kolmansien mukaan ne ovat toisilleen täysin vastakkaisia. On joskus haluttu selittää mindfulnessin eroavan flowsta sikäli, että siinä on tekevän minän lisäksi tarkkaileva minä – tietoisuus on ikään kuin jakautunut kahteen. Flow-kokemuksen imussa sitä vastoin saattaa hävitä tietoisuus paitsi ympäristöstä myös itsestä.

Kun olin Etelä-Ranskassa sijaitsevassa Luumukylän meditaatiokeskuksessa, Thich Nhat Hanh sanoi: ”I never miss a step.” Hän tarkoitti, että kävellessään hänen tietoisuutensa ei hajaannu edes yhden askeleen ajaksi. Kun tarkkailin hänen liikkumistaan, puhumistaan ja elehtimistään, saatoin hyvin uskoa tämän.

Mutta hänen kirjoissaan tai luennoissaan ei esitetä, että toimiva ja tarkkaileva minä olisivat erillisiä. Buddhalaisen käsityksen mukaan mieli on yksi ja jakamaton. Tietoisuus täyttää hetken, ja siinä on kaikki.

Luulisi, että näin yksinkertainen opetus olisi helppo tavoittaa. Onkin päinvastoin: hajottavien ja puoleensa vetävien virikkeiden vuoksi nykyihmisen on lähes mahdotonta pysyä eheästi omassa itsessään.

Mutta tiedostaminen on myös ihmismielen luonnollinen tila. Sen voi tavoittaa toiminnallisen asenteen kautta. Kun istut, istu. Kun syöt, syö. Kun juot teetä, juo teetä. Kun haravoit pihaa, haravoi pihaa.

Ja kun flow tempaa sinut mukaasi, ole siinä virtauksessa.

 

Miten laulu vetoaa tunteisiin

Kansanrunoudentutkija Martti Haavio eli runoilija P. Mustapää oli sitä mieltä, että laulu edustaa runouden korkeinta astetta.

Olen harrastanut monenlaista runoutta. Minua viehättää imagismin kuvallinen selväpiirteisyys. Minut tempaa mukaansa kaikkinainen dadaismi ja sanoilla leikittely. Syvennyn mielelläni filosofisten runojen äärellä.

Mutta viime kädessä olen samaa mieltä kuin Haavio. Laulu tuntuu runouden muodoista ylivertaiselta, joko sävellettynä tai pelkästään sanoiksi kirjoitettuna.

Danny Boy on irlantilaisten ja amerikanirlantilaisten tunnussävelmä. Muuan nimimerkki totesi eräällä keskustelupalstalla, että hänelle tämä laulu merkitsi lähinnä muzakia eli musiikkitapettia, kunnes hän kuuli Johnny Cashin tulkinnan American-levytysten sarjassa (2002).

Minulle kävi samalla tavoin. Kuuntelin vesissä silmin.

Cash on esittänyt laulua aiemminkin. Vuonna 1970 hän veti sen duettona Jimmie Rodgersin kanssa television Johnny Cash Show’ssa. Välispiikissään hän totesi, että sanat the pipes, the pipes are calling ovat jälleen totta ja viittasi meneillään olevaan Vietnamin sotaan.

Danny Boy ei ole sävellyksenä erityisen irlantilainen vaan tyyliltään edustaa lähinnä 1800-luvun populäärimusiikkia, vaikka säveltäjää ei tunneta. Sanat on laatinut Frederic Weatherly, englantilainen lakimies joka sivutyönään tekstitti tuhansia lauluja.

Jos Weatherly olikin aikansa Krisse Johansson tai Junnu Vainio, hänen Danny Boynsa soi minun korvissani runoutena. Tämän toi esille Cashin karu tulkinta.

Kysytäänpä keneltä tahansa englantia äidinkielenään puhuvalta, mitä laulu tahtoo sanoa, kuka on laulun puhujaminä tai kuka on ”Danny Boy”, saadaan hyvin kirjava valikoima vastauksia. Taitavana sanoittajana Weatherley on ymmärtänyt, millä tavoin tällaiset tehot rakennetaan.

Hän käyttää runon kokonaisuuden sommittelussa tekniikkaa, jolle voisin antaa nimityksen avoimeksi jättäminen. Eri tulkinnoissa Dannya puhutteleva henkilö on nähty tyttöystävänä, äitinä, isänä, isoisänä jne. Kun tekstin laatija jättää avoimeksi aivan perustavimmat asiat, hän antaa lukijoiden ja kuulijoiden sijoittaa omat tulkintansa ja omat tunteensa runolliseen kehykseen.

Mitä sitten laulusta voi yksiselitteisesti todeta? Ei paljon. Nuori Danny on lähdössä pois kotiseudultaan, ehkä sotaan, ehkä siirtolaiseksi, ehkä jonnekin muualle. Häntä jää odottamaan joku, joka toivoo Dannyn tulevan viimeistään haudalleen tervehtimään häntä.

Runoudessa tärkeitä ovat rivin välit. Laulussa roikkuu pakahduttavana aavistus, että Danny ei ehkä palaakaan. Haudalle sijoitetut loppukuvat vihjaavat käänteisestä mahdollisuudesta: entä jos Danny onkin se, joka menehtyy.

American Recordings -sarjassa Cash laulaa paljon kuolemasta. Hän katsoo säikkymättä sitä rajaa, jossa ihmisyys punnitaan.

 

Filosofinen kertomus kissasta

Omistin sangen erikoisen kissan. Hän oli hyvin omapäinen mutta halutessaan myös avulias. Ehkä hän olisi ollut myös omistamisesta eri mieltä: kuka ja ketä.

Kissa naukaisi ja päästin sen sisään. Lähdin siinä samalla ulos tarmokkaana ja huolettomana. Kohtasin heti tutun ei-kissan, joka pyysi minua mukaansa.

”Tule. Mennään ei-kissaan, näytän sinulle ei-kissoja.”

”Hyvä on”, myönnyin, ja jatkoimme yhdessä eteenpäin.

Ei-kissassa oli hyvin paljon ei-kissoja. En oikeastaan jaksanut syventyä niihin, en oikein käsittänyt mikä hänestä niissä oli niin erityistä. Sanoin ei-kissalle, että olin saanut tarpeekseni.

”Ei se mitään”, hän sanoi. ”Ei-kissoja on niin monenlaisia, minua ei ihmetytä että väsyt niihin.”

Hän pyysi kuitenkin, että kävelisimme vielä yhdessä. Hän veisi minut ei-kissaan ja näyttäisi ei-kissoja. Kulkisimme pitkin ei-kissaa ja ihailisimme ei-kissoja. Tällaisena ei-kissana mikään ei olisi mukavampaa.

Kuljimme ja puhelimme, olin tyytyväinen, että minulla oli tällainen ei-kissa. Hyvä ei-kissa on niin tärkeä, että siitä täytyy pitää kiinni, ajattelin.

Ehdotin ei-kissalle, että menisimme minun luokseni juomaan ei-kissat. Hänelle se sopi. Häntä jo väsyttikin, ja kunnon ei-kissa tekisi hyvää.

Heti sisään astuttuamme kissa tuli luoksemme ja hieroi kylkeään ei-kissaa vasten. Kun mainitsin ei-kissan juomisesta, kissa ilmoitti heti, että hän voisi laittaa sen. Istuuduimme odottamaan.

Sanoin ei-kissalle:

”Olen viime aikoina miettinyt. Olisi ehkä käytännöllisempää, jos kykenisimme nimeämään muutakin kuin kissoja ja ei-kissoja. Luulen, että ymmärtäisimme enemmän.”

Hän naurahti ja vastasi:

”Mutta kaikkihan koostuu kissoista ja ei-kissoista. Se on niin selkeätä ja ilmeistä.”

”Oletko sitä mieltä?”

”Älä vaivaa liikaa itseäsi. Vai uskotko sinä johonkin, joka ei ole kissa tai ei-kissa? Sellainenhan on loogisesti mahdotonta.”

”Niin.”

Hän silitti kissaa, joka rupesi kehräämään. Katsoin heitä. Ei-kissa valmistui. Joimme tyytyväisinä hyvät, vahvat ei-kissat.

 

Vihreän lohikäärmeen jäljillä

Olen seurannut ajoittain hämmentyneenä, miten kirjailijaystävät ja -kollegat jakavat sosiaalisessa mediassa väliaikatietoja työnsä edistymisestä. Blogit, Facebook ja Twitter pulppuavat levottomia päivityksiä tekstiverstaalta.

Ihmiset tietenkin eroavat temperamentiltaan: mikä sopii yhdelle, ei tule toiselle kuuloonkaan. Silti voi kysyä, onko tarpeen todistella sosiaalisessa mediassa päivittäin olemassaoloaan.

Minulle kirjallinen työskentely edellyttää erityistä huolenpitoa. Luova prosessi on niin herkkä, että haluan varjella keskeneräistä tekstiä poissa muiden silmistä – tai korkeintaan näytän sitä niille, jotka auttavat minua työn edistymisessä.

Suhtaudun taikauskoisesti jopa romaanin aiheen paljastamiseen. Taiteellisen prosessin jännitteet purkautuvat ennen aikojaan, jos antautuu keskustelemaan siitä, mikä on vasta kehkeytymässä.

Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY) ilmestyy ensi viikolla, joten lienee turvallista lausua siitä sananen. Olen työskennellyt romaanini parissa seitsemän vuotta, ja tämä ajanjakso on tuonut elämääni suuria muutoksia ja perusteellisia ravistuksia.

En tiedä, mikä johdatus toi ulottuvilleni Vietnamin. Muistelen, että googlailin jotain aivan muuta, kun sattumalta silmien eteen ponnahti aihe, joka vaati kaiken huomioni. Nämä henkilöt halusivat, että minä kerron heidän tarinansa.

Hankin taustatietoa. Tilasin kirjoja, luin artikkeleja, katsoin filmejä. Jonkin ajan kuluttua minulle tuli tunne, että olin tarpeeksi perillä ja ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön. Olin varma, että voisin kirjoittaa tiiviin romaanin muutamassa kuukaudessa.

Mutta jo heti aivan alussa, vasta parikymmentä sivua naputeltuani, eräs päähenkilöistä oli nousemassa portaita ja epäröi. Myös minä pysähdyin. Tajusin, etten ollut valmis menemään sinne, minne hänen tiensä johti. En ollut vielä kylliksi päässyt hänen sisälleen. Minun oli ensiksi astuttava nuo samaiset portaat.

Matkustin, kävin katsomassa paikkoja. Eläydyin toisenlaiseen maailmankuvaan, vieraaseen kulttuuriin. Sitten lisää kirjoja ja artikkeleja ja filmejä. Kirjoittamista, samastumista, nahkoihin menemistä.

Seitsemän vuotta on syvä matka. Jos olisin lörpötellyt työn edistymisen vaiheista, olisin pilannut kokemuksen itseltäni. Monia merkityksellisiä kohtaamisia, monia uusia ystäviä.

Romaanin kirjoittamisessa antoisinta ovat yllätykset, saapumiset tuntemattomille seuduille. Vaikka tekisi kuinka tarkat suunnitelmat, kertomus noudattaa omia halujaan ja valitsee reittinsä.

Minäkö tämän romaanin olen kirjoittanut, voin vain lopulta ihmetellä. En minä ole sitä tehnyt, se on minulle annettu.