Olen seurannut ajoittain hämmentyneenä, miten kirjailijaystävät ja -kollegat jakavat sosiaalisessa mediassa väliaikatietoja työnsä edistymisestä. Blogit, Facebook ja Twitter pulppuavat levottomia päivityksiä tekstiverstaalta.
Ihmiset tietenkin eroavat temperamentiltaan: mikä sopii yhdelle, ei tule toiselle kuuloonkaan. Silti voi kysyä, onko tarpeen todistella sosiaalisessa mediassa päivittäin olemassaoloaan.
Minulle kirjallinen työskentely edellyttää erityistä huolenpitoa. Luova prosessi on niin herkkä, että haluan varjella keskeneräistä tekstiä poissa muiden silmistä – tai korkeintaan näytän sitä niille, jotka auttavat minua työn edistymisessä.
Suhtaudun taikauskoisesti jopa romaanin aiheen paljastamiseen. Taiteellisen prosessin jännitteet purkautuvat ennen aikojaan, jos antautuu keskustelemaan siitä, mikä on vasta kehkeytymässä.
Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY) ilmestyy ensi viikolla, joten lienee turvallista lausua siitä sananen. Olen työskennellyt romaanini parissa seitsemän vuotta, ja tämä ajanjakso on tuonut elämääni suuria muutoksia ja perusteellisia ravistuksia.
En tiedä, mikä johdatus toi ulottuvilleni Vietnamin. Muistelen, että googlailin jotain aivan muuta, kun sattumalta silmien eteen ponnahti aihe, joka vaati kaiken huomioni. Nämä henkilöt halusivat, että minä kerron heidän tarinansa.
Hankin taustatietoa. Tilasin kirjoja, luin artikkeleja, katsoin filmejä. Jonkin ajan kuluttua minulle tuli tunne, että olin tarpeeksi perillä ja ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön. Olin varma, että voisin kirjoittaa tiiviin romaanin muutamassa kuukaudessa.
Mutta jo heti aivan alussa, vasta parikymmentä sivua naputeltuani, eräs päähenkilöistä oli nousemassa portaita ja epäröi. Myös minä pysähdyin. Tajusin, etten ollut valmis menemään sinne, minne hänen tiensä johti. En ollut vielä kylliksi päässyt hänen sisälleen. Minun oli ensiksi astuttava nuo samaiset portaat.
Matkustin, kävin katsomassa paikkoja. Eläydyin toisenlaiseen maailmankuvaan, vieraaseen kulttuuriin. Sitten lisää kirjoja ja artikkeleja ja filmejä. Kirjoittamista, samastumista, nahkoihin menemistä.
Seitsemän vuotta on syvä matka. Jos olisin lörpötellyt työn edistymisen vaiheista, olisin pilannut kokemuksen itseltäni. Monia merkityksellisiä kohtaamisia, monia uusia ystäviä.
Romaanin kirjoittamisessa antoisinta ovat yllätykset, saapumiset tuntemattomille seuduille. Vaikka tekisi kuinka tarkat suunnitelmat, kertomus noudattaa omia halujaan ja valitsee reittinsä.
Minäkö tämän romaanin olen kirjoittanut, voin vain lopulta ihmetellä. En minä ole sitä tehnyt, se on minulle annettu.
4 vastausta aiheeseen “Vihreän lohikäärmeen jäljillä”
Oisko tässä postauksessa vähän sellaista ”En voi sietää aseita mutta kädessäni savuaa haulikko” -makua? Tarkoitan: et ymmärrä miksi kollegasi, esim. minä, puhuvat kirjoittamisestaan, mutta muistat mainostaa kuitenkin uusimman teoksesi julkaisuajankohdan.
Siitähän siinä on osaksi kyse.
Hei, kuulostaa hyvältä. WSOY:n sivuilla ei näy sinusta tai kirjasta merkkiäkään – miksi? Olisin halunnut tietää onko e-kirjaa saatavilla.
Hei, hauska kuulla. Painettu kirja ja e-kirja tulevat tämän viikon kuluessa saataville. Myös informaatio minusta ja romaanistani ilmestyvät lähipäivinä WSOY:n sivuille. Kustantajan avaussivulta voi klikata auki syksyn tuoteluettelon, ja sieltä tiedot löytyvät jo nyt.
Olen samanlainen, saatan puhua aiheesta korkeintaan parille ihmiselle mutta muuten pysyttelen hiljaa ennen kuin ilmestyminen lähestyy. En tiedä, liittyykö siihen jotakin taikauskoa, että asiat eivät toteudu, jos niistä puhuu. Vähän sama kuin se, että kirjoittamaani ei ole olemassa ennen kuin joku muu lukee sen. Näytän yleensä tekstiä lähimmillekin vasta, kun jonkinlainen raakaversio on valmis. Mikä tarkoittaa sitä, että saatan puuhastella hyvinkin vuoden edes vilauttamatta lausettakaan kenellekään. Tupla tai kuitti… Aiheen kohdalla poikkeuksena apurahahakemukset, joihin tietenkin kerron jotakin, ja paljastan työnimen. Tosin senkin suhteen olen vähän vainoharhainen. :)