Kategoria: elämä

Pikkuasioita

Väitetään, että arkkitehti Ludwig Mies van der Rohelta on peräisin sanonta: ”Jumala on yksityiskohdissa.” Se ei pidä sikäli paikkaansa, että sitaatti on esiintynyt eri muodoissaan jo ennen häntä.

Todennäköisesti Kurt Vonnegut ei ole sanonut: ”Nauti elämän pikkuasioista, sillä tulet huomaamaan, että ne olivat isoja asioita.”

Lentävät lauseet tosiaankin lentävät.

Minun tunnuslauseeni on ollut: ”Kokonaisuus ratkaisee.” Olen ajatellut luopua siitä. Olen nyt enemmän kiinnostunut yksityiskohdista.

Tämä kiinnostus on kasvanut kirjoitettuani romaanin pikkukaupungista, sen detaljeista ja pienistä ihmisistä. Ilman sitoumuksia -niminen romaanini ilmestyy syyskuun puolivälissä.

Pikkujutut ovat isoja juttuja. Pikkukaupunki on iso ihmisyhteisö – pienoiskoossa. Pienet ihmiset ovat suuria ihmisiä.

Ja mikä parasta, olen oppinut nauttimaan pikkuasioista.

Matkailun tulevaisuus

Maaliskuussa ensimmäiset matkailuautot ilmaantuivat vastarannalle. Turistibussien parkkipaikka ammotti tyhjyyttään. Sinne oli kätevä pysäköidä ja valita itselleen yösija ikiaikaisessa kulttuurimaisemassa, joen ja vanhan rantatien risteyskohdassa.

Koko kesänä turistibusseja ei näkynyt. Kotimaiset reissaajat kuitenkin saapuivat vähitellen, ja asuntoautoja tuli tasaisena virtana, toki harvakseltaan.

Joka aamu herättyäni katselin ikkunasta jokimaisemaa ja tarkastin tilanteen. Vanhan Porvoon kaduille kerääntyi vähitellen väkeä lomapäiviään viettämään, ja se tuntui minusta hyvältä.

Viime viikonloppuna joenrantaan pysäköi pakettiauto, täsmälleen tähän, suoraan ikkunoitani vastapäätä. Nuorehko pariskunta oli valinnut asentopaikkansa huolella.

Pienessä pakettiautossa ei ollut matkailuauton mukavuuksia, mutta saattoihan hyödyntää sitä, mitä oli käsillä. Aamunkoitteessa pakettiauton takaovi avautui ja pariskunta hieroi unet silmistään.

Turisti-wc oli kätevästi aivan vieressä. Läheisestä kaupasta haettiin tuoretta ruokaa. Aamiainen katettiin kivipaaden päälle.

Aurinko hyväili maisemaa ja nuoria matkailijoita. He nauttivat ylen määrin aamiaisestaan.

Ääneen luetut

Mökkielämä 1960–70-lukujen taitteessa oli niin intensiivistä, että minä ja veljeni emme koskaan tarvinneet ajanvietettä. Viihdyimme ja viihdytimme itseämme aktiivisesti aamusta iltaan.

Joinakin kesinä kuitenkin saunan ja iltapalan jälkeen seurasi ohjelmanumero radiosta. Pienessä, vanhan aitan hirsistä rakennetussa kesämökissä kuuntelimme Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja.

En pysty äkisti määrittämään, mistä vuosista on kysymys, mutta ilmeisesti Yle lähetti kesäisin uusintana ikivanhoja Outsiderin kuunnelmia. Ne kestivät viisi minuuttia ja loppuivat aina kutkuttavaan cliffhangeriin: ”Jatkuu huomenna.”

Viisi minuuttia riitti tempaisemaan meidät kiehtoviin maailmoihin ja jännittäviin seikkailuihin. Loppulause varmisti, että seuraavana iltana olimme jälleen oikealla kellonlyömällä radion ääressä.

Tilastojen mukaan viimeistään kevään 2020 kuluessa äänikirjat ovat lyöneet läpi. Ääneen luettu kirjallisuus on ollut kuitenkin pitkään olemassa. Tosin olen tähän kevääseen asti luottanut enemmän painettuun sanaan.

Opiskeluaikoina kuuntelin jonkin verran ns. kirjallisia äänilevyjä. Dylan Thomasin väkevät runoluennat ovat jääneet mieleen.

Kun lapset olivat pieniä, aika ei aina riittänyt satujen lukemiseen. Silloin laitoin pyörimään Thorbjørn Egnerin Hyppeli-hiiren tai Kolme iloista rosvoa, jotka alun perin musiikkisaduiksi kirjoitettuina olivat jokseenkin riemastuttavaa kuunneltavaa.

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat osa ammattiani ja niissä on usein työnteon maku. Siksi äänikirjojen parissa tunnen olevani vapaalla.

Kaikissa kuuntelemissani kirjoissa ääneen lukeminen tuo jotain lisää teokseen. Harri Virtasen oma selkeä ja rauhallinen luenta teoksestaan Trauma ja rakkaus vahvistaa kirjan terapeuttista sanomaa.

Philip Teirin Jungfrustigen-romaania ryhdyin kuuntelemaan, koska ihmissuhdetarinat kiinnostavat minua. Hauska lisäjännite tulee siitä, että lukija Hannes Meidal on riikinruotsalainen näyttelijä ja että tapahtumat sijoittuvat olennaisesti Helsinkiin.

Pientä keskustelua on kai käyty siitä, miten paljon lukija saa värittää äänikirjan tekstiä. Riikka Ala-Harjan Saab-romaani saa Meri Nenosen tulkinnasta energialatauksen, josta kovasti nautin. Anni Saastamoisen Sirkka tuntuu melkeinpä suoraan ääneen kirjoitetulta.

Alkukesän elämyksen on tarjonnut Otto Gabrielssonin itsensä lukema Vildhavre. Hän tekee sen ilman korostuksia ja tuo avoimesti persoonansa esiin. Viimeinen kirje välinpitämättömälle isälle on riipaiseva mutta sovittava. Kun kipeät asiat on sanottu ääneen, se myös luo rakkautta. Kunpa Jörn Donner olisi elänyt vähän pidempään ja olisi ehtinyt kuunnella äänikirjan.

Kuinka mennä toisen nahkoihin

Elämäkertakirjallisuutta ilmestyy valtavan paljon. Minulla on vaikutelma, että kirjamyynnin supistuessa kustantajat ovat koettaneet paikata taloudellisia menetyksiään tunkemalla markkinoille muistelmia ja elämäkertoja kaikista, jotka vähänkin voisivat houkutella lukevaa yleisöä. Tässä ei ole mitään moitittavaa, sillä aito kiinnostus toiseen ihmiseen on kaiken yhteiselämän ja kulttuurin perusta.

Nuorena esikoiskirjailijana olin päätynyt juhliin, jotka kustantaja järjesti oman talon väelle. Illan aikana juotiin ja hiukan juovuttiin, ja pöydässä, jossa istuin muiden minua maineikkaampien kirjailijoiden joukossa, tapahtui jotain dramaattista. Sanoin, että aion kirjoittaa siitä muistelmissani.

Se oli minusta hauskasti ja nokkelasti sanottu. En vain enää pysty palauttamaan mieleeni, mitä siinä pöydässä silloin sattui. Muistan toki monia muita tapauksia. En ole varma, onko niissä aineksia kirjaksi asti.

Muistelmat ja omaelämäkerrat ovat kiehtoneet minua ainakin siitä lähtien, kun tuli tietoisuuteen, että Paavo Haavikko on kirjoittanut osan Urho Kekkosen muistelmista. Omissa muistelmissaan (Prospero, 1995) Haavikko esiintyy ironisesti kolmannessa persoonassa.

Äskettäin nautiskelin Anders Wiklöfin omaelämäkerrasta Murarens son. Kustantaja ilmoittaa selvästi, että kirjan on kirjoittanut Staffan Bruun. Lehtitietojen mukaan Ahvenanmaan rikkain mies Wiklöf on kertoillut ja Bruun kirjannut muistiin.

Murarens son kulkee minämuodossa kuin pitkä itsetietoisen miehen monologi. Kirjoittajan työ on hiottua eikä häiritseviä saumoja erotu. Temaattisesti nousee toistuvasti esiin Wiklöfin sinnikäs halu saada liiketoimissaan revanssi aina vastoinkäymisten jälkeen.

Bruun on löytänyt yksinkertaisen ja ilmeikkään lauseen, joka kuulostaa aidosti ja eheästi Wiklöfiltä, sikäli kuin näkemääni tv-haastatteluun vertaaminen riittää arvioinnin kriteeriksi. Köyhistä oloista noussut miljonääri tuntuu sympaattiselta, koska hän ei ole unohtanut taustaansa ja osoittaa myötätuntoa tavallisia ihmisiä kohtaan.

Staffan Bruun voisi varmaan kertoa paljon hyödyllistä siitä, kuinka mennä toisen nahkoihin. Siitähän kaikessa kertomakirjallisuudessa on kysymys, olkoon sitten käsillä fiktiivinen tai todellinen henkilö. Kiehtova ihminen on monitahoinen ja jää hieman arvoitukselliseksi.

Jouluna 1939

Päivä alkoi valjeta. Se tapahtui kuin vaivihkaa, sillä aattoaamun taivas oli vankasti pilvessä. Rokka ja Suentassu kuluttivat aikaa parivartiossa. Kookoo oli suunnattu Vuoksen rantaan.

– Ei tullu valkiaa joulua, Suentassu tokaisi.

– Ei, Rokka sanoi. – Lyytin vieres mie enne pötköttelisin…

Taivaalta sateli hiljakseen lunta. Kaunista hankea ei kuitenkaan ehtinyt muodostua, koska vihollisen tykistökeskitykset sotkivat etulinjan maaston. Ajoittain venäläisten lentokoneet kiertelivät yllä ja pommittivat asemia.

Rokka ja Suentassu vapautuivat vartiosta ja lompsivat ansaittuun lepoon. Mannerheim-linjan korsu oli hyvin lämmitetty ja mukava.

Rokka kehotti Suentassua kaivamaan esiin leipää ja naudanlihaa. Oli parasta syödä silloin kun vielä ehti. Vihollinen pyrkisi joen yli ennen pitkää ja kävisi päälle. Suentassu totesi, ettei ollut naudanlihaa.

Rokka sanoi, että kinkkusäilyke kävisi yhtä hyvin.

Sitäkään ei ollut.

Rokka katsoi Suentassua.

– Mitä meil sit on?

– Ohrahuttuu ja pottui.

– Ei ies sillii?

– Keskitys osu ehtoolla töpinään, Suentassu sanoi. – Ei tullu täyennyst.

Rokka meni vakavaksi.

– Ei sit juuva leikattuu konjakkii…? Sata rammaa ol luvattu.

– Ei.

– Ei syyvä vihreit kuulii…?

– Ei.

– Eikä marapuun konvehtei…?

– Ei.

Rokka vaipui mietteliääksi.

– Nyt sie pahan pistit. Mie oon tullu tänne tappelemmaa vaikka miu eukkoin on raskaana ja koettaa pärjätä yksin mukuloihen kansa. Soat loppuu sotimalla. Mut mie en ruppee millää vekaanisapuskoil ja jos ei vihreit kuulii ja marapuun konvehtei saa. Ai perkele… Mikä joulu se tämmönen on?

Suentassu ei hätkähtänyt kaverinsa purkausta. Hän vastasi rauhallisesti:

– Vaihtoehtoinen joulu…

– Mikä?

– Vaihtoehtoinen joulu.

Korsun ulkopuolelta Vuoksen rannasta kantautui melskettä. Korsun seinät ja katto alkoivat täristä tykistökeskityksen voimasta. Kuulosti siltä, että naapuri oli tulossa joulunviettoon.