Kaikki ennallaan

Haen teetä keittiöstä ja palaan tekstin ääreen. Kävelen olohuoneen kautta takaisin työhuoneeseen ja annan katseeni hivellä lounaaseen antavien ikkunoiden takana avautuvaa näkymää.

Maisema on minulle tuttu. Joki virtaa edessä levollisesti, pari lokkia kaartaa vanhan sillan vaiheilla. Fredrika-laiva vastapäätä on ankkuroitu pysyvästi laituriinsa. Taustalla kohoaa Näsinmäki, jonka asukkaat saavat kuunnella kumpujensa alta punaisten honkien huminaa.

Aamuaurinko kirkastaa maiseman.

Kun ehdin pöydän ja läppärin viereen, minut valtaa tunne, että kaikki on niin kuin ennenkin.

Juuri näin. Juuri näin pitää ollakin. Tällaista on minun elämäni ja työni. Tällaista sen pitää ollakin. Tuntuu niin hyvältä ja luottavaiselta olla tässä, joka on läpikotaisin tuttua.

Ennen kuin ehdin aloittaa kirjoittamisen, tajuan, ettei kaikki olekaan entisellään. Vastapäiselle parkkipaikalle ei ole saapunut ensimmäistäkään turistibussia. Silta on tyhjä tungeksivista laumoista. Jokikadun kiveykseltä puuttuu turistien virta. Rannan kaiteeseen ei kukaan nojaudu ottaakseen selfieitä.

Ja tosiaan, myös henkilökohtaisessa olotilassani on tapahtunut muutos. Viime vuosina olen aivan liikaa työskennellyt sohvalla. Se ei tee minulle hyvää. Siksi olen siirtänyt hissipöydän ikkunan ääreen ja aherran pääasiassa seisaaltaan tai satulatuolissa istuen.

Tarvitsen pysyvyyden tunnetta, koska olen varsin turvallisuushakuinen. Sisimpääni on kaiketi jäänyt siitä vajausta.

Mutta nyt huomaan, mistä tulee tämä tunne. On sisäisen syventymisen tila. Hiljaisuus. Keskittyminen. Omien ajatusten kuunteleminen.

Olen vuosien mittaan työskennellyt valtavan paljon tässä tilassa. Yksinäisyys – hyvässä ja pahassa – on kirjoitustyön ytimessä. Siksi minulle on totta tämä tunne: kaikki ennallaan.

Etuikkuna

Iloitsen aina kun voin jakaa jotain lasten kanssa. Neljätoistavuotiaan tyttäreni keralla olemme löytäneet uuden harrastuksen: katsomme vanhoja Hollywood-klassikkoja. Tuntoani hivelee miellyttävästi, kun hän sanoo minulle, että osaan valita hyviä elokuvia.

Aamiainen Tiffanylla kosketti herkästi, ja meistä tuli välittömästi Audrey Hepburn -faneja. Minä jo ehkä olinkin. Viikonvaihteessa oli vuorossa Alfred Hitchcockin Takaikkuna. Tirkistely ja yksityisyys loivat elokuvaan kiehtovan jännitteen, eikä vähiten siksi, että nuo teemat ovat läsnä nykyajassa ehkä vielä vahvemmin kuin filmin ilmestymisen 1950-luvulla.

Olen hiukan yli puoli vuotta sitten muuttanut asuntoon, jossa minulla välillä tulee samanlainen tunne kuin James Stewartin esittämällä valokuvaajalla elokuvassa. Katseeni liimautuu siihen, mitä näen kotini etuikkunasta.

Asunto sijaitsee Porvoon vanhassakaupungissa aivan joen rannassa ja 1300-luvulta periytyvän sillan kupeessa. Näen joka päivä, miten turistien kulkue ylittää sillan pittoreskiin pikkukaupunkiimme, joka on säilyttänyt keskiaikaisen asemakaavansa.

Ensimmäiset turistibussit saapuvat joen toiselle puolelle jo kahdeksalta aamulla. Varsinkin kesäkuukausina turistien virta on ollut vuolas ja katkeamaton.

Minulla on vastustamaton halu hankkia järjestelmäkamera ja teleobjektiivi, joilla tallentaisin sitä mitä näen joka päivä. En toki tee siten, sillä kunnioitan ihmisten yksityisyyttä.

Näin talvisaikaan tulijat ovat enimmäkseen kiinalaisia ja venäläisiä. Kevään myötä mukaan liittyvät joukoittain espanjalaiset, italialaiset, saksalaiset, amerikkalaiset jne. turistit.

Kun väki purkautuu busseista, tapahtuu jotain toistuvaa. Ensiksi tulijat levittäytyvät vastarannalle ja kuvaavat kamerallaan 1700-luvun porvaristaloja. Asun yhdessä niistä.

Sen jälkeen kulkue jatkaa sillalle, ja vuorossa ovat ensimmäiset poseeraukset ja selfiet. Taustalle halutaan joko vehreä Maarin ja Linnamäen alue tai sitten Porvoon tavaramerkiksi vakiintuneet ranta-aitat.

Sitten saavutaan joen ylitse ja alkaa kiihkeä, herkeämätön tallentaminen. Ravistuneet ikkunanpokat, notkolla retkottavat portit, sepän takomat saranat, Tuomiokirkon valkoinen pääty – kaikki täytyy huolellisesti tallentaa.

Ja sitten loputtomasti asentoja ja ilmeitä. Kiinalainen perheenpää säätää kamerassa kaikki asetukset kohdilleen, näyttää vaimolleen mitä pitää painaa ja asettuu hieman jäykästi seisomaan kaiteen viereen. Nuorehkot naiset, joiden kansallisuudesta en saa selvää, löytävät Ralinginkujan ja sen mahdollisuudet Instagramissa. He poseeraavat veikeästi kapeassa ja jyrkässä välikössä.

Kun katselen etuikkunani takaa valokuvaavia turisteja, minulle tulee tunne, että näen valtavan rikkaan ja moninaisen kirjon ihmiselämää. Jokainen poseeraus ja selfie tuntuu ilmentävän jotain olennaista näiden ihmisten persoonallisuudesta.

Vakuutan teille, että en aio hankkia kameraa ja teleobjektiivia. Tulkaa vain rauhassa sillan ylitse. Voitte luottaa, etten rupea tallentamaan tätä kiehtovaa inhimillistä näytelmää.