Kaunokirjallisuus on ruma sana

On ehdotettu kaunokirjallisuus-nimityksestä luopumista. Kannatan ehdotusta lämpimästi. Tilalle otettakoon termi kirjallisuus. Sillä pärjäämme hyvin.

Kaunokirjallisuus-sana on hassu jäänne, jota käyttävät aktiivisesti enää media, kustantamot ja kirjakaupat. Kaikki muut pärjäävät ilman sitä. Saattaa olla, että kadunmies ei edes ymmärrä, mitä sanalla tarkoitetaan. ”Kauno… mitä ******?”

Sana on peräisin Europaeuksen ja Vareliuksen ruotsi-suomi-sanakirjasta ja luiskahtanut mukaan tietenkin ranskasta, belles lettres. Kun termi ei ole kunnolla kotiutunut useimpiin eurooppalaisiin kieliin, suomeen se on jäänyt historian oikusta. Ja kuten historiallisesti kerrostuneille käsitteille usein käy, sen rajat ja tarkoitteet ovat muovautuneet epäselviksi.

Jotkut näyttävät suosivan proosa-käsitettä ja tarkoittavat sillä taiteellisesti merkittävää kertomakirjallisuutta, mikä on sanan räikeää väärinkäyttöä. Proosa tarkoittaa suorasanaista esitystä, romaania, esseetä, historiankirjoitusta, pääkirjoitusta, pakinaa, kolumnia jne. Teos nimeltä Mazda 323:n korjausopas on myös proosaa ja saattaa olla lajissaan hyvinkin ansiokas.

Kaunokirjallisuus-termiä käyttävät koettavat olla ajattelematta yhdyssanan alkuosaa. Laadukas kirjallisuus on kaunista tai rujoa, mutta jos teksti on sievistelevää, se ei ehkä olekaan enää kirjallisuutta. Tässä mielessä arvostukset ovat historian kuluessa muuttuneet.

Kaunokirjallisuudella tarkoitetaan usein fiktiota. Ihmettelen vain, miksei sitten käytetä tuota sanaa. Englannin kielessä fiction merkitsee kertomakirjallisuutta, ja esimerkiksi runous ei kuulu sen alaan. Meikäläisittäin usein ajatellaan, että runot ovat fiktiivistä kirjallisuutta, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Runous on tihentynyttä kirjoitusta todellisuudesta ja kurkottaa kohti olevaisen ydintä.

Kaunokirjallisuus on perusluonteeltaan arvottava ja arvostusta antava termi. Mutta nykyään dekkarit ja muu ajanvietekirjallisuus luetaan myös kaunokirjallisuuteen, joten käytäntö on rapauttanut käsitettä pahasti.

Kaunokirjallisuudesta puhutaan myös erotuksena tietokirjallisuudesta. Oikeastaan kuitenkin kaikesta kestävästä kirjoituksesta tulee lopulta kirjallisuutta, joten tämän vastakkainasettelun tarpeellisuus jää kyseenalaiseksi. Jumppaohjelma, keittokirja ja neuleopas eivät useimmiten ole kirjallisuutta – ja tulevaisuudessa yhä harvemmin edes kirjoja.

Siispä kirjallisuus-käsite tarkoittaa arvokasta ja säilytettävää, tutkimisen ja vaalimisen arvoista. Ne määräkriteerit täyttävät painotuotteet, jotka eivät ole kirjallisuutta, ovat vain kirjoja.

Entä mitä seurauksia mainitun ehdotuksen toteuttamisella olisi?

Kustantamoissa olisi pelkästään kirjallinen osasto, joka vastaisi laadukkaiden teosten tuotannosta ja toimittamisesta. Vähempiarvoisia teoksia ei ehkä tarvitsisi ollenkaan julkaista.

Kirjakaupoissa olisi ulko-oven lähettyvillä lavakirjat, bulkkitavara, ja kirjallisuus takaseinän hyllyillä. Niin, tämähän on jo itse asiassa käytäntö.

Vain medialle koituisi vähän enemmän hankaluutta, kun pitäisi keksiä uusia leimasimia kaunokirjallisuus-sanan tilalle. Mutta ehkä riittäisi, että ryhdyttäisiin puhumaan romaaneista, novelleista, runoista, esseistä.

Ja kirjallisuudesta. Ennen kaikkea kirjallisuudesta.

Kulttuurikaupunki, Runeberg ja torttu

Olen asunut perheineni Porvoossa jo pitkään. Kysyin vaimoltani äskettäin, sopisiko, että ostaisin Runebergin kipsisen rintakuvan. Kansallisrunoilija sentään. Mukava asettaa vaikka kirjoituspöydälle.

Vaimo sanoi, ettei missään tapauksessa, ei meidän kotiimme. Runeberg oli hävytön sovinisti ja kohteli Fredrikaa aivan törkeästi. Sitä paitsi hän oli myös sadisti, päätellen siitä mitä kerrotaan hänen lehtorintoimen hoidostaan. Runeberg ilmeisesti nautti piestessään Porvoon kymnaasin oppilaita.

Oikeastaan Runeberg ei ole minulle niin tärkeä kirjailija, että haluaisin tuijottaa hänen kuvaansa, mutta hän oli kuitenkin etevä runoilija. Sitä paitsi runebergintorttu on kaupungin ehdoton matkailuvaltti ja kulttuurin vetonaula.

Porvoo on omituinen kaupunki. Täällä on toki kerrostumansa, ruotsinkielinen kantaväestö ja suomenkieliset teollisuustulokkaat, mutta tällä hetkellä tämä on nousukaskaupunki hyvin ikävällä tavalla. Paikallispolitiikassa otetaan huomioon vain liike-elämän intressit, ja kunnallisessa päätöksenteossa tehdään yhä uudestaan karmivia virheitä (Kuninkaanportin kaavoitus, talouskriisin synnyttäminen ja hoito, taitamattomilla säästötoimilla järjestetty lääkäripula jne.).

Porvoon kaupungin kulttuuritahto on olematon. Kaupungin kulttuurimäärärahat asukasta kohden ovat puolta pienemmät kuin Vantaalla, joka on kokoluokkansa kaupungeista hännänhuippu, ja vain viidesosa Vaasan määrärahoista, jos halutaan verrata samankokoiseen kaupunkiin.

Porvoossa ilmestyy paikallislehti Uusimaa, jonka journalistinen uskottavuus on päivittäin koetuksella nurkkakuntaisten löperöartikkeleiden ja liike-elämän puffaamisen vuoksi. Kriittistä journalismia lehdessä ei juuri ole. Kulttuuria käsittelevissä jutuissa ei kyetä erottelemaan paikallisia harrastelijoita valtakunnallisen tason taiteilijoista.

Siksi on kummallista, että Porvoon kaupunki ja Uusimaa-lehti haluavat jakaa kirjallisuuden Runeberg-palkinnon. Epäilen, että asiasta vastuussa olevat eivät tiedä miksi he tekevät näin. Kuvaava on kaupunginhallituksen puheenjohtajan Kaj Bärlundin vuodentakainen toteamus, että Runeberg-palkinnosta pitäisi saada enemmän irti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä se olisi.

Porvoon kaupungin ja Uusimaa-lehden hämmennys on nähtävästi siirtynyt myös palkintolautakuntien työskentelyyn. Runeberg-palkinto on valtakunnallisten kirjallisuuspalkintojen joukossa huonoiten profiloitunut. Raati ei aina tiedä, mitä sen pitäisi nostaa esiin ja palkita. Seurauksena on ollut ehdokaslistoja, joissa on kiintiöitä eri kirjallisuudenlajeille ja eri kielille. Milloin kirjallisuus on alkanut noudattaa kiintiöitä?

Tämän vuoden Runeberg-palkinto on myönnetty Tiina Raevaaralle novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni. Toivotan voittajalle onnea ja menestystä.

Kirjojen myymisestä

Pekka Tarkka kirjoitti, että 1960-luvulla Pentti Saarikoski myi rahapulassa kirjojaan. Tarkka paheksui Saarikosken tekoa: henkilökohtaisesta kirjastostaan luopuessaan runoilija kaupitteli henkistä pääomaansa.

Nykyhetken kirjailijalle tällainen olisi mahdotonta, koska vanhat kirjat ovat arvottomia. Eikä arvoa ole edes uusilla kirjoilla.

En tiedä mitään kirjojen myymisestä, siksi kirjoitan siitä. Tunnen läheisesti kirjailijoita, jotka sanovat, etteivät myyntiluvut kiinnosta heitä. Heidän pitääkin saada keskittyä ennen muuta taiteelliseen työhönsä, mutta koko suomalaisen kirjallisuuden kannalta myynnin kehitys on merkittävä asia.

Yleisen kirjallisuuden myynti laski viime vuonna lähes kymmenen prosenttia. Edellisenä vuonna pudotus oli samaa luokkaa. Kuluneen vuosikymmenen aikana on nähty välillä hyviäkin vuosia, mutta pitkäaikainen trendi on ollut loivasti laskeva.

Kun tietokirjallisuus on jo jonkin aikaa syöksynyt, kaunokirjallisuus on pitänyt asemiaan paremmin. Mutta vuonna 2010 kaunokirjallisuuden myynti väheni peräti 12,4 prosenttia. Huonolta näyttää.

Kirjakaupoissa ja muissakin vähittäismyyntipisteissä on meneillään kirjallisuuden jatkuva alennusmyynti, on ollut jo pitkään. Uutuuskirjan sesonki on neljä kuukautta, jonka jälkeen se ei liiku kaupasta muuten kuin roimasti alennettuna. Mutta jo sesongin aikana annetaan uusista kirjoista avokätisiä tarjouksia.

Jälleenmyyjien kustantajille (ja kustantajien kirjailijoille) tilittämä nettotulo myytyä uutuuskirjaa kohden on huomattavasti pienentynyt. Moni romaanikirjailija on todennut, että 2000 kappaleen myynti tarkoittaa pienempää summaa tilillä kuin kymmenen vuotta sitten, jos kustannussopimuksen prosentti on säilynyt samana.

Silloin kun nettosopimusjärjestelmään siirryttiin, kirjailijoille luvattiin, ettei myyntitulo vähene. Digitaalinen julkaisuympäristö tulee jälleen muuttamaan sopimuskäytännöt ja ilmeisen radikaalisti.

Vaikka sähkökirjasta on odotettu kirjamarkkinoiden pelastajaa, se on turha toivo. Ensi vaiheessa e-kirjan näkyvin vaikutus on se, että kirjailijan saama keskimääräinen tulo myytyä kappaletta kohden edelleen hupenee. Pienenevästä kakusta on entistä vaikeampi jakaa.

Vähittäismyyntibisnes on kriisissä: Suomalainen Kirjakauppa on myytävänä, mikä herättää alalla levottomuutta, koska laajalla ketjulla on monin paikoin lähes monopoli. Vähittäiskaupan rakenteellisia muutoksia tulee väistämättä, esimerkiksi kirjojen myyntiä siirtyy verkkoon, mutta tuleva kokonaisuus on hämärän peitossa.

Ei tarvitse erikoisia ennustajanlahjoja todetakseen, että haasteellisia vuosia on edessä, todennäköisesti miinusmerkkisiä. Niitä haasteita ei ratkaista kirjojen hintoja halventamalla tai bulkkitavaran tarjontaa lisäämällä, se on jo nähty.

Ensiksi kirjojen polkumyynti pitää lopettaa, mikä voi juuri nyt tuntua mahdottomalta, mutta se vaatiikin pitkäjänteisyyttä ja yhteistä tahtoa. Henkistä pääomaa pitää arvostaa niin paljon, ettei suomalaista kirjallisuutta myydä liian halvalla.