Mies nimeltä Peter

Peter Sandströmin romaanissa kulkee tasatahtia kaksi yhdenpäivänkertomusta Turussa ja Uusikaarlepyyssä. Rennolla otteella, leppeän humoristisesti ja samalla haikeasti kertojanääni sulauttaa tarinat yhteen.

Syyskuussa 2014 Peter-niminen keski-ikäinen toimittaja on irtisanoutunut ja heittäytynyt epävarmuuteen. Hän seuraa vaivihkaa vaimoaan saadakseen selville, mahtaako tällä olla suhde ja onko tämä todella raskaana. Elokuussa 1988 nuori Peter lähtee isänsä kuskiksi vierasta naista tapaamaan sen jälkeen, kun äiti on lyönyt isää kuokalla.

Teemat peilaavat toisiaan: mitä on tällainen rakkaus, joka saa ihmisen raiteiltaan hupsuuteen asti. Onko se rakkautta ensinkään?

Sandström kuvaa henkilöitään siten, että ristiriitaiset tunteet heissä ehkä myllertävät, mutta niiden sisältöä ei kerrota. Ne täytyy päätellä.

Kerronta kaihtaa vakavuutta, mikä suo lukijalle vapauttavan tunteen. Tapahtumien tasolla esiintyy tragiikkaa ja komiikkaa, mutta esittämisen sävy on hupaisa.

Voi olla pelkästään minun yksityinen lukukokemukseni, mutta tuli tunne, että Laudatur-romaanissa on tärkeää myös se, mitä rajataan ulkopuolelle. Kesällä 1988 Peter ei voi aavistaa, että vuotta myöhemmin Eurooppaa kohtaa syvä historiallinen murros. Ja kuinka ollakaan, sama koskee myös vuotta 2014.

Nuoren Peterin naiivius ei tunnu kehittyneen keski-ikäisessä miehessä kypsyydeksi. Läpi ikäkausien hän elää omassa suppeassa maailmassaan. Voisiko sitä kutsua kuplaksi.

Näinhän me elämässä haemme mittasuhteet, omasta itsestämme, ja varsin harvoin kykenemme katsomaan kovin kauaksi.

Peter Sandström: Laudatur. 225 sidor, 228 sivua. Suomennos Outi Menna. Schildts & Söderströms.

Tähdet 5/5

 

Kirjoittaa, olla olemassa

Riitta Jalosen Kirkkaus tempaa mukaansa pakahduttavaan jännitykseen: kuinka tässä oikein käy. Kerronta imee yhtä intensiivisesti kuin parhaan lajin juonivetoinen romaani tai elokuva, ja teos lähinnä kuvaa hienovaraisesti päähenkilön sisäistä maailmaa.

Romaanin minäkertoja on uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame. Jälkisanoissaan Jalonen selostaa hyödyntäneensä Michael Kingin elämäkertaa ja Jane Campionin tunnettua elokuvaa mutta ottaneensa fiktion laatimiseen paljon vapauksia.

Janet Frame oli 1940-luvun lopulta lähtien vuosikaudet psykiatrisessa sairaalassa virheellisen skitsofreniadiagnoosin perusteella. Hänelle suunniteltu lobotomiahoito peruttiin vain muutamia päiviä ennen kuin toimenpide oli määrä tehdä.

Jalonen luo eläytyneen kuvan, millaista on kirjoittaa alituisesti veitsen terällä, oman olemassaolonsa terällä. Romaanin Janet ei kirjoita siksi, että hän haluaisi tulla kuuluisaksi tai saada rahaa, vaan kysymyksessä on hänen mielenterveytensä, arvonsa ihmisenä ja koko hänen elämänsä merkitys.

Jalosen romaania voi suositella kaikille sydämensä kyllyydestä kirjoittaville: yhtä hyvin menestysdekkaristeille, pienilevikkisyydessään kamppaileville novellisteille kuin kirjailijuudesta unelmoiville skribenteille.

Tule ihmiseksi kirjoittamalla. Tule kokonaiseksi. Sen jälkeen sinulle saattaa olla samantekevää, kuinka moni tekstiäsi lukee.

Riitta Jalosen jälkisanoista voi päätellä, että Kirkkaus-romaanin kirjoittaminen on ollut hänelle vahvasti henkilökohtainen prosessi. Siitä romaani nähtävästi ammentaa ilmaisuvoimansa.

Riitta Jalonen: Kirkkaus. 352 sivua. Tammi.

Tähdet 5/5

 

Kuka minua koskettaa

Jotkut skitsofreenikot ja pikkuaivojen vauriosta kärsivät potilaat eivät pysty erottamaan omaa kosketustaan vieraan kosketuksesta. Heiltä onnistuu esimerkiksi itsensä kutittaminen.

Tällainen on kuitenkin hyvin harvinaista. Tavallisesti me tiedämme hyvin selvästi kuka koskettaa: olenko se minä itse vai joku toinen.

Kosketus on perustava aistijärjestelmä, joka kehittyy kohdussa ennen muita aisteja. Eikä se ole vain yksi aisteista vaan ihmisenä olemisen perusehto. Näin toteaa amerikkalainen neurobiologi David J. Linden kirjassaan Touch (2015).

Romanialaisten lastenkotien lapset elivät 1980–90-luvulla järkyttävissä olosuhteissa hoitavan kosketuksen puutteessa. Heidän kasvunsa hidastui ja he kehittivät neurologisia pakko-oireita, joiden haitat ulottuvat aikuisuuteen asti. Myöhemmin huomattiin, että päivittäinen tunninkin mittainen kosketusta sisältävä hoito saattoi korjata tilanteen.

Aikuiset eivät toki menehdy kosketusvajaukseen. Kysymys on kuitenkin niin perustavasta tarpeesta, että voi hyvin kysyä, onko meillä varaa olla ilman. Elävätkö esimerkiksi yksinäiset vanhukset kosketuksen puuttuessa ihmisarvoista elämää.

Linden kuvaa kirjassaan selkeästi ja seikkaperäisesti tuntoaistin neurologisen perustan. Erityyppiset reseptorit välittävät erilaista tietoa, ja aivoissa aistimukset saavat merkityksen, jota säätelevät monitahoiset emotionaaliset prosessit.

Jos koehenkilö katsoo elokuvaa, jossa rakastavainen pari suutelee ja hyväilee toisiaan, hänen aivokuorellaan aktivoituvat samat alueet kuin silloin, jos hän itse olisi suutelemassa ja hyväilyn kohteena.

On erikoista havahtua tuntoaistin tärkeyteen, kun on elänyt kosketuksista köyhässä suomalaisessa kulttuurissa. Minulle on käynyt sillä tavalla.

Koetan avautua päivältä entistä enemmän ruumiillisten tuntemusten ja toimintojen kautta, ja minulla on melkeinpä sellainen tunne, että ruumis on ihmisen sielu. Siksi siitä tulisi pitää hyvää huolta.

Mutta muutos ei ole yksinkertainen. Koska kosketus on myös sosiaalinen aisti, se edellyttää tilannesidonnaista vuorovaikutusta ja vastapuoli tulee ottaa huomioon hienovaraisesti.

Ei voi vain yksinkertaisesti päättää, että tulevaisuudessa kosketan useammin. Omaa suhdettaan koskettamiseen on hyödyllistä tutkia mielessään ja vaihtuvissa tilanteissa.

Kosketus voi välittää ystävyyttä, myötätuntoa, avunantoa, hoitamista, rohkaisua. Monissa Lindenin selostamissa tutkimuksissa on havaittu arkisen koskettamisen selvät vaikutukset.

Asiakastaan tahdikkaasti koskettava tarjoilija saa paremmat tipit. Potilastaan koskettavaa lääkäriä pidetään myötätuntoisempana ja hänen hoitotuloksensa ovat paremmat kuin sellaisen kollegan, joka ei lainkaan kosketa. Toisilleen runsaasti halauksia ja yläfemmoja jakava koripallojoukkue alkaa menestyä aiempaa paremmin.

Laila Kinnunen antoi poskisuudelman

Ihmisen muisti on lyhyt. Minulla on sellainen aavistus, että Antti Tuuri ei kirjoita sattumalta suomalaisten Ruotsin-siirtolaisuudesta juuri nyt. Jos emme pysty eläytymään Lähi-idästä saapuvien turvapaikanhakijoiden ahdinkoon, ehkä samastuminen helpottuu, kun luemme tarinaa omien kansalaistemme vaiheista 1960-luvulla Svea-mamman ottolapsina.

Skövdessä ja Göteborgissa oli paljon suomalaisia ”mamuja”, joita kukaan ei ”kotouttanut”. Eikä noita sanoja ollut vielä edes keksitty.

Tuuri ei kuitenkaan sommittele paralleelia nykyaikaan. Kertoja kertoo tarinan; lukija miettii tahollaan, millä tavoin se häntä koskettaa.

Olen tuntenut Tuurin tuotannon likeiseksi hänen varhaisista novelleistaan lähtien. Miehinen järeys ja omanarvontunto ovat hänen henkilöidensä vahvoja ominaisuuksia, ja samalla ne jonkin kerronnan hienovireisen liikautuksen kautta kyseenalaistetaan.

Viimevuotisessa Pitelemättömät– ja uudessa Tangopojat-romaanissa on paljon Tuurin alkutuotannon tuntua. Vaikutelma syntyy varmaankin pelkistämisestä ja yksinkertaisesta, ihmisläheisestä kerronnasta.

Sen sijaan varhaisteoksille ominaiset katsomukselliset perspektiivinavartumiset tai viittaukset esoteriaan puuttuvat. Tangomaailman elämää suuremmat hahmot ovat Eino Grön ja Laila Kinnunen, joka romaanissa kiittää taustamuusikoitaan kädestä pitäen ja antaa orkesterinjohtajalle jopa poskisuudelman.

Romaanin nuorimies Sauli lähtee Ruotsiin löytääkseen sinne kadonneen naisystävänsä Elinan. Tehdastyö tarjoaa toimeentulon ja tango-orkesterissa soittaminen pitää unelmat elossa. Ja aina kun siihen on pienikin mahdollisuus, Sauli koettaa jäljittää Elinaansa.

Etsintä luo juonen jännitteen. Ajankuva ja tanssilavojen miljöö välittyvät Tangopojista aistittavina. Koossa on ainekset viihdyttävään ja liikauttavaan lukukokemukseen.

Antti Tuuri: Tangopojat. 317 sivua. Otava.

 

Tähdet 4/5

4stars