Puheentunnistus ja kirjoittaminen

Olen perusluonteeltani skeptinen ja varautunut, lähden hitaasti mukaan uusiin asioihin. Mutta sitten kun menen, menen täysillä.

Teknologia innostaa minua valtavasti. Kun kosketusnäytöllä varustetut puhelimet tulivat nelisen vuotta sitten, en voinut ymmärtää, mitä hyötyä niistä olisi minulle. Puoli vuotta sitten hankin älypuhelimen ja olen yhä uudestaan ihastunut sen tarjoamista mahdollisuuksista, jotka vaikuttavat loputtomilta.

Puheentunnistus on minulle mobiilin työskentelyn uusi vallankumous. Uskon, että se muuttaa työskentelytapani syvällisesti.

Nuance Communications julkaisi keskiviikkona (23.11.2011) suomen kielen tuen puheentunnistukseen perustuville ohjelmilleen Dragon Dictation ja Dragon Search. Näistä jälkimmäinen on hakuohjelma, joka toimii näppärästi esimerkiksi nettiselaimen hauissa.

Puheentunnistus kirjoittamisen apuneuvona on monimutkaisempaa ja asettaa haasteita sekä kirjoittajalle että ohjelmalle. Dragon Dictation tekee aluksi paljon virheitä, jopa huvittavalla tavalla, mutta kun käytän sitä enemmän, ohjelma alkaa tunnistaa puheeni paremmin ja lopputulos kohentuu.

Olen kirjoittanut tämän artikkelin osittain Dragon Dictation -ohjelmalla. Lähdin aamulla koiran kanssa metsään. Samanaikaisesti kun koira säntäili edestakaisin, kävelin rauhallisesti ulkoilutietä ja sanelin tekstiä. Kopioin kirjoituksen puhelimessa parilla näpäytyksellä Pages-ohjelmaan, ja kun tulin kotiin, teksti oli iCloudin kautta käytettävissä läppärilläni.

Tulokset ovat jo nyt hämmästyttäviä, tämä on kuin agenttielokuvasta.

On selvää, että jotkut kirjoittajat ovat taipumuksiltaan auditiivisia. Heille on siis luontevaa kirjoittaa sanelemalla. Minä kuulostelen mielelläni kirjoituksen rytmiä ja sävyjä, mutta perimmäinen suhteeni tekstiin on visuaalinen ja ehkäpä haptinen. Minun pitäisi pystyä muodostamaan teksti mielessäni valmiimmaksi ja näkemään lauseet mielikuvina.

Sanelukirjoittamisessa mielentila muotoutuu aivan erilaiseksi kuin kirjoituspöydän ääressä. Ainakin tässä alkuvaiheessa olen hyvin syventyneessä ja sisäistyneessä tilassa. Toisaalta älypuhelin ja puheentunnistus poistaa sidonnaisuutta tietynlaisiin työolosuhteisiin, esimerkiksi toimistoon tai kirjoituspöytään.

Kun henkilökohtaiset tietokoneet tulivat 1980-luvulla, huomattiin, että kirjat muuttuivat paksummiksi – ja jotkut sanovat huonommiksi. Kun puheentunnistus tulee laajempaan käyttöön, kirjallisuus ja kirjoittaminen muuttuvat jälleen.

Joillekin kirjoittajille tällaisilla välineillä ei ole mitään merkitystä. Minulle tämä laajentaa mielen avaruutta ja tarjoaa uusia kirjoittamisen tiloja.

 

Valkoinen paperi

Mielikuva siitä on vahva. Se herättää väkeviä tunteita, ristiriitaisia. Se häilyy aina taustalla.

Valkoinen paperi.

Oikeastaan en ole kirjoittanut paperille enää pariinkymmeneen vuoteen. Mutta jopa tekstinkäsittelyohjelma näyttää minulle kuvan, joka esittää tyhjää A4-arkkia. Kirjoitus ilmestyy pikselimerkkeinä virtuaaliselle paperille. Sen jälkeen se kokee monia muodonmuutoksia, riippuen siitä minne juttu tai tarina on menossa. Tulostetaan, taitetaan, painetaan. Ja kaikissa vaiheissa teksti on paperia vasten.

Viimeisenä toivottuna metamorfoosina se kulkee jonkun lukijan sielun lävitse ja jättää jäljen. Ja silloinkin kirjoitus mielen sopukassa on musta hieroglyfi valkoisella. Tottumus paperilta lukemiseen tekee sen.

Runoja kirjoittaessani kaivan joskus paperin esille. Kevyesti liukuva kynä antaa mielteille vapautta liikkua, ja paperin pinnalla lepäävä vasen käsi välittää miellyttäviä aistimuksia. Linen Bank sen pitää olla, ei mitään kopiopaperia, tai sitten laadukas muistikirja.

Lopulta kuitenkin paperille on kertynyt niin paljon yliviivauksia, korjauksia ja vaihtoehtoisia ilmauksia, että on parasta jatkaa kirjoittamista koneella ja näppäimistöllä.

Olen kuullut paperin kammosta: että valkoista ei saisi täytettyä, että siihen ei saisi kirjoitettua yhtäkään mielekästä sanaa. Pelko on turha. Jos liuska pysyy tyhjänä, se säilyttää mahdollisuutensa avoimina. Mikä voisi olla sen parempaa. Jokainen piirtyvä merkki jättää vähemmän valinnanvaraa.

Valkoisen paperin kammo on ehkä samaa lähtöä kuin horror vacui. Kuvataiteilija ei kestä nähdä tyhjää pintaa ja täyttää sen muodoilla ja yksityiskohdilla. Psyykkisenä käsitteenä horror vacui on herkeämättä läsnä meidän ajassamme. Tyhjyys kauhistuttaa. Siksi se pitää piilottaa kaikella päivittäisellä joutavalla, ajanvietteellä, jopa tylsistymisellä ja itsen turruttamisella, jos ei ole muuta, kunhan vain ei joudu pysähtymään tyhjän kohdalle.

Tyhjyys on kaiken olemus ja alkulähde, ja se sisältää kaiken mahdollisen, joten miksi sitä siis pitäisi täyttää, täydentää, saati tuntea kauhua sitä kohtaan.

Tyhjää voi tarkastella levollisena, todeta mitä se herättää. Voi kuunnella hiljaisuutta. Voi katsoa valkoista paperia. Siitä syntyy jotain, vaikkapa kynän tekemiä merkitseviä koukeroita.

Ja kun kirjoitus on valmis, se on mustaa valkoisella paperilla.