Kirjailija ja rahat

Ostin Antti Nylénin esseemonologin Häviö Suomalaisesta Kirjakaupasta hintaan 21,95 euroa. Halusin tehdä näin, sillä kirjassa on kysymys rahasta.

Normaalisti saan kirjoja pyytämällä kustantajilta. Tämä johtunee siitä, että olen aikoinani työskennellyt arvostelijana, olen kirjailija ja silloin tällöin kirjoitan uutuusteoksista myös blogissani.

En tiedä, mikä tekijänpalkkioprosentti on kirjattu Nylénin kustannussopimukseen tai mikä on nettohinta, jolla Kosmos myy kirjaa Suomalaiselle. Luulisin arvaukseni osuvan melko lähelle, jos sanoisin, että Nylénille tilitetään ostoksestani aikanaan 2,90 euroa.

Ole hyvä, Antti.

Huomionarvoista tässä on se, että oletan Nylénin saavan kirjastaan myynninmukaisia tilityksiä, mikä ei ole itsestään selvää. Merkittävä osa ilmestyvästä kaunokirjallisuudesta myy niin vähän, että ennakon jälkeen kirjailijalle ei makseta yhtään mitään. Kirjailija saa vuosittain miinusmerkkisiä tekijänpalkkiotilityksiä, koska ennakkoa on kattamatta. Yleensä hän ei kuitenkaan joudu palauttamaan jo saamiaan rahoja.

Nylén on Häviöllään Runeberg-palkinnon ehdokkaana ja muutenkin paikkansa lunastanut kirjailija, joten oletettavasti kirjan myyntiluvut kipuavat break even -pisteen yli, ja tyytyväisenä kustantaja tilittää kirjailijalle osansa.

Nylénin kuvaamat kirjailijantyön ahtaat taloudelliset ehdot ovat tunnistettavia. Olen luultavasti kohdannut ne kaikki vuosien varrella, kuten niin moni muukin.

Kirjan nimessä ’häviö’ on käsitettävä metaforisesti ja kärjistävästi, sillä hän itsekin sanoo nimittävänsä ”menestystään” tällä sanalla.

Mutta entä ne kirjailijat, joilta puuttuu edes Nylénin tasoinen menestys. Joka vuosi ilmestyy useita ansiokkaita teoksia, jotka eivät saa juuri mitään huomiota. Ei myyntiä, ei palkintoja, ei lehtihaastatteluja, ei ehkä edes apurahoja. Monen kohdalla sana ”häviö” voidaan käsittää kirjaimellisesti. He eivät kirjoita kokemuksestaan esseitä, koska niitä ei kukaan julkaise.

Ihanaa, että tämä kirja on ilmestynyt. Olen lähes kaikesta eri mieltä. Toivoisin, että kirja oikeasti herättäisi keskustelua, mutta se on ehkä liikaa toivottu. Minulla ei ole nyt aikaa osallistua keskusteluun tämän enempää.

Suomalaisesta apurahajärjestelmästä olen Nylénin kanssa aivan eri linjoilla. Minun mielestäni järjestelmä on erinomainen ja toimiva, sillä se takaa työskentelyedellytykset varsin isolle kirjailijajoukolle varsin pienin kustannuksin.

Kirjailijat, myös apurahoja saatuaan, joutuvat kituuttamaan. Se kuuluu asiaan. Taloudelliset sitoumukset on yhteiskunnassamme hoidettava riippumatta siitä, saako apurahaa vai ei.

Ajattelen toisella tavoin kuin Nylén ja rohkenen sen nyt sanoa. Jos ryhdyt kirjailijaksi, se ei tarkoita sitä, että sinulle ”kuuluu” jokin määrä apurahoja tai peräti taiteilijapalkka. Apuraha on ylimääräinen hyvä, jolla sinua tuetaan ja jolla onnellisessa tapauksessa voidaan tarjota hiukan työrauhaa.

Henkilökohtaisella tunne-elämän tasolla, johon Nylénkin välillä ohimennen viittaa (depressio, ahdistuneisuushäiriö), tällainen asenne helpottaa paljon. Iloitsen joka kerta kun minulle myönnetään apurahaa, koska en ole etukäteen budjetoinut sitä henkilökohtaiseen talousarviooni. Tunnen jopa kiitollisuutta.

 

Antti Nylén: Häviö. Kosmos. 219 sivua.

Tunne ja sen nimi

Luulen, että olen kartoittanut oman psyykeni varsin hyvin. Olen prosessoinut ja eritellyt kokemuksiani, olen ehtinyt jo tähän ikään, ja kohtaan tunteet väistelemättä. Jaan mieluusti sisimpiä ajatuksiani aina kun tapaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat myös siihen valmiita.

Minulla on läppärillä tiedosto, johon olen koonnut ’tunteita’. Se on tuollainen yksityinen työväline, jolla yhä koetan kehittää itsetuntemusta.

Olen kirjoittanut pieniä kuvauksia tilanteista, joissa esiintyy jollain tavoin arkkityyppisiä tai minulle toistuvia tunnetiloja. Niitä kertyy vähitellen lisää, mutta niitä ei ole kovin paljon, tällä hetkellä joitakin kymmeniä, sillä useimmat tunteet palautuvat tiettyihin alkulähteisiin.

Siksi ne ovatkin arkkityyppisiä.

Ominaista on myös se, että levottomuuden, epävarmuuden ja ahdistuksen tunteista minulla on olemassa paljon laajempi kirjasto kuin selvästi ja yksiselitteisesti positiivisista tunteista.

Onko auvoisuus keskellä elämän arkea vaikeampi huomata ja rajata?

Olen antanut näille tunteille nimet, joilla on minulle itselleni konkreettinen elämänhistoriaani liittyvä tarkoitus mutta jotka ehkä muille eivät sano mitään. Tiedostossa ovat esimerkiksi sellaiset tunteet kuin ”Solros”, ”Seppuku”, ”Itärintama”, ”Giovanni” ja ”Syystuuli”.

Tällä hetkellä koetan rajata tunnetta, jonka työnimi on ”Pajamäki”. Nimi ei kuitenkaan tyydytä minua, se pitää myöhemmin vaihtaa.

Ne, jotka tuntevat minua, tietävät, että olen lähtöisin tuonnimisestä Helsingin kaupunginosasta. Se on pieni 1960-luvun lähiö, umpiperä, josta ei ole muuta pääsyä kuin bussilla keskustaan tai metsän ja pellon halki Espooseen.

Tunne nimeltä ”Pajamäki” ei tämän hetken kartoituksessa kuitenkaan viittaa lapsuuteeni vaan siihen elämänvaiheeseen, jolloin olin muuttamassa pois. Olin opiskelija, olin juuri mennyt ensimmäistä kertaa naimisiin ja olin mielestäni lahjakas skribentti. Halusin kynälläni muuttaa maailmaa.

Minulla oli paljon unelmia muttei pienintäkään käsitystä, miten niitä toteuttaisin.

Jokainen on oman onnensa seppä. Se on yksi meidän aikamme johtavista ajatuksista. Se ei ehkä kuitenkaan pidä paikkaansa. Olosuhteet määrittävät niin paljon. Onnekkaat mielellään toistavat tuota lausetta, jottei luultaisi, että he ovat vain saaneet voittavan arpalipun.

On niin outoa, että pitkän ajan jälkeen olen samanlaisessa tilanteessa. Minulla on paljon unelmia, mutta en tiedä miten ne toteuttaisin. Puhallan palkeilla lisää hehkua ja taon. Rauta on kuumaa.

Mietin, miten tämän oikein nimeäisin. Olisiko se ”Ahjo” vai ”Alasin”? Vai kenties ”Kipinät”? Tai miltä kuulostaisi ”Ilmarinen”?

Se on nyt käsillä. Se on tämä. Se on tämä tunne.

Yö.
Kirjan lehdet tummuvat.
Rakkaus, hetki sitten
väkevästi versonut,
lakoontuu märässä maassa.
Puut, jotka vaihtavat
vuodenaikaa,
vaihtavat maisemaa,
ja taivaat vaihtuvat
ilman aikojaan.
Yö. Syksy.
Sanat käyvät painaviksi,
niin raskaiksi,
että kerrassaan ne on
aseteltava yksitellen
toinen toisensa viereen.
Yö. Syksy. Kuolema.
Tällaiseksi piha on jäänyt
meidän mentyä,
tyhjentyväksi, harmaaseen
sumeaan liukenevaksi,
tihuuttavaan jäähtyväksi.
Syksy, sadetta
ennen aamua.

Ammennan joesta vettä ja keitän teetä

Elävä vesi tarvitsee keittämiseen elävän tulen.
Kumarru kalastajan kivelle, ammenna syvästä kirkkaasta virrasta,
pullokurpitsaan on varastoituna kevään kuu, ota se purkkiin,
pienellä kauhalla jaa öinen virta, valuta se kattilaan.
Kuplivassa vedessä pyörii teenlehtiä.
Kaada siitä ja kuule tuulen suhina männyissä.
Kokoon kuivuneella vatsalla
vaikea kieltäytyä vielä kolmannesta kupillisestakaan.
Istun ja kuuntelen: vanhasta kaupungista
kantautuu kellon lyönti.

– Su Dongpo
(Burton Watsonin englanninnoksesta kääntänyt © TL)

Nainen junassa

Nainen on saapunut junaan hetkeä aiemmin. Hän istuu ikkunapaikalla; hän on nostanut matkalaukkunsa hyllylle ja sijoittanut pienehkön kassin lattialle jalkojensa viereen. Hän katsoo loivassa kulmassa ikkunasta ulos. Minä katselen häntä.

Tämä on pääteasema – joillekin. Ei kulu kuin hetken aikaa, ja kaikki on toisin. Vastaanottajat vaihtuvat saattajiksi. He, jotka nyt parveilevat, ovatkin lähdössä: matkalle, hyvin tietämäänsä päämäärään – tai tuntemattomaan. Paikka on muuttunut lähtöasemaksi.

Nainen luo minuun välinpitämättömän silmäyksen ja kääntää sitten katseen syliinsä. Hänellä on kirja polvillaan, en tänne asti erota mikä se voisi olla.

Minut valtaa selkeä ja vastustamaton tarve: haluaisin nukahtaa hänen viereensä – nukahtaa, ja taas herätä. Sinä ehkä luulet, että ajattelen seksiä ja sen jälkeistä vajoamista. Ei. Tarkoitan pelkästään nukahtamista. Hämärää hengitystä, yhteistä vaipumista.

Mikä voisi olla läheisempää: kaksi satunnaista samasta elämästä osallista uinuu vierekkäin, koskettamatta, vain hipaisun päässä toisistaan. Heidän unensa virtaavat siitä samasta tummasta lähteestä, josta kaikkien unet nousevat. Ja unennäyt kietoutuvat toisiinsa, unikuvat hyväilevät toisiaan. Mutta herättyään he muistavat vain oman unensa ja ihmettelevät sen arvoituksellista kulkua.

Nainen istuu yhä tuossa. Ja sitten se hetki: vielä mikään ei ole liikahtanut, mutta tiedät, että kohta jotain tapahtuu. Tovin olet vielä epävarma, liikkuuko tämä juna, liikkuuko tuo juna vai kenties asemalaituri.

Kunnes käy selväksi: juna lähtee. Nainen istuu ikkunan vieressä. Minä katselen häntä. Hänen junansa lipuu pois asemalta. Minun junani lähtee hiukan myöhemmin.