Yksin elokuvissa

Kotikaupunkini Porvoon ainoassa kinossa käydessäni mietin joka kerta, miten ihmeessä elokuvien näyttäminen voi olla kannattavaa liiketoimintaa. Viime maanantaina olin peräti esityksen ainut katsoja.

Sain siis yksityisnäytännön. Kuinka ylellistä.

Riisuin kengät ja nostin jalat edellisen rivin selkänojalle. Rapistelin karamellipussia mielin määrin. Ja kun elokuvan tanssikohtauksessa tuli Bo Kaspers orkesterin Du och jag, lauloin mukana täysin palkein.

Olen elokuvankatsojana naiivi: haluan yleensä eläytyä johonkuhun tarinan henkilöistä. Jos eläytyminen ei onnistu, en yleensä tykästy näkemääni.

American Beauty -elokuvaa katsoessani putosin suoraan Kevin Spaceyn esittämän Lester Burnhamin rooliin. Elokuvan ilmestyessä olin juuri täyttänyt 40, ja kokemukseni keski-ikäisyyden kohtaamisesta oli samalla tavalla sarkastinen.

The Wrestler -elokuvan painijaksi sujahdin helposti. Avioeron jälkeisessä etä-isyydessä kohtasin alituisesti riittämättömyyteni ja tunsin olevani Mickey Rourken tavoin jykevä kasa piinattua lihaa.

About Schmidt -elokuvan avauskohtauksessa Jack Nicholson esittää miestä, joka on viimeistä päivää töissä ennen eläkkeelle jäämistä. Hän odottaa säntillisesti, kunnes kello tulee tasan viisi, kerää tavaransa ja lähtee. Tajusin, että oravanpyörässä minusta olisi tullut aivan samanlainen.

Huh, se oli lähellä. Onneksi ehdin pelastautua.

Ensi näkemällä Lost in Translation kietoi eläytymisen satumaailmaan. Oli mukava ajatella olevansa keski-ikäinen mies, joka saa jutella ja viettää aikaa nuoren nätin naisen kanssa. Mutta toisella katsomalla Bill Murrayn alkoholistin ja supliikkimiehen ärsyttävä habitus alkoi tulla roolihahmosta lävitse, enkä enää kyennytkään olemaan Bob Harris.

Jostain syystä kotimaisiin elokuviin minun on ollut vaikeampi eläytyä. Mahtavatko niiden henkilöhahmot olla liian lähellä vai ovatko ne vain minulle epäuskottavia.

Maanantaisessa yksityisnäytännössäni meni Kuudes kerta. Lähdin katsomaan elokuvaa sillä mielellä, että saisin käsityksen nykyisestä seurustelukulttuurista, jota en lainkaan tunne.

Mutta eläytyminen oli täysin mahdotonta. En löytänyt elokuvasta ainuttakaan henkilöä, jonka temperamentin olisin tunnistanut itsessäni.

Viime vuonna ilmestyi kotimainen elokuva, joka oli minulle ilahduttava, sykähdyttävä poikkeus. Hymyilevä mies -elokuvan ujonpuoleinen Olli Mäki oli sellainen nuorimies, jonka tunnistin etäisistä muistikuvista. Jarkko Lahden esittämään roolihahmoon eläytyessäni sain tehdä matkan nuoruuteen ja niihin tuoreisiin tunnelmiin, kun ei ollut elämässään vielä kovin monta kertaa rakastunut.

 

Voiko kärsimystä vähentää

Porvoon vanhassakaupungissa sijaitsee muuan ravintola, jossa käyn usein lounaalla. Poikkeuksellisen laadukkaan ruoan lisäksi minua miellyttää paikassa se, että omistajat ovat hyvin tietoisia liiketoiminnan eettisyydestä.

Ravintolan käyttämät raaka-aineet ovat ensiluokkaisia, paljolti luomua ja pieniltä lähiseudun tuottajilta, ja moninaiset ruokavalion rajoitukset otetaan auliisti huomioon. Kahvi valmistetaan reilun kaupan luomukahvista, eli sertifiointijärjestelmien kautta taataan, että kahvinviljelijät saavat kunnon palkkaa ja voivat elää ihmisarvoista elämää.

Kahvin suomalaiset maahantuojat jopa tuntevat perulaiset viljelijät henkilökohtaisesti.

Buddhalaisilla on elämänohjeiden kokonaisuus nimeltään ”jalo kahdeksanosainen polku”. Henkilökohtaisten syventymisohjeiden lisäksi siihen sisältyy selkeitä eettisiä toimintaohjeita, joista yksi on ”oikea elinkeino”.

Kahdeksanosaisen polun tarkoitus on pyrkiä sellaiseen toimintaan, että kärsimys maailmassa vähenee. Se voi tapahtua yksityisten ongelmiemme ratkeamisella, mutta tärkeää on myös se, miten menettelemme suhteessa ympäristöön eli muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon ja maailmaan ekologisena kokonaisuutena.

Siddhartha Gautaman nimiin merkityissä ohjeissa kehotetaan luopumaan sellaisista elinkeinoista, jotka aiheuttavat kärsimystä. Kartettaviksi todetaan esimerkiksi elollisten olentojen, myrkkyjen ja päihdyttävien aineiden sekä aseiden kauppaaminen.

Jos haluaisimme soveltaa buddhalaisia periaatteita nykypäivään, voisimme todeta, että vältettäviä elinkeinoja ovat esimerkiksi ihmiskauppa, lihantuotanto, ympäristöä tärvelevä kaivostoiminta, viinan tislaaminen ja asekauppa sotaakäyviin maihin. Osa näistä elinkeinoista on täysin laillisia, joten eettisyys täytyy määritellä jollain muulla tavoin.

Kun S-ryhmä ilmoitti, että Sokos-ketju luopuu aitojen turkisten ja turkissomisteiden myynnistä, ilahduin tavattomasti. Ymmärrän, että suurten konsernien on paljon vaikeampi huolehtia toimintansa eettisyydestä kuin pienyritysten, ja siksikin tuo päätös näytti olevan rohkea askel kohti ”oikeaa elinkeinoa”.

Petyin pian, kun MTK:n ja Keskustan painostuksen vuoksi S-ryhmän johto vesitti koko päätöksen.

Oikean elinkeinon näkökulmasta tarkasteltuna suomalaisessa turkistuotannossa ei ole mitään puolusteltavaa. Turkiseläimet maksavat loputtomalla kärsimyksellään joidenkin harvojen ihmisten turhamaisuudesta. Luulen, että myös monet turkistuottajat kärsivät arkisessa elämässään, kun he ovat vähitellen tajuamassa ammattinsa epäeettisyyden. Siksi Sokos-tapaus herätti tunteenomaisia reaktioita.

Yhteiskunnassamme on kuitenkin kasvava joukko ihmisiä, jotka aktiivisesti tarkkailevat yritysten eettisyyttä ja tekevät valintansa sen mukaisesti. Minä seuraan heitä tällä jalolla polulla ja asioin mieluiten oikeaa elinkeinoa noudattavien yritysten kanssa.

Varjot päättyvät pimeään

Aloin pari vuotta sitten kuunnella Sofia Karlssonia. Hän on kaunisääninen ruotsalainen folklaulaja, joka esittää usein runoihin sävellettyjä lauluja. Muuan suosikeistani on ollut Fredmanin epistola n:o 81 Märk hur vår skugga, Carl Michael Bellmanin käsialaa.

Minulla oli tapana kuunnella sitä hieman romanttisessa mielialassa: elämä on katoavaista, otetaan hetkestä kiinni. Näin oli, kunnes laulun merkitys muuttui minulle peruuttamattomasti.

Runo kertoo hautajaisista, ja laulajaminä pyytää ystäväänsä auttamaan kiven raahaamisessa ystävän, ”siskomme”, haudan päälle.

Kun viimeksi autostereoista soivat nuo sävelet, laulun loppuessa olin enteellisesti perillä juuri siellä, minne olin menossa. Parkkeerasin auton, itkin tovin ja lähdin muistotilaisuuteen.

Runon avaussäkeet kuuluvat:

”Märk hur vår skugga, märk, Movitz mon frère, / inom et mörker sig slutar.” Ystävykset seisovat haudan partaalla ja huomaavat, että heidän varjonsa heittyvät haudan pimeyteen.

Muistotilaisuuden tunnelma oli kummallinen. Se oli oudoin inhimillinen kohtaaminen, jossa olen ollut mukana. Laulun sanat seurasivat minua, mutta tuntui siltä kuin kaikki muutkin olisivat tempautuneet samaan tunnelmaan.

Siinä me seisoimme haudan partaalla ja katsoimme, miten varjomme hävisivät monttuun. Ihmisten puheista kuului mittaamaton hämmennys. Olimme kaikki poissa tolaltamme.

Bellmanin laulua en ole sen jälkeen kuunnellut. Tänään aion laittaa sen soimaan illan pimetessä. Sen jälkeen teen kierroksen kotikaupunkini kirkkomaalla ja katselen yötä vasten kohoavaa kynttilämerta.

Kulttuurikaupunki, Runeberg ja torttu

Olen asunut perheineni Porvoossa jo pitkään. Kysyin vaimoltani äskettäin, sopisiko, että ostaisin Runebergin kipsisen rintakuvan. Kansallisrunoilija sentään. Mukava asettaa vaikka kirjoituspöydälle.

Vaimo sanoi, ettei missään tapauksessa, ei meidän kotiimme. Runeberg oli hävytön sovinisti ja kohteli Fredrikaa aivan törkeästi. Sitä paitsi hän oli myös sadisti, päätellen siitä mitä kerrotaan hänen lehtorintoimen hoidostaan. Runeberg ilmeisesti nautti piestessään Porvoon kymnaasin oppilaita.

Oikeastaan Runeberg ei ole minulle niin tärkeä kirjailija, että haluaisin tuijottaa hänen kuvaansa, mutta hän oli kuitenkin etevä runoilija. Sitä paitsi runebergintorttu on kaupungin ehdoton matkailuvaltti ja kulttuurin vetonaula.

Porvoo on omituinen kaupunki. Täällä on toki kerrostumansa, ruotsinkielinen kantaväestö ja suomenkieliset teollisuustulokkaat, mutta tällä hetkellä tämä on nousukaskaupunki hyvin ikävällä tavalla. Paikallispolitiikassa otetaan huomioon vain liike-elämän intressit, ja kunnallisessa päätöksenteossa tehdään yhä uudestaan karmivia virheitä (Kuninkaanportin kaavoitus, talouskriisin synnyttäminen ja hoito, taitamattomilla säästötoimilla järjestetty lääkäripula jne.).

Porvoon kaupungin kulttuuritahto on olematon. Kaupungin kulttuurimäärärahat asukasta kohden ovat puolta pienemmät kuin Vantaalla, joka on kokoluokkansa kaupungeista hännänhuippu, ja vain viidesosa Vaasan määrärahoista, jos halutaan verrata samankokoiseen kaupunkiin.

Porvoossa ilmestyy paikallislehti Uusimaa, jonka journalistinen uskottavuus on päivittäin koetuksella nurkkakuntaisten löperöartikkeleiden ja liike-elämän puffaamisen vuoksi. Kriittistä journalismia lehdessä ei juuri ole. Kulttuuria käsittelevissä jutuissa ei kyetä erottelemaan paikallisia harrastelijoita valtakunnallisen tason taiteilijoista.

Siksi on kummallista, että Porvoon kaupunki ja Uusimaa-lehti haluavat jakaa kirjallisuuden Runeberg-palkinnon. Epäilen, että asiasta vastuussa olevat eivät tiedä miksi he tekevät näin. Kuvaava on kaupunginhallituksen puheenjohtajan Kaj Bärlundin vuodentakainen toteamus, että Runeberg-palkinnosta pitäisi saada enemmän irti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä se olisi.

Porvoon kaupungin ja Uusimaa-lehden hämmennys on nähtävästi siirtynyt myös palkintolautakuntien työskentelyyn. Runeberg-palkinto on valtakunnallisten kirjallisuuspalkintojen joukossa huonoiten profiloitunut. Raati ei aina tiedä, mitä sen pitäisi nostaa esiin ja palkita. Seurauksena on ollut ehdokaslistoja, joissa on kiintiöitä eri kirjallisuudenlajeille ja eri kielille. Milloin kirjallisuus on alkanut noudattaa kiintiöitä?

Tämän vuoden Runeberg-palkinto on myönnetty Tiina Raevaaralle novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni. Toivotan voittajalle onnea ja menestystä.