Avainsana: kirjallisuus

Kuolemattomuuden kupla

Poikkeustilassa koetan elää normaalia elämää. Arki etenee mahdollisimman pienin muutoksin. Freelancerina ja pikkukaupunkilaisena tämä on onnistunut minulle helposti.

Kun ohjaan joogaa viikoittain, kohtaan kuitenkin covid 19 -rajoitukset, sillä joudun pidättäytymään fyysisestä kontaktista. Astangajoogan menetelmässä fyysiset avustukset ovat niin keskeisiä, että tunnen itseni kädettömäksi, kun en voi koskettaa.

Mieleeni pulpahti unelma. Jospa pienellä joukolla vetäytyisimme eroon muusta maailmasta maaseudun rauhaan. Olisimme kuplassamme ilman tartuntariskiä aivan kuin Decameronen nuoret naiset ja miehet paetessaan ruttoa. Joogaisimme siellä niin kuin ennenkin, kuten entisinä hyvinä aikoina.

Samalla hetkellä tietenkin ymmärsin, että useimmille tämä ei onnistuisi. He haluaisivat perheensä mukaan, lemmikkieläimet, anopin jne. Kupla paisuisi.

Muistikuva lapsuudesta. Leikimme pihassa kaverini Jarin kanssa. Jompikumpi meistä keksi kysyä, mitä toivoisit, jos saisit vain yhden toivomuksen.

Paras vastaus oli kuolemattomuus. Siihen päädyimme molemmat. Tajusimme kuitenkin samassa, että jos perheenjäsenemme kuolisivat, tulisimme kovin onnettomiksi.

Toivomusta piti siis tarkentaa: kuolemattomuus itselle, perheenjäsenille, ystäville, sukulaisille…

Huomasimme pian, miten mahdotonta se olisi toteuttaa. Aina kun hyväksyimme jonkun ihmisen kuolemattomuuden kuplan sisälle, joku hänen rakkaistaan jäi ulkopuolelle.

Pikkuasioita

Väitetään, että arkkitehti Ludwig Mies van der Rohelta on peräisin sanonta: ”Jumala on yksityiskohdissa.” Se ei pidä sikäli paikkaansa, että sitaatti on esiintynyt eri muodoissaan jo ennen häntä.

Todennäköisesti Kurt Vonnegut ei ole sanonut: ”Nauti elämän pikkuasioista, sillä tulet huomaamaan, että ne olivat isoja asioita.”

Lentävät lauseet tosiaankin lentävät.

Minun tunnuslauseeni on ollut: ”Kokonaisuus ratkaisee.” Olen ajatellut luopua siitä. Olen nyt enemmän kiinnostunut yksityiskohdista.

Tämä kiinnostus on kasvanut kirjoitettuani romaanin pikkukaupungista, sen detaljeista ja pienistä ihmisistä. Ilman sitoumuksia -niminen romaanini ilmestyy syyskuun puolivälissä.

Pikkujutut ovat isoja juttuja. Pikkukaupunki on iso ihmisyhteisö – pienoiskoossa. Pienet ihmiset ovat suuria ihmisiä.

Ja mikä parasta, olen oppinut nauttimaan pikkuasioista.

Kirjoittaminen ja aika

Kevät virtaa väkevästi. Tulee vastustamaton halu lähteä sitä kohtaamaan. Sisällä pysyminen vaatii hieman tietoista pakottamista. Käytän jokaisen syyn karata ulkoilmaan, aurinkoon ja orastavaan vehreyteen. Saan sieltä energiaa työskentelyyn.

Näinä päivinä romaani valmistuu. Vielä lopulliset viilaukset. Pian kirja siirtyy tuotantoon eikä enää mitään ole tehtävissä.

Samalla kun viimeistely etenee, suhde omaan tekstiin muuttuu. Tulee etäisyyttä. Se, mikä parin kolmen vuoden ajan on muokkautunut tulisessa ahjossa, alkaa jäähtyä. Kiihkeän työprosessin tilalle vaihtuu mystinen ihmettely: mistä oudosta ulottuvuudesta nuo sanat ovat tänne laskeutuneet.

Romaanin maailma on valmis. Sen henkilöt ovat irtautuneet minun ajatuksistani ja elävät tarinassa omaa elämäänsä.

Kun silmäilen aiempia teoksiani, huomaan, että ne ovat ehtineet etääntyä vieläkin kauemmaksi. Aika vaikuttaa kaikkeen, minkä olen ehtinyt kirjoittaa. Persoonani on muuttunut, ympäristö on muuttunut.

Vuosien takaiset kirjat ja tekstit tuntuvat täysin vierailta, jopa siinä määrin, etten oikeastaan kestä katsella niitä. Minulla ei ole mitään tekemistä tuon kirjoittajan kanssa, joka jostain kumman syystä kantaa samaa nimeä kuin minäkin.

Joskus kuitenkin sattuu yllättävä, ilahduttava kohtaaminen: tunnistan tekstistä nuoren miehen, jolla on paljon ajatuksia ja tarve tuoda niitä esille. Meissä onkin jotain samanlaista, haluamme saada otteen maailmasta kirjoittamalla. Minussa viriää paljon ymmärtämystä ja myötätuntoa häntä kohtaan: toivon, että hän saa läpi aikojen toteuttaa sitä mitä eniten halajaa.

Kaikki ennallaan

Haen teetä keittiöstä ja palaan tekstin ääreen. Kävelen olohuoneen kautta takaisin työhuoneeseen ja annan katseeni hivellä lounaaseen antavien ikkunoiden takana avautuvaa näkymää.

Maisema on minulle tuttu. Joki virtaa edessä levollisesti, pari lokkia kaartaa vanhan sillan vaiheilla. Fredrika-laiva vastapäätä on ankkuroitu pysyvästi laituriinsa. Taustalla kohoaa Näsinmäki, jonka asukkaat saavat kuunnella kumpujensa alta punaisten honkien huminaa.

Aamuaurinko kirkastaa maiseman.

Kun ehdin pöydän ja läppärin viereen, minut valtaa tunne, että kaikki on niin kuin ennenkin.

Juuri näin. Juuri näin pitää ollakin. Tällaista on minun elämäni ja työni. Tällaista sen pitää ollakin. Tuntuu niin hyvältä ja luottavaiselta olla tässä, joka on läpikotaisin tuttua.

Ennen kuin ehdin aloittaa kirjoittamisen, tajuan, ettei kaikki olekaan entisellään. Vastapäiselle parkkipaikalle ei ole saapunut ensimmäistäkään turistibussia. Silta on tyhjä tungeksivista laumoista. Jokikadun kiveykseltä puuttuu turistien virta. Rannan kaiteeseen ei kukaan nojaudu ottaakseen selfieitä.

Ja tosiaan, myös henkilökohtaisessa olotilassani on tapahtunut muutos. Viime vuosina olen aivan liikaa työskennellyt sohvalla. Se ei tee minulle hyvää. Siksi olen siirtänyt hissipöydän ikkunan ääreen ja aherran pääasiassa seisaaltaan tai satulatuolissa istuen.

Tarvitsen pysyvyyden tunnetta, koska olen varsin turvallisuushakuinen. Sisimpääni on kaiketi jäänyt siitä vajausta.

Mutta nyt huomaan, mistä tulee tämä tunne. On sisäisen syventymisen tila. Hiljaisuus. Keskittyminen. Omien ajatusten kuunteleminen.

Olen vuosien mittaan työskennellyt valtavan paljon tässä tilassa. Yksinäisyys – hyvässä ja pahassa – on kirjoitustyön ytimessä. Siksi minulle on totta tämä tunne: kaikki ennallaan.

Kirjoittajan työkalut

Kirjoittajan ja toimittajan työkalut ovat vaihtuneet. Joskus taannoin minusta tuntui hohdokkaalta poimia pikkutakin sivutaskusta kapea lehtiö ja kaivaa huopakynä povitaskusta. Ajattelin, että näytän ihan oikealta reportterilta.

Kirjojen toimitustyössä ja omien kirjojen muokkaamisessa lyijykynä ja kumi ovat olleet perustyökaluja ties kuinka pitkään. Ensimmäisessä kustannustoimittajan työpaikassani esimieheni Juhani Salokannel sanoi, että korjaukset käsikirjoitukseen tehdään lyijykynällä.

Teroitettava Faber-Castell HB vaihtui pian lyijytäytekynään. Pian opin myös huomaamaan, minkä laatuinen kumi ei sottaa.

Ammattikirjoittajan työssä kuulakärkikynällä ei ole mitään käyttöä. Minua ärsyttää joka kerta tavattomasti, kun Valamon luostarissa käyn Pentti Saarikosken haudalla. Sinne ovat tietämättömät jättäneet kuulakärkikyniä läjittäin. Ai että minua inhottaa, jos joku työntää käteeni kuulakärkikynän, joka vuotaa ja jonka kärkeen on takertunut nöyhtää.

Työskentelen nykyään lähes kokonaan digitaalisessa ympäristössä. Ainoastaan päiväkirjaa ja vaihtuvia muistiinpanolappuja kirjoitan käsin. Väline on silloin huopakynä.

Mutta yhä enemmän työ tapahtuu digitaalisten tiedostojen parissa. Triviaaleja tietoja ei tarvitse lähteä tarkistamaan kirjastoon tai lehtiarkistoon, kun ne voi kysyä neiti Googlelta.

Kirjojen toimitustyö ja omien kirjojen muokkaaminen kestää vähintään useita päiviä. Silloin on jollain tavoin osoitettava se, missä kohdassa työ on meneillään.

Minulle on tullut tavaksi kirjoittaa docx-tiedostoon versaalilla: TÄSSÄ. Kun seuraavana päivänä palaan työn pariin, löydän hakutoiminnolla helposti, mistä jatkan eteenpäin.

Kirjojen valmistamisprosessissa voi tapahtua mitä tahansa. Kaikki alalla työskentelevät tietävät tämän. Yleensä ei tapahdu, yleensä ollaan huolellisia, mutta missä vaiheessa tahansa voi tulla virhe.

Minulla on pieni hermostuttava painajainen, joka vaivaa minua juuri silloin kun pitäisi nukahtaa. Entä jos en huomaa, että toimittamani tai kirjoittamani kirjan käsikirjoitukseen on johonkin kohtaan jäänyt versaalilla tuo silmiinpistävä sana.

Käy niin, että taittaja ei havaitse virhettä. Jostain kumman syystä se vilahtaa myös oikolukijan silmien ohitse.

Ilmestyy kirja, jonka jollain sivulla on mystinen ”TÄSSÄ”. Minun on pakko muuttaa tapojani, jotta pääsen painajaisesta. Minun on löydettävä uusi työskentelyrutiini. Aagh!