Avainsana: kirjallisuus

Mies nimeltä Peter

Peter Sandströmin romaanissa kulkee tasatahtia kaksi yhdenpäivänkertomusta Turussa ja Uusikaarlepyyssä. Rennolla otteella, leppeän humoristisesti ja samalla haikeasti kertojanääni sulauttaa tarinat yhteen.

Syyskuussa 2014 Peter-niminen keski-ikäinen toimittaja on irtisanoutunut ja heittäytynyt epävarmuuteen. Hän seuraa vaivihkaa vaimoaan saadakseen selville, mahtaako tällä olla suhde ja onko tämä todella raskaana. Elokuussa 1988 nuori Peter lähtee isänsä kuskiksi vierasta naista tapaamaan sen jälkeen, kun äiti on lyönyt isää kuokalla.

Teemat peilaavat toisiaan: mitä on tällainen rakkaus, joka saa ihmisen raiteiltaan hupsuuteen asti. Onko se rakkautta ensinkään?

Sandström kuvaa henkilöitään siten, että ristiriitaiset tunteet heissä ehkä myllertävät, mutta niiden sisältöä ei kerrota. Ne täytyy päätellä.

Kerronta kaihtaa vakavuutta, mikä suo lukijalle vapauttavan tunteen. Tapahtumien tasolla esiintyy tragiikkaa ja komiikkaa, mutta esittämisen sävy on hupaisa.

Voi olla pelkästään minun yksityinen lukukokemukseni, mutta tuli tunne, että Laudatur-romaanissa on tärkeää myös se, mitä rajataan ulkopuolelle. Kesällä 1988 Peter ei voi aavistaa, että vuotta myöhemmin Eurooppaa kohtaa syvä historiallinen murros. Ja kuinka ollakaan, sama koskee myös vuotta 2014.

Nuoren Peterin naiivius ei tunnu kehittyneen keski-ikäisessä miehessä kypsyydeksi. Läpi ikäkausien hän elää omassa suppeassa maailmassaan. Voisiko sitä kutsua kuplaksi.

Näinhän me elämässä haemme mittasuhteet, omasta itsestämme, ja varsin harvoin kykenemme katsomaan kovin kauaksi.

Peter Sandström: Laudatur. 225 sidor, 228 sivua. Suomennos Outi Menna. Schildts & Söderströms.

Kirjoittaa, olla olemassa

Riitta Jalosen Kirkkaus tempaa mukaansa pakahduttavaan jännitykseen: kuinka tässä oikein käy. Kerronta imee yhtä intensiivisesti kuin parhaan lajin juonivetoinen romaani tai elokuva, ja teos lähinnä kuvaa hienovaraisesti päähenkilön sisäistä maailmaa.

Romaanin minäkertoja on uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame. Jälkisanoissaan Jalonen selostaa hyödyntäneensä Michael Kingin elämäkertaa ja Jane Campionin tunnettua elokuvaa mutta ottaneensa fiktion laatimiseen paljon vapauksia.

Janet Frame oli 1940-luvun lopulta lähtien vuosikaudet psykiatrisessa sairaalassa virheellisen skitsofreniadiagnoosin perusteella. Hänelle suunniteltu lobotomiahoito peruttiin vain muutamia päiviä ennen kuin toimenpide oli määrä tehdä.

Jalonen luo eläytyneen kuvan, millaista on kirjoittaa alituisesti veitsen terällä, oman olemassaolonsa terällä. Romaanin Janet ei kirjoita siksi, että hän haluaisi tulla kuuluisaksi tai saada rahaa, vaan kysymyksessä on hänen mielenterveytensä, arvonsa ihmisenä ja koko hänen elämänsä merkitys.

Jalosen romaania voi suositella kaikille sydämensä kyllyydestä kirjoittaville: yhtä hyvin menestysdekkaristeille, pienilevikkisyydessään kamppaileville novellisteille kuin kirjailijuudesta unelmoiville skribenteille.

Tule ihmiseksi kirjoittamalla. Tule kokonaiseksi. Sen jälkeen sinulle saattaa olla samantekevää, kuinka moni tekstiäsi lukee.

Riitta Jalosen jälkisanoista voi päätellä, että Kirkkaus-romaanin kirjoittaminen on ollut hänelle vahvasti henkilökohtainen prosessi. Siitä romaani nähtävästi ammentaa ilmaisuvoimansa.

Riitta Jalonen: Kirkkaus. 352 sivua. Tammi.

Räppäri, vastarintamies, runoilija

Runous on tehnyt itsemurhan. Runous syntyy aina uudestaan, koska sen täytyy. Muuten se ei olisi runoutta.

Olen hillittömän iloinen siitä, että Paperi T eli Henri Pulkkinen on löytänyt oman runoutensa ja kirjoittanut sen muidenkin ulottuville. Hän on saanut esikoiskokoelmallaan liikkeelle kosolti epätodennäköisiä runokirjan lukijoita.

Niin tapahtuu harvoin.

Minun täytyy tehdä tunnustus. Pelkäsin ryhtyä lukemaan Paperi T:n kirjaa, koska en halunnut kohdata setämäisyyttäni. En halunnut tuntea keski-ikäistä kaikennähnyttä torjuntaa kohdatessani nuoren räppärin sanamaailman.

Pelko oli aiheeton. Paperi T ottaa paikkansa sydämessäni Pentti Saarikosken ja Arto Mellerin kaltaisten puherunon kirjoittajien joukossa. Ironia ja sarkasmi putoavat kohdalleen.

Suorapuheisen vaikutelman antavat runot ovat hämääviä. Ne saattavat näyttää helpoilta, mutta aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.

Runojen runsaslukuisista aihelmista kiertyy silmiinpistävän usein esiin itsemurha. Katsoisin, että sillä on vertauskuvallinen merkitys: entinen minä täytyy tappaa, jotta uusi pääsee esille.

Leikittelyn ohessa runojen perussävyinä erottuvat negatiivisuus, kriittisyys ja vastahankaisuus. Nuorelle ihmiselle ne ovat positiivisia ominaisuuksia, jotka antavat uskoa siihen, että tulevaisuudessa asiat muuttuvat.

Hauska, rento, lennokas, taitava, kielen ulottuvuuksia oivaltava – sellainen on Paperi T:n post-alfa. Muunlainen graafinen toteutus ei kai olisi tullut kysymykseen: valkoinen teksti mustalla pohjalla sopii vastarintamiehen kirjaan.

Paperi T: post-alfa. 93 sivua. Kosmos.post-alfa

Olenko minä parempi ihminen

Olen kuullut lukuisia kertoja väittämän, että kirjallisuus jalostaa. Mitä enemmän luen kirjoja, sitä kelvollisempi minusta tulee.

Sama koskee teatteria ja oopperaa, taidenäyttelyitä, luonnossa liikkumista, kasvissyöntiä jne. Jos meditoin säännöllisesti, kehityn aivan valtavasti. Mikäli huolehdin fyysisestä harjoittelusta ja käyn joka aamu juoksemassa tai salilla ennen töihinmenoa, edistyn ja muutun kerta kaikkiaan paremmaksi.

Minä en usko näihin väittämiin. Ihmisen hyvyys – tai hyvät teot – kumpuavat paljon syvemmältä. Hän saattaa tehdä eettisesti oikeita ratkaisuja muttei siksi, että harrastukset olisivat kehittäneet häntä siihen.

En pidä kovin ansiokkaana sitä, että joku kuvittelee olevansa parempi kuin nuo muut, jotka eivät toimi näin esikuvallisesti. Itsensä paremmaksi käsittävä voi tuntea ”oikeutettua raivoa” lihansyöjiä, sovinisteja tai rasisteja kohtaan. Tai silloin jos joku äänestää väärin.

Minusta demokratian idean mukaisesti ei koskaan voi äänestää väärin. Äänestäjä valitsee tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Eräs aikamme näkyviä ilmiöitä on se, että itsensä paremmiksi käsittävät ihmiset solvaavat niitä, joilla on vääriä mielipiteitä, jotka äänestävät väärin ja joilla on väärät elämänarvot. Minulla tekee pahaa havaitessani tällaista. Sivistyneistä harrastuksistaan ’jalostuneet’ ihmiset käyttävät vastapuolestaan halveksivia ilmauksia.

En väitä, etteikö maailmassa olisi epäkohtia, jotka vaativat korjaamista mitä pikimmin. Oikeassa oleminen, huutaminen ja herjaaminen eivät vain toimi.

Ei ole olemassa oikeutettua raivoa. On erilaisia tunnetiloja, ja se miten toimimme tunteista käsin tai niistä huolimatta, määrittää tekojemme laadun.

Minulle poliittisilla puolueilla tai ryhmillä ei ole merkitystä. Enemmän merkitsee, onko ihmisellä myötätuntoa, solidaarisuutta ja auttamisenhalua. Niiden avulla rakennetaan parempaa yhteiskuntaa. Niiden kautta annetaan eri tavoin ajatteleville sama arvo kuin itselle.

 

Laila Kinnunen antoi poskisuudelman

Ihmisen muisti on lyhyt. Minulla on sellainen aavistus, että Antti Tuuri ei kirjoita sattumalta suomalaisten Ruotsin-siirtolaisuudesta juuri nyt. Jos emme pysty eläytymään Lähi-idästä saapuvien turvapaikanhakijoiden ahdinkoon, ehkä samastuminen helpottuu, kun luemme tarinaa omien kansalaistemme vaiheista 1960-luvulla Svea-mamman ottolapsina.

Skövdessä ja Göteborgissa oli paljon suomalaisia ”mamuja”, joita kukaan ei ”kotouttanut”. Eikä noita sanoja ollut vielä edes keksitty.

Tuuri ei kuitenkaan sommittele paralleelia nykyaikaan. Kertoja kertoo tarinan; lukija miettii tahollaan, millä tavoin se häntä koskettaa.

Olen tuntenut Tuurin tuotannon likeiseksi hänen varhaisista novelleistaan lähtien. Miehinen järeys ja omanarvontunto ovat hänen henkilöidensä vahvoja ominaisuuksia, ja samalla ne jonkin kerronnan hienovireisen liikautuksen kautta kyseenalaistetaan.

Viimevuotisessa Pitelemättömät– ja uudessa Tangopojat-romaanissa on paljon Tuurin alkutuotannon tuntua. Vaikutelma syntyy varmaankin pelkistämisestä ja yksinkertaisesta, ihmisläheisestä kerronnasta.

Sen sijaan varhaisteoksille ominaiset katsomukselliset perspektiivinavartumiset tai viittaukset esoteriaan puuttuvat. Tangomaailman elämää suuremmat hahmot ovat Eino Grön ja Laila Kinnunen, joka romaanissa kiittää taustamuusikoitaan kädestä pitäen ja antaa orkesterinjohtajalle jopa poskisuudelman.

Romaanin nuorimies Sauli lähtee Ruotsiin löytääkseen sinne kadonneen naisystävänsä Elinan. Tehdastyö tarjoaa toimeentulon ja tango-orkesterissa soittaminen pitää unelmat elossa. Ja aina kun siihen on pienikin mahdollisuus, Sauli koettaa jäljittää Elinaansa.

Etsintä luo juonen jännitteen. Ajankuva ja tanssilavojen miljöö välittyvät Tangopojista aistittavina. Koossa on ainekset viihdyttävään ja liikauttavaan lukukokemukseen.

Antti Tuuri: Tangopojat. 317 sivua. Otava.